”Kun kuulen saamen kieltä, on kuin linnut alkaisivat soittaa sisälläni”

Kirste Paltto: Valkoinen kivi, suomentanut Irene Piippola ja kuvittanut Petra Tanninen, 109 sivua, Atrain kustannus 2015.

Viime vuonna ilmestyi  ennätyksellisen paljon saamelaisia lasten- ja nuortenkirjoja suomeksi.

Viimeksi esitellyn Tiuku-kuvakirjan jälkeen samana päivänä kopsahti rouva Huun postilaatikkoon toinenkin saman tekijän, Kirste Palton,  teos, ja pakkohan se oli heti lukaista!

Vilges geađgi on ilmestynyt alun perin pohjoissaameksi jo vuonna 1980 Lapin sivistysseuran kustantamana Tuula Mukan kuvituksin. Se on muodoltaan ja esitystavaltaankin varsin nykyaikainen   lastenromaani. 

Kirja kiinnostaa eittämättä myös etelässä asuvaa ”lantalaisen lasta”, sillä tarinan uskomattomat käänteet, saamelaisten uskomukset ja puhuvat eläinhahmot voi halutessaan tulkita myös ”puhtaaksi” fantasiaksi.  

Elle on viisivuotias tyttö, joka harmistuu isompien veljien, äidin ja ahkun, isoäidin, vähättelevästä suhtautumisesta. 

Tytön taipumus viihtyä omilla teillään sekä vilkas mielikuvitus herättää ahkussa huolta:

–  Tyttö uskoo kaiken maailman maanalaisiin, maahisiin ja staaloihin.  Kuka tietää mitä voi tapahtua, kun siellä yksin kuljeksii.

Petra Tannisen ihmishahmot ovat animetyyliin poikkeuksellisen
suuripäisiä ja -silmäisiä. Tässä Elle pääsee huimalle lentomatkalle Saijan
kanssa. Tannisen kuvitusta Kirste Palton lastenromaaniin
Valkoinen kivi (Atrain kustannus 2015). 

Ellen yksinäiset leikkihetket saavat uuden käänteen, kun hän tutustuu Saijaan, porokylän tyttöön, joka ei vähättele häntä lainkaan. Ja kaiken huipuksi Saijalla on kyky lennättää hänet omaan kotiinsa ilmojen halki!

Saijan kotonakin on ihan erilaista:

Elle ei ole koskaan aikaisemmin käynyt kodassa. Hän ryömii  nelinkotin sisään ja pysähtyy katsomaan ympärilleen. Aluksi hän ei näe mitään, mutta pikkuhiljaa silmät tottuvat hämärään. 

Keskellä kotaa on tulisija ja sen ympärillä istumakivet. Seinänvierustoille on kerätty vuodevaatteet, arkut ja kaikenlaiset käyttötavarat. Kodassa on kuuma mutta sääsket eivät ole kiusana niin kuin ulkona. 

Saijan äiti nostaa ison padan tulen yläpuolelle ja alkaa tehdä ruokaa. Hän ottaa tarjolle kuivalihaa, leipää ja hilloja kauniille lautasille. Elle ei ole milloinkaan nähnyt niin kauniita astioita. Kotona on vain yksi lautanen jokaiselle. 

Elle katselee Saijan äitiä. Tällä on samanlainen hamaa gákti yllään kuin tyttärellään. Hän liikkuu rauhallisesti, ei hoppuile eikä kolistele. Kädet ovat hoikat ja ääni pehmeä. Ellestä hän on hyvin kaunis mutta sittenkin häntä hieman pelottaa. Ensimmäistä kertaa elämässään hän on yksin poissa kotoa.

Mustavalkoisesta kuvituksesta huolimatta kuvituksessa on paljon koristeellisia
yksityiskohtia, kuten tässä Saijan tädin saamelaisen naisen puvussa. Petra Tannisen kuvitusta Kirste Palton lastenromaaniin Valkoinen kivi (Atrain kustannus 2015). 

Kirste Palton kieli on hyvin maalailevaa. Lapin luonto on lastenromaanissa ansaitusti keskiössä:

Tuuli lennättää tytöt takaisin Hillajoelle. Elle ei enää pelkää. Hän pitää Saijaa kädestä ja katselee alas maahan. Katajavaara on vain piskuinen palsamätäs, kun sitä katselee ylhäältä, ja puut muuttuvat vihreäksi raanukankaaksi.

Elle saa auttajaeläimekseen puhuvan västäräkin. Lintu haluaa osoittaa kiitollisuuttaan tytölle, sillä tämä on pelastanut sen kerran kissan kynsistä. Västäräkki antaa Ellelle valkoisen kiven, jota tytön on pidettävä aina mukanaan, ”niin et pelkää mitään ja sinusta kasvaa viisas ja hyvä ihminen”.

Elle, Saija ja Saijan isoäiti ihmettelevat puhuvaa västäräkkiä.
Petra Tannisen kuvitusta Kirste Palton lastenromaaniin 
Valkoinen kivi (Atrain kustannus 2015). 

Tässäkin lastenkirjassa puhutaan painokkaasti saamelaisen identiteetin puolesta. Saijan porokylässä pidetään vanhoista perinteistä huolta, toisin kuin Ellen arjessa. 

Nuori mies Áibmu epäilee, onko hyvästä, että Elle pääsee vierailemaan maahisten valtakuntaan:

– Ihmiset ovat tienneet meistä vaikka kuinka kauan. Mutta he näkevät meidät vain kun me itse niin tahdomme. Ihmiset ovat katsos muuttuneet erilaisiksi kuin me. Saamelaiset eivät enää tunne itseään, eivät tiedä keitä he ovat. Nykypäivän saamelaista on vaikea tuntea. Monesta ei edes tunnista, että hän on saamelainen.

Saamelaisiin kohdistuneet vainot  esitetään viitteellisesti, kun kerrotaan, että aiemmin maahiset ovat eläneet saamelaisten kanssa tasaveroisina ja rinnakkain, kunnes

– –  eräänä talvena tänne tuli vieraita ihmisiä pyssyt olallaan. He ryöstivät ja jopa tappoivat saamelaisia. He varastivat saamelaisten maan, rakensivat tänne hirsitalojaan ja pystyttivät aitojaan. Se oli kovaa aikaa saamelaisille.

Maahiset pääsivät kuitenkin pelastautumaan Tunturinhaltijan nostattaman myrskyn avulla ja pakenemaan tunkeilijoita Riekkotunturiin, missä Saijakin nyt perheineen asuu.  

Elle saa kunnian tavata Tunturihaltijan, joka pitää kohottavan puheenvuoron saamelaisen identiteetin säilyttämisen puolesta:

– Kun kuulen saamen kieltä, on kuin linnut alkaisivat soittaa sisälläni. Tulen niin iloiseksi, että puhallan pilvet auringon edestä, että lapsilla olisi hauskempi leikkiä.

Tunturihaltija on kuitenkin nähnyt paljon sellaisiakin lapsia, jotka ovat hylänneet kielensä. Saamelaisen lastenkirjallisuuden välttämätön klisee on se, että kaikissa kirjoissa korostetaan koulutuksen ja saamelaisen perimän ja historian kunnioitusta.

Saijan isoisä puhuttelee Elleä ja Saijaa vielä paatoksellisemmin:

–  Lapset, te tulevaisuuden airueet, ottakaa rauha sydämen asiaksi. Jos ei ole rauhaa, ei ole ihmisiäkään.

Kaikki asiat selviävät tietysti lopussa parhain päin. Ellen ahkulla on itse asiassa salaisuus, ja sen paljastumisen ansiosta Ellen ja muidenkin sukulaisten on mahdollista vierailla paljon helpommin ja useammin maahisten luona!

Vuokko Hirvonen  kirjoittaa Kansallisbiografian artikkelissa kerrotaan, että Kirste Paltto on ensimmäinen teoksensa saameksi julkaissut suomalainen naiskirjailija. Saamelaisen lasten- ja nuortenkirjallisuus on nuorta, se syntyi vasta 1970-luvulla ja on ollut voittopuolisesti naisten suosima kirjallisuuden alue. Paltto aloitti lastenkirjojen kirjoittamisen omien lastensa innostamana. Hirvonen mainitsee tämän Vilges geađgin ensimmäisenä saamenkielisenä, Suomessa ilmestyneenä lastenromaanina.  

Vuonna 2002 Paltto oli ehdokkaana Pohjoismaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi  novellikokoelmallaan Suoláduvvan. Niminovelli kertoi naisesta, joka on kerännyt pieneen puiseen kiisaansa vuosien varrella itselleen rakkaita ja merkityksellisiä esineitä. Eräänä päivänä se varastetaan ja nainen löytää sen lopulta tunturihotellista, missä sen sisältö on pantu näytteille turistien ihailtavaksi.  

Hirvosen mukaan novelli ”kuvaa vähemmistön ja enemmistön välisiä valtasuhteita ja sitä, miten yksilön identiteetti voidaan murtaa”. Myös Valkoisessa kivessä Ellen isoäidin arkkuihin säilytettävät muistoesineet ja saamelaiset asusteet ovat keskeisessä roolissa.

Lapin ammattikorkeakoulun kuvataidelinjalla Torniossa opiskellut  kuvataiteilija  Petra Tanninen (s. 1988) kertoo blogissaan haluavansa tehdä lapsellisia, onnellisia, eeppisiä ja eettisiä sekä ennen muuta sukupuolineutraaleja kuvituksia.   

Valkoisen kiven kuvitus on valmistunut hänen opinnäytetyönään 2015. Opinnäytetyö on kiinnostava kuvitusprosessin kuvaus, ja se todentaa myös havainnollisesti niitä reunaehtoja, joita saamelaista lastenkirjallisuutta kuvittaessa on otetava huomioon!