Miltä muumipeikko tuntuu ja muita lastenkirjan aistikokemuksia

  

Rouva Huu otti eilen osaa Länsi- ja Sisä-Suomen aluehallintoviraston Tampereella järjestämään ruotsinkielisen sivistystoimen yksikön koulutukseen Från babypoesin till boksamtal, jossa keskiössä oli vauva- ja leikki-ikäisten lasten kirjallisuuskasvatus.

Koulutuksessa esiteltiin kirjaston uusia toimintamuotoja, joilla pyritään tavoittamaan lapsiperheet ja aktivoimaan heitä kirjastopalveluiden  suurkuluttajiksi. 

Karu faktahan on, että kirjastossa käynnit eivät ole osa kaikkein lasten arkea.  

Kirjastoilla on iso merkitys lapsen kielellisen kehityksen tukemisessa ja lukuharrastuksen herättämisessä. Tämäkin vanha totuus on jossain välissä unohdettu, ja taas on tarvetta perusasioiden kertaamiselle.

Seminaariin osallistui kolmisenkymmentä kirjastonhoitajaa ja lasten parissa työskentelevää varhaiskasvatuksen ammattilaista eri puolilta Suomea, aina Ahvenanmaata myöten. 

Ällistyttävää oli se, että vain kolme tamperelaista toimertui paikalle! 

Päivän mittaan rouva Huu ei voinut olla ihmettelemättä sitä, kuinka erillään suomalainen ja suomenruotsalainen lastenkirjallisuuden ja lukemisen puolesta tehtävä kampanjointi  näyttää yhä toimivan.

Ensimmäisenä alusti Sofie Tjäru, joka työskentelee Åbo Akademissa äidinkielen didaktiikan lehtorina. Hän pohjusti lapsen kehitysvaiheita perheen ensimmäiseksi lapseksi syntyvän, kuvitteellisen Matilda-tytön ja tämän perheen kautta: kuinka lapsen karttuvat taidot auttavat lasta nauttimaan yhteisistä loruttelutuokioista ja ääneen lukuhetkistä.

Pedagoginen informaatikko Cecilia Eriksson Helsingin kaupunginkirjastosta kertoi Helsingin ruotsinkielisten päiväkotien kolmivuotisesta, vielä ensi vuoteen jatkuvasta Bokbubbel -hankkeesta,  jolla pyritään lisäämään lukemisen ja leikin iloa päiväkodeissa. Hankkeessa on viety kirjallisuuspedagogista tietotaitoa Helsingin alueen päiväkoteihin ja järjestetty koulutustilaisuuksia. 

Pedagoginen informaatikko Lena Sagfors Vaasan kaupunginkirjastosta kertoi Vaasassa toteutetusta Olipa kerran… Det var en gång -hankkeesta, joka syntyi kirjasto- ja lastenhoitoväen yhdessä havaitsemasta huolesta: ääneen lukeminen on vähentynyt sekä kotona että päiväkodissa. 

Erilaisten koulutustilaisuuksien kautta haluttiin palauttaa päivittäisen ääneen lukemisen ja kirjallisuuden harrastamisen rutiini lasten arkeen.

Sagfors kertoi, että Vaasassa sekä satutunnit että  kirjavinkkaus ovat  kasvussa ja niihin myös satsataan entistä enemmän. Lasten vanhemmille on hankkeen tiimoilta jaettu Läs högt -vihkosta, johon on koottu monta pätevää syytä päivittäisille lukuhetkille.

Rouva Huukin on ollut mukana kouluttamassa tässä hankkeessa Vaasassa.

Läs högt -vihkonen listaa yli 20 hyvää syytä lukea lapselle ääneen.  

Kirjastonhoitaja Melina Aremaa  Porvoon kaupunginkirjastosta kertoi kirjaston yhteistyöstä päiväkodin ja esikoulun kanssa. Aremaa on tehnyt tästä aiheesta myös pro gradun. 

Päiväkodit ovat ottaneet kiitollisina vastaan kirjaston kokoamia teemapaketteja eri aihepiireistä. Päivän mittaan tuli myös muissa puheenvuoroissa moneen kertaan esille se, kuinka suuressa arvossa monet yhteistyökumppanit yhä pitävät monistettuja valikoima- ja teemaluetteloita lastenkirjallisuudesta. 

Kirjastoilla todettiin olevan  entistä isompi ja näkyvämpi rooli mediakasvatuksen antamisessa. 

Nasevasti tuotiin myös esille se, että kirjastolla on iso rooli myös lapsen yleisen uteliaisuuden ja tiedonjanon herättämisessä. Lapsen kirjastonkäyttötaito ja tiedonhaku edistävät nimittäin myös lapsen ns. yhteiskuntavalmiutta.  

Kirjastokäynnit antavat lapselle myös miellyttävän ensikokemuksen asiakaspalvelusta! 

Kiinnostava oli myös Aremaan puheenvuorossa esille tullut Porvoon kirjaston toteuttama kampanja, jossa hyödynnettiin kirjastoille jaettavaa valtion myöntämää ostotukea vähälevikkisille  lastenkirjoille: tuen avulla hankittiin paikallisiin päiväkoteihin muutama uusi lastenkirja. Suomenruotsalaisissakin päiväkodeissa  lastenkirjahyllyt ovat hyvin kirjavia niin kirjojen iän kuin kunnonkin osalta.

Helsingin kaupunginkirjaston kirjastonhoitajat Annika Sandelin ja Anna Söderström kertoivat Rikhardinkadun kirjastossa järjestämistään vauvalorutteluista.

Nähtävästi tämä toiminto on suomenruotsalaisten keskuudessa vielä verraten uutta. Hannele Huovi ja Soili Perkiö ovat tehneet jo monia vuosia uraauurtavaa työtä vauvalyriikan ja -musiikin parissa ja vauvojen ns. runokylvetyksen parissa neuvoloissa,  mutta heidän pioneerityötään ei mainittu lainkaan. 

Huovin ja Perkiön työtä ovat tahollaan jatkanut myös oululainen Valveen sanataidekoulu Outi-Maria Takkisen johdolla.

Sandelinin ja Söderströmin Babypoesi-kokoontumisia on järjestettty joka toinen viikko ja ne ovat kestäneet puolisen tuntia kerrallaan. Ryhmien suosiosta kertoo sekin, että ne ovat olleet täysiä: 12 vanhempaa lapsineen asettaa jo isot vaatimukset myös kirjaston tilalle.

Hieman isommille, taaperoikäisille lapsille on järjestetty myös toiminnallisempia ja lapsen oman vuorovaikutuksen varassa enemmän toimivia Rimjam-kokoontumisia (suom. runojamit). 

Suomenruotsalainen lastenlyriikka on tosi asiassa melko nuori ilmiö.

Zacharias Topeliuksen jälkeen suomenruotsalaisilla lastenkirjailijoilla ei ole ollut järin suuria intressejä keskittyä lastenrunoihin.

Topeliuksen jälkeläisistä kannattaa toki muistaa Marita Lindquist (Min katt heter Mirre Sundström, 1985, suom. Kissani nimi on Virtasen Miuru, WSOY 1985) ja Bo Carpelan (Poesi…  poeså, 1982 ja Måla himlen, 1988 suom. Taivaan maalari, Otava 1990).

Uudemmat suomenruotsalaiset lastenrunokirjat ovat likpitäen yhden käden sormilla laskettavissa. Stella Parlandin ja Linda Bondestamin Katastrofer och strofer om slummer och stoj (Söderström 2003), Annika Sandelinin ja Karoliina Pertamon Råttan Bettan och masken Baudelaire (Schildts & Söderströms 2014) sekä uuden-uutukainen Hanna Lundströmin ja Maija Hurmeen Rassel, prassel, puss (Schildts & Söderströms 2015).  

Seminaarin kaukaisin esiintyjä tuli Ruotsista Helsingborgista. Kirjallisuuspedagogin,  lastenkirjakriitikon Agneta Edwardsin  kirja Bilderbokens mångfald och möjligheter (Natur och Kultur 2008) oli minulle yksi tärkeä heräte Lue lapselle -kirjan suunnittelussa. Alustuksessaan Edwards keskittyi lähinnä 3–5-vuotiaiden lapsiin ja toi esimerkkejä kuvakirjan onnistuneista kohtaamisista päiväkodissa. 

Edwardsin teesit  kuvakirjan (taide)pedagogisesta merkityksestä olivat minulle entuudestaan tuttuja. Parhainta antia hänen kaksi esitystään antoivat esitellessään tarkkaan harkituin kuva-aukeamin uusia kiinnostavia ruotsalaisia ja pohjoismaisia kuvakirjoja.

Edwards oli tuonut mukanaan myös muutamia kirjoja, joita oli mahdollisuus selata seminaarin taukojen aikana. Per Gustavssonin Skuggsidan (Natur och kultur 2013) houkutti jopa siinä määrin, että kirja täytynee yrittää hankkia omaksi. 

Myös ranskalaisen Olivier Tallecin Vem kan det vara oli uusi tuttavuus ja mainio esimerkki siitä, kuinka pienillä kysymyksillä saadaan aikaan interaktiivista ja monta eri tulkintaa tuottavaa lukutapaa.

Edwards puhui myös viisaasti tekstittömien kuvakirjojen merkityksestä, mm. pakolaislasten kirjallisuutena. Hän näytti havainnollisia aukeamia tanskalaisen Birde Puolsenin kuvakirjasta Mor var är du?, jossa norsunpoikanen etsii emoaan. Edwardsin kuvapoiminnot todistivat hienosti lapsen ja aikusien erilaista logiikkaa kuvan tulkinnassa ja tarinan eteenpäin viemisessä!

 Erinomainen oli myös hänen neuvonsa kuvakirjan lukutilanteisiin isossa lapsiryhmässä. Lasten kanssa on hyvä sopia etukäteen, että vasta kirjan lukemisen jälkeen jätetään tilaisuus keskustelulle ja kysymyksille. 

Seminaaripäivän herkkua olivat Edwardsin nopeat mutta antoisat esimerkit kuvakirjan miljööstä, värin käytöstä erilaisten tunnetilojen ja asioiden symbolina sekä kuvan kompositiota havainnollsitavat kuvanäytteet. 

Agneta Edwards antoi myös käytännön vinkkejä lukuhetkien järjestämiseen. Samasta aiheesta on puhunut paljon – tosin  Edwardsia paljon eloisammin – hankolainen lukemaan innostaja Agneta Möller-Salmela.

Useampaan otteeseen Edwards korosti sitä, että lasta kiinnostavat myös kuvakirjan tekijät. Siksi on oikeus ja kohtuus, että aikuinen ääneen lukija kertoo lukuhetkissä myös kirjailijasta ja kuvittajasta jotain. Muussa tapauksessa voivat pahimmillaan jäädä siihen luuloon, että kirjastonhoitajat ovat kirjoittaneet ja kuvittaneet kaikki kirjaston lastenkirjat!

Ideaalina lukuhetkien kokoonpanona Edwards pitää 6–8 lapsen ryhmää, joka kokoontuu 35-40 minuutin lukuhetkeen. Ja hänen toiveelleen, että lapsiryhmälle kirjaa lukeva aikuinen paneutuu ensin kirjaan itse, nyökyttelin antaumuksella.

Hienosti Agneta Edwards myös kiteytti kuvakirjan ääneenlukuhetket monen aistin kokemuksina: lukuhetkiin mahtuu valoa, ääntä, kuvaa ja isoja tunteita – ja mikä tärkeintä: lastenkirjapuhetta kirjasta ja sen nostattamista aihepiireistä.