keskiviikko 4. toukokuuta 2016

Kalman käsi koskettaa nuoria











Tuula Kallioniemi: Risteys, 90 sivua, Otava 2016. Kansikuva Jussi Kaakinen.


Marja-Leena Tiainen: Viestejä koomasta, 210 sivua, Tammi 2016. Kansikuva Laura Lyytinen.






Eipä voi taas muuta kuin ällistellä tätä aiheiden identtisyyttä kahden konkaritekijän, Tuula Kallioniemen ja Marja-Leena  Tiaisen,  kevään uusissa nuortenromaaneissa.

Toisaalta elämän ja kuoleman ytimessä oleva pohdiskelu oli juuri muutama vuosi sitten isosti tapetilla monissakin realistispainotteisissa käännösnuortenromaaneissa, joten kotimaiset verrokit ovat itse asiassa olleet vain ajan kysymys.
Muistetaanpa vaikka Gayle Formanin Jos vielä jään (WSOY 2009)  ja Lauren Olivierin Kuin viimeistä päivää (WSOY 2010), joissa kummassakin liikenneonnettomuus sysää päähenkilön koomaan ja ottamaan aikalisän entiseen elämäänsä. 
Eikä kotimaisessakaan tarjonnassa olla aiheen äärellä ensimmäistä kertaa:  esim. Hannu Hirvosen Tuonenkehrääjissä (Tammi 2010), Jenna Kostetin Lautturissa (Robustos 2014) ja  Henrika Anderssonin nuortenromaanissa Sirpale sielua (Schildts & Söderströms 2014) seilattiin tarvittaessa jopa ees-taas elämän ja kuoleman välillä.   
Tuula Kallioniemeä ei todellakaan voi syyttää paikallaan junnaamisesta. Vaikka hän on tehnyt lukuisia kirjasarjoja lapsille ja varhaisnuorille, hän valtaa jopa sarjojen sisällä uusia alueita niin aiheiden  kuin  kerrontateknisten kokeiluidenkin osalta. 

Kallioniemi on monipuolistanut lyhytproosan tarjontaa  kokoelmissaan   Viimeinen juna, Lätkässä, Järvihirviö, Lanka palaa ja Nikolai Kärpäsen ihmeellinen talvi.  

Risteyksen lyhyet, joutuisasti luettavat luvut voi lukea vallan hyvin myös yksittäisinä tarinoina, joissa ihmisten kohtalot leikkaantuvat keskenään samaan tapaan kuin rippileirin liepeille sijoittuvassa Lanka palaa -kirjassa (Otava 1999). Tähän lukustrategiaan viittaa myös se, että kukin luku on nimetty iskevästi.

13-vuotias nuori kapinallinen, Mika,  joutuu risteysonnetttomuuteen ja kaupungilla pyörii villejä huhuja hänen kuolemastaan.  Poika saa kuitenkin uuden mahdollisuuden: hänestä tulee hyväntekijä, joka sovittaa sekä omia että toisten laiminlyöntejä rakentavassa hengessä.

En tosiaankaan uskonut sen enempää enkeleihin kuin kuolemanjälkeiseen elämään. En itse asiassa uskonut mihinkään. Paitsi tietysti siihen, että mut oli petetty. Hylätty ja petetty.  
Joku voisi väittää, ettei kukaan ryhdy kuolinhetkellään pilailemaan. Mistä sen tietää. Kuten sanottu, kuoleminen ei ollut ollenkaan kamalaa. Ei edes pelottavaa. Pelkästään outoa.


Kalioniemen naseva tiivistäminen 90 sivuun sekä rivakasti vetävä dialogi käyvät malliksi aloitteleville nuortenkirjailijoille: nykynuoret eivät lesoile lukemiensa kirjojen sivumäärillä: heidät pitää viekoitella mukaansa tempaavalla juonella, josta on karsittu kaikki turhat rönsyt pois.

Risteyksen iskevässä, eri yhteiskuntaluokatkin törmäyttävässä kerronnassa on paljon samaa kuin Kallioniemen edellisessä Paossa (Otava 2015). Nuoruuden angstin lisäksi kirjasta löytyy pulimummoja ja harhaisia sekakäyttäjiä, mutta heitäkin kuvataan heltymyksellä.

Marja-Leena Tiainen kuvaa jälleen luonnikkaasti maaseudun nuoria, joilla on iso tukiverkosto lähellä asuvien isovanhempien ja tiiviin perheyhteyden takia. 15-vuotiaan Silvan vanhemmat ovat eronneet ja kumpikin on perustanut tahollaan uuden perheen.  

Kallioniemen Risteyksen tavoin myös Tiainen liittää isoon tarinaan myös kiusaajia ja kiusattuja onnistuen  herättämään nuoren lukijan oikeustajua ja empatiaa.  

Säyseä perhetyttö Silva haluaa vähän irrotella ystävänsä Jeminan kanssa. Uhmamielisyys koituu Silvan kohtaloksi: hän hyppää siiderihiprakassa jokeen, loukkaa päänsä ja päätyy tajuttomana sairaalaan. 


Tiaisen nuortenromaanissa Kooma on eräänlainen väliseisake, jolta päädytään joko lopulliseen kuolemaan tai takaisin elävien kirjoihin.  Koomassa kulkee pelättyjä  tuonen enkeleitä, jotka ottavat osan matkaansa, jolta ei ole enää paluuta. Valonkantajat juttelevat muutamien Koomassa olevien kanssa ja pyrkivät tekemään sopimuksia, sillä he tarvitsevat superviestinviejiä kulkemaan elämän ja kuoleman eteisen välillä.

Silvalle on varattu viestin viejän tehtävä. Ja niitä kertyykin Siljan vastuulle useampi. Vastuullinen tehtävä muuttaa Silvan asennetta paitsi itseensä myös läheisiinsä: 

Kuolema ei ole koskaan edes hipaissut minua. Olen tuntenut myötätuntoa kuullessani jonkun julkkiksen tai tutun-tutun kuolemasta, mutta mieleeni ei ole koskaan juolahtanut, että voin kuolla itsekin.  

Laura Lyytisen sulka toimii kannen lisäksi myös sisäsivuilla tyylikkäänä graafisena tehokeinona ja eri tasojen rajapyykkinä. Koomavaihetta kerronnassa kuvaavat  osuudet ovat saaneet sivuilleen mustan surureunuksen.

Kumpikin romaani muistuttaa – kuitenkin ilman hurskastelua tai enkeliuskomusten alleviivausta – elämän haavoittuvuudesta ja ainutkertaisuudesta. Ne sopivat myös elämän ja kuoleman mysteerejä pohtivien aikuisten luettaviksi.





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti