Seminaariraportti, osa 2: monikulttuurisuudesta anarkiaan ja sisällöntuotantoon

Monikulttuurisuus oli perjantain Mitä kuuluu lastenkirja? -seminaarissa lounastauon jälkeen monin tavoin mukana. 

Maria Pakkalan esitys oli taatusti koko päivän informatiivisinta antia, sillä arabialaisesta kulttuurista, saati lukemiskultturista tiedetään Suomessa yhä hämmentävän vähän.

Suomalaista kirjalisuutta Arabimaihin kääntävä, vuodesta 2002 Suomessa muutamaa välivuotta lukuun ottamatta asunut Maria Pakkala,  valotti omassa alustuksessaan suomalaisen ja arabialaisen kulttuurin kohtaamista. 

Isoimpana haasteena hän piti arabikulttuurissa vallitsevia tabuja ja suoranaista sensuuria. Arabian kieltä puhuu ns. äidinkielenään 280 miljoonaa ihmistä, mutta kieliperheeseen kuuluu niin monia eri kieliä, että saman logiikan mukaan voisi väittää, että Euroopassa puhutaan eurooppakieltä. 

Itä-Marokossa syntyneen Pakkalan äiti on kotoisin Länsi-Marokosta, ja puhuu tyyten eri kieltä kuin tyttärensä. Niin sanottu "moderni standardi arabia'" (MSA) ei oikeasti ole kenenkään äidinkieli. 

Sen hallitsemiseen menee vuosia, ja sitä opiskellaan koulussa seitsemän vuoden ajan. Lopptuloksena on, että arabilapsille ei koskaan tarjota riittävän haastavaa tekstiä: jos suomalaista kirjaa suositellaan esim. +6-vuotiaille, arabimaissa vastaava ikäsuositus samalle kirjalle olisi +9-vuotiaille.

Suomalaisen lastenkirjallisuuden leviämisen yhtenä kynnyksenä Pakkala koki kuvituksen. Suomalaista lastenkirjakuvitusta ei pidetä riittävän realistisena. Usein Pakkala kuulee kysyttävän, että onko suomalainen lastenkirja lapsen kuvittama. Kuvituksessa sika, alastomuus ja säädyttömäksi tulkittava pukeutuminen ovat yhä pannassa.

Arabikulttuurissa on monia tabuja, joista tyyten vaietaan, ennen muuta politiikka, hyväksikäyttö, kiusaaminen, teiniraskaus, huumeet ja seksi. Kuitenkin Sari Venton ja Mika Launiksen lapsen hyväksikäyttöä sadun maailmassa verhotusti kuvaava Peikonhäntä on läpäissyt seulan ja käännetty arabiaksi vuonna 2012! 

Lastenkirjallisuutta käytetään arabimaissa omien poliittisten linjausten ajamiseen sekä välikappaleena kouluttaa ja kasvattaa lapsia tietyn ajattelutavan mukaan. Niinpä perinteisten satujen hyvän voitto pahasta ja viisaan kuninkaan päätökset sopivat arabikulttuuriin mainiosti. Kansalaisten odotetaan kuitenkin olevan lojaaleja hallitsijalleen, toisinajattelu ei ole sallittua.

Kirsti Mäkisen Suomen lasten Kalevala on yksi raskaimmista ennakkosensuurin hampaisiin joutuneista Pakkalan käännöshankkeista. Joskus hyvin yllättävätkin kirjat voivat päätyä käännetyiksi. Iranilaisen Alexis Kourosin Gondwanan lapset  -kirjan kohdalla oikolukija tai muu väki on todennäköisesti torkkunut, tuumi Pakkala. Kirja ilmestyi viime vuonna. 

Toinen ällistyksen aihe Pakkalalle oli  Ulf Starkin ja Linda Bondestamin filosofinen lastenkirja Diktaattori, joka ilmestyi niin ikään viime vuonna arabiaksi. On tyypillistä, että arkaluontoisia aiheita myös jonkin verran yksinkertaistetaan tai muokataan kulttuuriin sopiviksi.

Harmittelen, että ennätin katsoa Pakkalan käännöksiä FILI:n tietokannasta vasta seminaarin jälkeen. 

Pakkala ei nimittäin maininnut – vaatimattomuuttaan tai esityksen rajaamisen takia – kuin muutamia esimerkkejä tekemistään käännöksistä. Kaikista vastuksista ja kulttuurieroista huolimatta näyttää nimittäin siltä, että suomalaista lastenkirjallisuutta on käännetty viime vuosina jopa runsaasti. 

Vuodet 2012 ja 2013 näkyvät FILI:n tilastoissa selvänä piikkinä, jolloin julkaistiin runsaasti lastenkirjoja arabiaksi,  Pakkalan käännöksinä Juha Virran ja Marika Maijalan Sylvi Kepposen hukkaretki, Nina Pirhosen neljä Pom pom -kirjaa, Pirkko-Liisa Surojeginin Metsähiiren tanssi, Sinikka ja Tiina Nopolan Risto Räppääjä ja nuudelipää, Hannele Huovin ja Kristiina Louhen Jättityttö ja Pirhonen, Ilja Karsikkaan kartonkiset katselukirjat Anselmin eläimet ja Anselmin numerot sekä Kaarina Helakisan ja Niina Haikon Rubiinisydän.

Viime vuonna on julkaistu myös Katri Tapolan ja Sanna Pelliccionin Pieni prinsessasatu ja Pieni prinssisatu, Mervi Lindmanin Memmuli karkaa sirkukseen ja Kristiina Louhen kolme Tomppa-kirjaa.  

Potentiaalisimmat markkinat suomalaiselle, arabiaksi käännetylle lastenkirjallisuudelle on Pakkalan mukaan Libanonissa, Arabiemiraateissa, Ruotsissa ja Egyptissä.

Suomalainen lastenkirjallisuus kiinnostaa arabimaita myös Suomen kansainvälisen koulutusmenestyksen takia. Kirjamessuilla on tärkeä merkitys kirjojen tunnetuksi tekemisen kannalta.  

Pakkala kuitenkin suhteutti asiaa lakonisesti toteamalla, että keskimäärin arabimaissa luetaan kuusi minuuttia vuodessa. Kirjallisuudella on yhä välinearvo: sen pitää opettaa jotain, pelkkä huvilukeminen ei ole arvostettua.

Maria Pakkala jatkoi myös kirjavinkkari Reetta Saineen luotsaamassa paneelikeskustelussa yhdessä Tampereen maailmankoulun Tarja-Kaarina Lääperin, akatemiatutkija Anna Rastaan ja nuortenkirjailija Marja-Leena Tiaisen kanssa. 

Tiainen sai herätteen monikulttuurisuuteen vieraillessaan 1990-luvun lopulla Ruotsin Rinkebyssä, jossa kouluissa oli 90 prosenttia oppilaista muualta tulleita. 

Tiainen seurasi samaan aikaan myös Joensuun vinkkelistä Itä-Suomessa syntyneitä rasistisia mielenilmauksia maahanmuuttajia kohtaan sekä  tutustui Kontiolahden ryhmäperhekotiin sijoitettuihin turvapaikanhakijoihin. Alex-sarja sai kimmokkeensa Kontiolahdelle sijoitetun Sierra Leonesta tulleen jalkapallojoukkueen vaiheista.

Tiaisen monet maahanmuuttajia käsittelevät kirjat ovat kokemukseni mukaan jääneet liian vähälle huomiolle ilmestyessään. Esimerkiksi viimeisin, Kahden maailman tyttö, ilmestyi samana kirjasyksynä kuin Jari Tervon Layla. Molemmat kirjat käsittelevät tismalleen samaa aihetta, teini-ikäisen kurditytön muuttoa Suomeen ja kahden kulttuurin törmäystä. Mielestäni Tiaisen toteutus on jopa Tervoa vivahteikkaampi.

Uusintapainoksia otetaan nykyisin nuortenromaaneista todella nihkeästi: olisiko nyt aika lanseerata Tiaisen Alex-sarja, Pikkuskini ja Kahden maailman tyttö uudelleen?

Anna Rastas toi esille sen, kuinka ns. juurityötä voi tehdä luontevasti kirjallisuuden kautta, ja tämä on havaittu hyväksi menetelmäksi nimenomaan siirtolaisten parissa. Tästä esimerkkinä hän mainitsi  Dave Eggersin vuonna 2006 ilmestyneen omaelämäkerrallisen romaanin What is the What, joka pohjaa sudanilaisen Eggersin omiin kokemuksiin, ensin pakolaisleirillä Etiopiassa ja Keniassa ja sen jälkeen siirtolaisena Yhdysvalloissa. 

Rastas esitteli toimittamaansa Kaikille lapsille. Lastenkirjallisuus liikkuvassa, monikulttuurisessa maailmassa –artikkelikokoelmaa (SKS 2013), jossa rouva Huukin oli kirjoittajana mukana.

Tarja Lääperi kertoi lyhyesti Maailmankoulun toiminnasta, joka tuottaa globaali- ja kehityskasvatuksen erilaisia tukipalveluita opettajille ja kasvattajille. Hanke on minulle tuttu, sillä olen ollut Turun Maailmankoululla puhumassa monikulttuurisuutta työstävistä lastenkirjoista, mutta tämäkin toiminta olisi varmasti ansainnut seminaarissa perusteellisemman esittelyn.

Sekä Lääperi että Rastas peräänkuuluttivat monikulttuurisuutta työstävään lastenkirjallisuuteen enemmän kokijanäkökulmaa, eli Suomeen muualta tulleiden omaa ääntä kuuluviin. 

Marja-Leena Tiainen sai myös yleisöltä toiveen kirjoittaa monikielisistä lapsista ja nuorista. Aihetta ei todellakaan ole Suomesas aiemmin käsitelty!  Jokaisella lapsella tulisi olla oikeus puhua ja lukea omalla äidinkielellään. Haasteiden kumuloituminen todentui toisaalla, kun Pakkala oli omassa osuudessaan jo aiemmin osoittanut, että suuri osa arabimaista tulevista pakolaisista ei kuitenkaan pysty Suomessa lukemaan kirjoja omalla äidinkielellään.

Maria Pakkalalta kysyttiin myös, olisiko potentiaalia julkaista täsmäkohdennetusti arabiankielistä kirjallisuutta Euroopan arabialaisille siirtolaisyhteisöille, mutta Pakkala ei pitänyt sitä realistisena suurten kustannusten ja liian pienten markkinoiden vuoksi.

Puluboi-sarjasta ja Mauri ja vähä-älypuhelin –kirjasta tutun Veera Salmen alustuksessa saatiin kuulla Puluboi-kirjojen synnystä. 

Veera Salmi on halunnut yhdistää vakavat ja viihdyttävät aihepiirit, ja kaikesta päätellen myös onnistunut tavoitteessaan. Salmi haluaa kirjoittaa vaikeista asioista ymmärrettävästi, ilman verhottua symboliikkaa.

Salmi on työskennellyt päiväkodeissa 15 vuotta, ja huomioinut työn ohessa lasten pelkoja ja ongelmien moninaisuutta. Ensimmäisessä Puluboin ja Ponin kirjassa Poni-tyttö kipuilee koulun aloitusta, vanhemmilla on toimeentulohuolia ja väsymystä.

Ennen ensimmäisen kirjan kirjoittamista Salmi haastatteli päivätkotilapsia ja kyseli heiltä suosituksia hyvästä lastenkirjasta ja sai kuulla, että ”kirjassa olisi hyvä olla kakkajätkä”, ”ripulijutut on ykkösiä”, "pitää olla mainoksia välissä”. Tytöt toivoivat, että kirjassa on alussa surullinen tyttö, joka kuitenkin kirjan mittaan muuttuu iloiseksi.

Tärkeää olisi myös, että ”tulisi paljon jatko-osia, elokuvia ja kaikenlaista krääsää”. 

Salmi luki käsikirjoituksen raakaversioita lapsille ääneen, ja sijoitti sitten lasten toivomia mainoskatkoja niihin kohtiin, joissa lapset olivat pitkästyneinä haikailleet jo lego-laatikoiden ääreen…

Lasten riemuksi Puluboi ja Poni -elokuvahankekin on vireillä, mutta tuotantokoneiston jähmeyden vuoksi sen kuvaukset päässevät alkamaan vasta 2017 kesällä.   

Olennnainen osa Puluboi-kirjojen suosiota lepää niiden anarkian varassa. R-kirjaimesta saneerattu pulun puheenparsi syntyi intuitiivisesti ja Salmen kertoman mukaan se on pelastanut monta lasta, jotka ovat vedonneet, että kyllä hekin osaisivat lausua R:n, mutta eivät halua, koska se on niin luma kiljain.  

Salmi totesi, että Puluboi-kirjat ovat tästä syystä melko haasteellisia lapselle itse luettaviksi, mutta ääneen luettuina ne toimivat erinomaisesti.

Seminaarin jälkeen Lastenkirjainstituutissa Salmi kertoi vielä lisää kirjojensa synnystä ja luki ääneen otteita kirjoistaan.

Seminaarin päätteeksi kuultiin vielä Iltasatu.org -yhdistyksen Kristiina Åbergin inspiraatiopuheenvuoro Iltasatu-palvelusta, joka on aiemmin esitelty Lastenkirjahyllyssä.  Kirjailija Anneli Kanto välitti yleisökommentissaan tekijäpuolen terveiset, että julkaisuoikeuden antaminen ilman mitään korvausta sotii nykyisiä tekijänoikeussäädäntöjä vastaan ja varsinkin kuvittajat ovat hieman käärmeissään tästä. 

Åbergin vastauksessa todettiin, että kyse on modernista markkinoinnista, jossa annetaan ennakkonäytteitä omasta työstä. Iltasatu-palvelun kautta halutaan tarjota myös uusille sisällöntuottajille (= uusille potentiaalisille lastenkirjallisuuden tekijöille, so. kirjoittajille ja kuvittajille!) kanava julkaisemiseen. Iltasatu-org-palveun kautta voi siis ensin testata suosiota digi-muodossa ja sitten yrittää saada kirja perinteisille kirjamarkkinoille! Kiinnostava uusi tulokulma kustannusmaailman kommervenkkeihin tämäkin! 

Åberg myös muistutti, että jo entuudestaan kirjailijoina ja kuvittajina tunnettujen tekijöiden kirjoihin (eli Åbergin sanoin maksulliseen sisältöön) on luotu linkitykset sivuston kautta, joten se toimii myös jo julkaistujen kirjojen markkinoinnin apuvälineenä.

Lopuksi kuultiin ennalta sovittuja viiden minuutin puheenvuoroja lastenkirjallisuudesta.

Kirjoittaja, sadunkertoja Pia Kurri toivoi enemmän lukurauhaa ja kiireettömyyttä kirjaston sadunkerrontahetkiin. Oulun kaupunginkirjaston Anne Alarto esitteli tänä vuonna Oulussa käyttöön otettua Lukupassia, joka tuo iloa lastenkirjoista koko perheelle. Mainosalalla työskentelevä graafinen suunnittelija Anne Kaski-Kløve uskoi digitaalisen lastenkirjallisuuden yleistyvän ja arveli, että perinteinen kuvakirja voi olla jo pian historiaa. 

Lastentarhanopettaja, myös Elsa-kuvakirjojen kirjoittajana tuttu Kerttu Ruuska  kantoi huolta siitä, kuinka lasten vanhemmat saadaan ymmärtämään yhdessä lukemisen tärkeys. Hän koki lasten vanhempien kiireen isoimmaksi tulpaksi tiedon ja lukuelämysten välittämisessä. Työssään lasten parissa hän myös kohtaa entistä enemmän lapsia, jotka eivät ole koskaan käyneet kirjastossa.

Lopuksi Lastenkirjainsituutin toiminnanjohtaja Paula Halkola kokosi seminaarin osallistujien omia lastenkirjallisuuden tilan ja tolan ja tarjonnan parannusehdotuksia. Näistä saadaan toivon mukaan LKI:n sivuille vielä koostetta.

Rouva Huu palaa vielä myöhemmin omaan alustukseensa, jossa yritin puoleen tuntiin tikistää kaiken kiinnostavan tämänhetkisestä lasten- ja nuortenkirjalisuudesta. Tarkkasilmäiset Lastenkirjahyllyn lukijat ovat kyllä saaneet pitkin vuotta jo maistiaisia alustuksen teemoista, mutta viimeistään Finlandia Junior –ehdokasasettelun liepeillä kokoan ydinkohtia myös hyllyyn asti.

Kuten kahteen osaan hajautetusta seminaariraportista on käynyt ilmi, seminaarin anti oli runsas ja monipuolinen. Osallistujia oli satakunta eri puolilta Suomea, mukana kirjasto- ja päiväkotiväkeä, kirjavinkkareita, kirjailijoita, kustantajia, opettajia ja muita lastenkirjaentusiasteja.