Eilisen Lastenkirjainstituutin Mitä kuuluu lastenkirja –seminaarin
anti oli suorastaan hengästyttävä.
Siksi rouva Huun piti nukkua yön yli ja
kaikessa rauhassa vähän järjestää päätään raporttia varten. Tampereella pääkirjasto Metsossa pidetty Lastenkirjainstituutin järjestämä seminaari oli osa tänään jatkuvaa lastenkirjallisuuden ja sanataiteen festivaalia, Kirjalittaa.
Lillemor Torstensson, toinen Svenska
Barnboksinstitutetin johtajista, summasi videoyhteyden kautta Ruotsin lasten-
ja nuortenkirjatrendejä. Tänä vuonna jo
50-vuotisjuhlavuottaan viettävä SBI on Suomen Lastenkirjainsituutin
esikuva.
Ruotsin lasten- ja nuortenkirjallisuuden nimikemäärät ovat lisääntyneet koko 2000-luvun ajan. Viime vuonna ilmestyi jo 1 860 lasten-
ja nuortenkirjaa.
Ruotsissa tarjonnassa huomioidaan nyt isosti ns. tweenies-ikäryhmä,
jolla tarkoitetaan lapsuuden ja aikuisuuden väliin jäävää, vähitellen jo nuoruuteen
kurkottavaa joukkoa.
Yhtenä esimerkkinä Torstensson mainitsi Josefin Sundqvistin
kuvakirjaformaatissa julkaistun Pappersväxtenin (Urax 2014), joka käsittelee
yksinäisyyden ja vierauden tuntoja hyvinkin monenikäisiä puhuttelevalla
tavalla.
Dystopiat ja eläinaiheet (erityisesti hamsterit!) ovat nyt Ruotsissa muotia.
Jyrsijäkirjallisuuden trendiä edustavat mm. Sam Hayn ja Simon
Cooperin Zombiedjur – hungriga hamsterns återkomst (Berghs 2014) ja Andreas Palmaerin Hamstern är borta (Alfabeta).
Malin Axelssonin ja Klara Perssonin Jag blir en
bubbla … som blir ett monster som blir ett barn (Urax) kuulosti kiinnostavalta ja Dagens Nyheterin arvio herättää odotuksia vielä entisestään. Tähän kirjaan täytyy ehdottomasti tutustua myöhemmin!
Lapsen näkökulma näkyy siinä olevan keskiössä, sekä tekstissä että
kuvituksessa, hyvin uniikilla tavalla.
Torstensson totesi, että Ruotsissa(kin) lastenkirjallsisuuden laadun määrittäminen
on entistä vaikeampaa, ja sen sijaan kiinnitetään enemmän määrään, volyymiin,
huomiota. Tähän olisin kaivannut lisää valotusta.
Dystopian suosiolle Lillemor Torstensson esitti arvelunaan,
että ilmastonmuutosten ja eräänlaisen "isoveli valvoo" –yhteiskunnan esittäminen nähdään jostain syystä nyt mielekkäämmäksi kuin
rajoittua lähempänä lapsen omaa arkea oleviin asioihin.
Yhtenä esimerkkinä hän mainitsi Sofia Nordinin romaanin Som om jag vore fantastisk (Rabén & Sjögren 2015),
jossa kuumetauti niittää satoa ja päähenkilö Ella on yksi harvoista eloonjääneistä.
Romaanin asetelmat tuovat oitis mieleen Salla Simukan ja Siri Kolun
dystopioiden asetelmat.
Myös
metsä ja vesi ovat ruotsalaisissa lasten- ja nuortenkirjoissa vahvasti läsnä.
Pojkarna-romaanista Suomessakin tunnetun Jessica Schiefauerin uutuus, När hundarna
kommer, on herättänyt paljon keskustelua. Kyseessä on
1990-luvulle sijoittuva kahden nuoren metaforien kyllästämä rakkaustarina,
jonka lyhyt juonitiivistelmäkin jo suorastaan huutaa saada kirja luettavakseen!
Toisin kuin Suomessa, Ruotsissa toisen
maailmansodan päättymisen 70-vuotisjuhlavuosi on tuottanut paljonkin
monikulttuurisuuteen suoraan linkittyviä lasten- ja nuortenkirjoja, mm.
Lastenkirjahyllyssäkin esillä ollut Ulf Starkin ja Stina Wirsénin kuvakirja Min systern från havet ja Anna-Clara Tidholmin Min Brorsa heter Noa sekä
Katarina Taikonin ja Joanna Hellgrenin
romanityttö Katitzista kertovat kirjat (Natur & Kultur).
Vanhempien kiire ja ongelmat ovat esillä myös
Ruotsissa: vanhemmat ovat entistä vähemmän läsnä lasten arjessa: he ovat
vankilassa, töissä tai masentuneita. Lillemor Torstensson luonnehti kuvakirjatarjonnan
olevan pääosin konventionaalista (Tähän tekee mieli hihkaista, että suomalaisittain tuntuu siltä, että
KAIKKI on Ruotisssa edelleen paljon kokeellisempaa Suomen yhä tasapaksumpaan kuvakirjatarjontaan verrattuna!). Uusia nuoria tekijöitä on kuulemma Ruotsissakin tulossa!
Yliopisto-opettajan Maria Laakson alustuksessa
zuumattiin nykyistä lasten- ja nuortenkirjatutkimusta. Oli ilahduttavaa kuulla, että
kirjallisuudenopinnoissa lasten- ja nuortenkirjatutkimukseen on virinnyt
opiskelijoiden parissa yhä enemmän kiinnostusta, sillä alue on havaittu työelämän
kannalta relevantiksi!
Lasten- ja nuortenkirjallisuuden akateeminen asema ja arvostus heijastelevat aina myös yhteiskunnallista todelisuutta.
Laakso muisteli
kirjallisuudenopintojensa alkuaikoina kuulemaansa ”nimeltämainitsemattoman professorin”
tokaisua, jossa kyseinen professori teilasi lastenkirjallisuuden tutkimuspotentiaalin nimittämällä
sitä Puputupuna-tutti-hukassa- kirjallisuudeksi.
Onneksi näin
elitistinen käsitys ei enää ole vallalla kirjallisuuden laitoksilla.
Kulttuurintutkimus on laajentanut tutkimuskenttää, ja toisaalta kertomukseen
keskittyvä narratologia on laventanut myös kiinnostusta erilaisiin teksteihin.
Lasten- ja nuortenkirjallisuuden
digitaalistuminen ja monimediaisuus ja kokeilevuus ovat herättäneet uutta
kiinnostusta mm. Jyväskylässä käynnissä olevassa tutkimushankkeessa.
Merkille pantavaa on myös se, että nykyinen uusi opiskelijasukupolvi lukeutuu jo
ns. diginatiiveihin, jotka ovat varhaisesta lapsuudesta saakka olleet päivittäin
tekemisissä erilaisten digilaitteiden kanssa.
Hyvä esimerkki uudesta tutkimusaiheesta on myös,
kuinka kirjallinen teos määritellään tai rajataan, kun se laajenee myös
sosiaalisen median puolelle (esimerkkinä Aleksi Delikouraksen Nörtti-kirjat).
Verrattuna Euroopan isoihin ns.
sivistysvaltioihin Suomessa lastenkirjallisuudentutkimus on vielä alkutekijöissään.
Perustutkimusta ja alueen historiaa
kartoittavaa tutkimusta on vielä meillä paljon tekemättä. Toisaalta kirjallisuudenhistorioissa, elämäkerroissa
ja kirjekokoelmissa lastenkirjallisuus on nykyisin näkyvästi esillä, Laakso
muistutti.
Hän toi nasevasti
esille lastenkirjallisuudentutkimuksen perusongelman, jonka olen itsekin saanut
tuta yrittäessäni tasapainoilla alueen tutkijana. Tutkimuksen popularisointi,
yleistajuistaminen muiden julkaisujen kautta (= vertaisarvioimattomat tieteelliset
kirjoitukset, toimitetut kirjat ja
julkaisut, oppikirjat, ammattiyhteisölle tai suurelle yleisölle suunnatut
julkaisut) ovat yliopiston julkaisujen arvoasteikossa
pahnanpohjimmaisena. Niistä ei todellakaan heru tutkijalle akateemista meriittiä saati
yliopistolle bonuspisteitä.
Kirjallisuudentutkimus on monitieteistymässä,
ja tämä laventaa myös lastenkirjan liikkuma-alaa tutkimuskentässä. Tuoreena
esimerkkinä Laakso nosti viime vuonna ilmestyneen Marleena Mustolan toimittaman
artikkelikokoelman Lastenkirja.Nyt (SKS).
Poikkitieteellisenä uutena tutkimushankkeena Turussa on käynnistynyt
Fragile subjects: Childhood in Finnish
literature and medicine, 1850-2000, jossa lapsen tiedostetaan olevan
historiallinen, paikallinen ja kulttuurinen konstruktio.
Laakso totesi myös genrekirjallisuudella olevan
nykyisin enemmän potentiaalia: fantasialla, scifillä, dystopialla ja
kauhukirjallisuudella on iso volyymi ja sillä on myös kaupallista merkitystä.
Suomalainen lasten- ja
nuortenkirjallisuudentutkimus ei mene maailman virtausten mukana, vaan teemat
nousevat pikemminkin kansallisten intressien nosteessa: esim. ekokritiikki,
monikulttuurisuus ja ideologiakriittinen tutkimus voivat nousta yksittäisten yliopistojen tutkimushankkeiden
intresseistä.
Kustantajien paneelikeskusteluun ottivat osaa
Heli Bergius Bazar-kustannuksesta, Pienen Karhun Leena Reiman ja Sanna Jaatinen
Otavasta. Keskustelua luotsasi kirjastonhoitaja-kirjavinkkari Reetta Saine.
Otava ja Pieni karhu tunnetaan laadukkaan lastenkirjallisuuden kustantajana,
sitä vastoin Bazarin profiilissa lastenkirjallisuus on ollut vasta vähän aikaa.
Bergius painotti kasvatuksellista näkökulmaa kustantamonsa
lastenkirjalinjauksissa. Kirjoissa
korostetaan lasten varhaiskasvatusta ja monikulttuurisuus ja suomi toisena kielenä tulevat myös olemaan kustantamon kiinnostuksen keskiössä.
Pientä karhua jo 16 vuoden ajan luotsannut Leena Reiman kertoi huomanneensa nopeasti, että suomalaiseen kulttuuriin sopivan monikulttuurisuutta käsittelevän käännöskirjan löytäminen on vaikeaa. Pieni karhu on ollut Suomessa
uraa uurtava kustantamo nimenomaan tämän aihepiirin esille tuonnissa (esim.
Jamela-kirjat ja Niki Dalyn kuvakirjat).
Leena Reiman toivoi käsikirjoitusideoitaan
tarjoavilta enemmän taitoa ja paneutumista oman idean esittelyyn: kirjahanke tulisi osata pukea sanoiksi ja ideaksi jo alustavassa sähköpostikontaktissa. ”Pitäisi
esitellä itsensä ja työn sisältö, jotta kustantaja pystyisi miettimään myös
kohderyhmää ja aiheen potentiaalia suhteessa muuhun tarjontaan”.
Lastenkirjailijaksi ja -kuvittajaksi mielivän
kannattaisi käydä myös kirjastoissa (ja kirjakaupoissa) tutustumassa
tarjontaan, jotta saisi käsityksen siitä, mitä ja mistä aihepiiresitä kirjoja
on jo aiemmin julkaistu.
Sanna Jaatinen toi esille isot
tietokirjahankkeet, jotka saattavat työllistää kustannustoimittajaa jopa
parin-kolmen vuoden ajan. Tästä esimerkkeinä hän mainitsi Suomen lasten
historian, Suomen lasten taidehistorian ja Suomen lasten retkeilyoppaan.
Leena Reiman valotti pienen kustantajan riemun
hetkiä: sittemmin kustantamon hittikirjaksi nousseen Venla-Maria Uutelan
Keppari-kirjan ensimmäinen versio tuli postissa käsinkirjoitettuna
ja piirrettynä nivaskana. Nyt kahdesta kepparikirjasta on ilmestymässä uudet
painokset, sillä keppihevosharrastus on edelleen tyttöjen suosiossa.
Aina ei maailmalla menestynyt lastenkirja välttämättä pure suomalaiseen ostavaan yleisöön. Sen sai Leena Reiman huomata valittuaan Pienen Karhun yhdeksi ensimmäiseksi kirjaksi
maailmalla super-suositun Shel Silversteinin Antelias puu -kirjan, jossa on mustavalkoinen
kuvitus. Kirjaa on myyty maailmalla 15 miljoonaa kappaletta. Eräs isoäiti oli
riemastuneena ostanut kirjaa useamman kappaleen ja todennut, että kirjahan on todella monikäyttöinen, kun lapsi voi värittää kirjan mieleisekseen!
Paneelikeskustelussa sivuttiin myös ikäsuosituksia,
ja päädyttiin toteamaan, että niitä toivovat lähinnä kirjoja lapsille lahjaksi
ostavat vanhemmat ja isovanhemmat. Kaikki kolme kustantajaa olivat yhtä mieltä yleisönkin komppaamasta ajatuksesta, että ikärajahaarukoinnin voisi toimittaa ”salaisena kansiona”
kirjakauppiaille, jotka käyttäisivät suosituksia taiten omassa myyntityössään.
Anniltaan runsaan Mitä kuuluu lastenkirja -seminaarin raportointi jatkuu lähipäivinä.
Suuri kiitos raportista! Harmikseni sain tietää seminaarista vasta niin myöhään, että en ehtinyt enää ilmoittautua mukaan. Harmitti vietävästi, koska aihepiirit kuulostivat niin kiinnostavilta. Viisastuin ja liityin Facebookissa Lastenkirjainstituutin tykkääjiin, jospa jatkossa saisin ajoissa tiedon kiinnostavista tapahtumista! Hauskalta kuulostaa tuo ruotsalainen teineille suunnattu kuvakirja. Suomessa jako kuvallisiin (pikkulasten kirjat) ja kuvattomiin (koululaisten kirjat) on vielä varsin selvärajainen. Luulisi, että koululaiset, jotka eivät meinaa innostua lukemisesta, voisivat tarttua innokkaamnin kirjaan, jossa yhdistellään kuvaa ja tekstiä.
VastaaPoistaRaportoinnille jatkoa odotellen, Jenni (vuosi sitten suomen kielestä ja kirjallisuudesta valmistunut) PS. Pidän kovasti blogistasi! On mielenkiintoista lukea arvioitasi erityyppisistä lastenkirjoista.
VastaaPoistaKiitos Jenni palautteesta.
Uskoisin, että visuaalisuus tulee lisääntymään myös teini-ikäisten kirjallisuudessa, ja toivon hartaasti, että myös ymmärrys kuvakirjojen monikäyttöisyydestä leviäisi myös ala- ja yläkouluihin. Suomessa kuvakirjoja pidetään yhä harmillisen usein vain "pikkulasten" kirjallisuuteena, vaikka niistä riittää ulokkeisuutta pitkälle aikuisikäänkin saakka!