Nuoren tytön pohjoinen kasvukertomus

Kerttu Vuolab: Sataprosenttinen, eli lippalakkitytön oppivuodet, suomentanut Irene Piippola, 113 sivua, Atrain kustannus 2014. Kansikuva Kerttu Vuolab. 

Tänään vietetään saamelaisten kansallispäivää. 

Kerttu Vuolab (s. 1951) on pohjoissaameksi kirjoittava Outakoskella syntynyt ja siellä yhä asuva kirjailija, joka tunnetaan myös saamelaisen perinteen puolestapuhujana ja kulttuuripoliitikkona.  

Hän on tehnyt myös yhteistyötä Karasjoelta kotoisin olevan norjansaamelaisen Mari Boinen kanssa, joka on kansainvälisesti tunnetuin saamelaisartisti ja Kerttu Vuolabin sukulainen. Vuolab on tehnyt Boinelle useamman laulun sanat. 

Sataprosenttinen on tällä erää Vuolabin ainoa nuortenromaani. Se on ilmestynyt alunperin jo vuonna 1994, nimellä Čeppári čáráhus. 

Romaanissa on samaa lähihistoriaan sijoittuvien nuoruuden tuntojen viehätystä kuin Savukeitaan suomentamassa virolaisen tyttökirjallisuuden klassikossa,  Silvia Rannamaan Kadrin päiväkirjassa.

Saamelainen lasten- ja nuortenkirjallisuus näyttäytyy usein ohjelmallisena: harvalukuisten lasten- ja nuortenkirjojen yksi keskeinen tehtävä on yhä välittää saamelaista kertoma- ja kulttuuriperinnettä uusille sukupolville. Niinpä Vuolabin nuortenromaanissakin Maaretin saamelainen identiteetti on keskiössä. 

Eletään 1960-luvun alkua. Keskikouluun siirtyvän 11-vuotiaan Maaretin koulumatka pitenee niin paljon, että hänen on muutettava Utsjoen Tenolaaksosta koulun asuntolaan Ivaloon. 

Äiti varustaa tyttöään matkaan nahkapohjaisilla tossuilla, sillä Maaret on kertonut, että uudessa koulussa kengät on otettava jalasta jo ulko-ovella.

Tytön on selvästi haikeaa lähteä kotoa. Kotiin jäävät pienemmät sisarukset, kuusivuotias Anne ja nelivuotias Samuli. Isoveli Hans on kotona poromiehenä ukkinsa apuna. Ahku eli isoäiti kertoo saamelaisia satuja ja tarinoita, joissa luonnonvoimilla on usein keskeinen rooli.

Kerttu Vuolabin tekemän kansikuvan lisäksi harakka vilahtelee romaanissa moneen otteeseen eräänlaisena uskollisuuden ja kaipuun ristiriitaisena symbolina ja Maaretin sielunlintuna:   

– Harakkariepu ei osaa lähteä etelään. Täällä sen on kestettävä kovat pakkasetkin. Maaret säälittelee lintua ja käännähtää taas katsomaan taakse jääviä maisemia.  

Koulun asuntolassa vallitsee ankara kuri ja järjestys. Koululaiset ovat nimenneet asuntolan tiukan valvojan Tammaksi ja kehittäneet salakoodiston, jolla varoittavat toisiaan johtajan liikkeistä. 

Maaretin mielestä olisi kätevintä puhua salaiset asiat saamen kielellä, sillä Tamma ei kieltä ymmärrä, mutta muut tytöt eivät ole hänen ehdotuksestaan lainkaan innostuneita!

Maaret joutuukin nopeasti muiden tyttöjen silmätikuksi.

Nuortenromaanin hieman oudohko nimi tulee tästä muiden luokkatoverien kateudesta liittyen Maaretin koulumenestykseen.

Ruotsinkielen opettaja kehuu Maaretin koulumenestystä:

–   Te olitte lukeneet erittäin huonosti tähän kokeeseen, kaikki paitsi Maaret. Hänellä oli kaikki oikein, ei yhtään väärää vastausta. Ansaitsi täyden kympin! 

–   Maaret ei tiedä miten päin istuisi. Hän on mielissään, koska onnistui kokeessa niin hyvin. Samalla hän huomaa, että toiset katsovat häntä kateellisina. Hän on samalla kertaa sekä iloinen että vaivautunut. 

– Teidän pitäisi ottaa oppia Maaretista. Hän oli lukenut kokeeseen erittäin hyvin ja on sataprosenttisesti seurannut opetusta, Ukkola kehuu ja jatkaa: 

 – Kaikki kielioppiasiat, mitkä olen tänä syksynä teille opettanut, on Maaret lukenut huolellisesti ja painanut tarkasti mieleensä. Eikä tässä kaikki, hän on lisäksi kirjoittanut jokaisen vastauksensa erittäin sievällä käsialalla. 

 – Siinäs kuulitte mokomat! Minäkin ymmärrän asioita, vaikka osaankin puhua suomea pelkästään kirjakeilellä, Maaret tuumii tyytyväisenä. – Nyt ne eivät varmasti kehtaa kiusata minua, koska olen näin etevä.

No, toisin tietysti käy. Mutta Maaretin itsetuntoa kannattelee kipeinäkin kasvuvuosina erittäin vahva saamelainen identiteetti. 

Joulujuhlaan hän sonnustautuu saamen kansallispukuun:

Maaretilla on yllään paras pukunsa, uusi vyö ja punainen silkkihuivi kahdella riskulla, punaiset sukkahousut, ja äidin ompelemat nutukkaat jalassa. Kirsti on kihartanut ja kammannut Maaretin hiukset niin kauniisti, että Maaret ei haluaisi laittaa lakkia päähänsä. 

– Sinähän olisit kuin i-kirjain ilman pistettä, jos menet hilkatta juhliin, sanoo Kirsti ja alkaa itsekin pukeutua.

Maaret on poikkeuksellisen herkkävaistoinen tyttö. Alkava murrosikä, ulkonäköön liittyvät paineet ja orastava kiinnostus poikiin herättää hänessä ristiriitaisiakin tunteita. 

Nuorisokulttuurin virtaukset näkyvät Ivalossakin: Maaret kadehtii Leenan haalistuneita ja paikattuja farkkuja ja pörröistä puseroa. Myös kylänraitin mopopojat, ”pärräpojat”,  kiinnostavat. 

Ystävät kutsuvat – tällä kertaa tosin melko hyväntahtoisesti – Maaretia ”mettäperänpöllöksi”, joka ei tiedä suuren maailman menosta mitään.

Maaretin koulunkäyntiin liittyvä ahdistus, isän pitkät poissaolot  kiertävänä lestadiolaissaarnaajana ja siihen liittyvät, perheen ulkopuolisten tahojen luomat paineet laukaisevat tytössä jonkinasteisen, tosin melko nopeasti ohimeneväksi kuvatun syömishäiriön.  

Tämä tuntuu irralliselta ja saamelaiseen kontekstiin jopa hivenen raflaavalta nostolta. 

Onko Vuolab halunnut tässä vuonna 1994 ilmestyneessä alkuteoksessaan käyttää ns. valtavirran nuortenkirjallisuuden aiheita tehdäkseen saamenkielisestä nuortenromaanista jotenkin kiinnostavamman ja ”uskottavan” ?   

Hannele Huovin Madonna ilmestyi jo 1986, ja vuosituhannen taitteeseen mennessä anoreksiasta oli kirjoitettu jo useampikin kotimainen nuortenromaani.   

Minna Riikka Järvinen toteaa Kansallisbiografiaan kirjoittamassaan artikkelissa, että Vuolabin turvallisen lapsuuden rikkoi  joutuminen kouluun ja muutto  asuntolaan pitkien matkojen päähän, josta kotiin ei ollut mahdollista päästä muulloin kuin loma-aikoina.

Tämä elämänvaihe koti-ikävän kipuiluineen on tallentunut elämyksellisesti Sataprosenttiseen. Tosielämässä Kerttu Vuolabilla oli asuntolassa seuranaan sisarensa. 

Maaretin lapsi- ja aikuisminän näkökulmat sekoittuivat toisiinsa välillä hieman tekotaiteellisella tavalla. Romaani kattaa lähes kolmen vuoden tapahtumat ja se kurottaa kuitenkin loppuaan kohden valoon ja eheytyneeseen nuoren tytön identiteettiin.

Sataprosenttinen on kiinnostava saamelaisen nuoruuden kuvaus, jonka juohevalle suomennokselle toivon paljon eri-ikäisiä ja kulttuuritaustoiltaan erilaisia lukijoita. Ulkopuolisuuden tunne pysyy samana, yhteisöstä ja ajasta riippumatta. 

Suomalaisen kirjallisuuden edistämiskeskus FILI on vuodesta 2007 ryhtynyt myöntämään tukea suomalaisille kustantajille saamenkielisen kirjalisuuden suomentamiseen ja julkaisemiseen.  

Tämän Vuolabin romaanin, kuten myös kaksi muuta Lastenkirjahyllyssä kuluvalla viikolla esillä ollutta saamelaista lastenkirjaa,  on suomentanut Rovaniemen maakuntakirjaston erikoiskirjastonhoitaja Irene Piippola, saamelaisen kirjallisuuden monipuolinen tietäjä ja taitaja, jolta olen useasti saanut monenlaista  taustatietoa ja suosituksia liittyen saamelaiseen lastenkirjallisuuteen.  

Rouva Huu huomasi peräti koukuttuvansa saamelaiseen lasten- ja nuortenkirjallisuuteen kuluneen viikon aikana. 

Anekdoottina aivan pienimpien saamelaislasten kirjoista noston ansaitsevat vielä Merja Aletta Ranttilan 1990-luvun alussa ilmestyneet katselukirjat leikki-ikäisestä Ande-pojasta, Ánde ja ártegis guhkesbeallji  ja Ánde ja Lávlla-Lásse (Davvi Girji 1991 ja 1992).  

  

Ànde on punaposkinen ehtiväinen pikkupoika, joka tässä
esittelee piirroksiaan. Merja Aletta Ranttilan akvarellikuvitusta
kirjaan Ánde ja Lávlla-Lásse (Davvi Girji 1992).