Pienten tyttöjen isot tunteet

Rose Lagercrantz & Eva Eriksson: Onnentyttö Dunne, 137 sivua, suomentanut Raija Rintamäki, Kustannus-Mäkelä 2016.

Rouva Huu on marissut jo pitkään oikeasti helppolukuisten kirjojen vähentymisestä, varmasti jo jonkun mielestä hienoiseen kyllästymiseen asti.

Kustannus-Mäkelä on tällä haavaa ainoa suomalainen kustantamo, jossa on pidetty jo vuosikymmeniä yllä monipuolista lukutaidon eri vaiheisiin soveltuvaa runsasta käännöskirjatarjontaa.

Tammi ja WSOY ovat lanseeraamassa lähiaikoina uutta Lukupalat-sarjaa, joten kenties isotkin kustantajat parin vuoden ylimenovaiheen jälkeen ovat oivaltaneet, että tulevaisuuden lukijat eivät siirry aapisesta suoraan hotkimaan monisatasivuisia opuksia.

Onnentyttö Dunne on Rose Lagergrantzin & Eva Erikssonin vankkumattoman asiantuntemuksen ja tiimityön taidonnäyte.

Juuri tällaisia runsaasti ja selkeästi kuvitettuja, juonenkäänteiltään dynaamisia kirjoja tarvitaan siihen taianomaiseen vaiheeseen, kun lapsi vähitellen saa lukemastaan tolkun.

Välillä mökötetään ja sitten ollaan taas ylimmät ystävykset. Eva Erikssonin kuvitusta Rose Lagergrantzin lastenromaaniin Onnentyttö Dunne (Kustannus-Mäkelä 2016).

Kuva ja teksti kulkevat käsi kädessä, kuva tukee tekstiä ja aukeamalla ei välttämättä ole kuin pari–kolme virkettä, toisinaan jopa yksi virke. Niukasta tekstistä huolimatta annetaan lapselle elämyksiä, eheä tarina ja samastumispintaa omaan arkeen ja ajatuksiin.

Dunnea jännittää mennä kouluun ja ekalle luokalle. Saako hän siellä yhtään kavereita? Huojennus on valtaisa, kun Dunne kiinnittää huomionsa välitunnilla hauskannäköiseen tyttöön, joka seuraa muiden hauskanpitoa sivusta. Ja niin Dunnesta ja Ella Fridasta tulee erottamattomat ystävät.

Eva Eriksson on taituri kuvaamaan pienin vedoin suuria tunteita, jotka heijastuvat koko kehonkieleen. Eva Erikssonin kuvitusta Rose Lagergrantzin lastenromaaniin Onnentyttö Dunne (Kustannus-Mäkelä 2016).

Mutta sitten Dunne saa kuulla, että Ella Frida perheineen on muuttanut toiselle paikkakunnalle. 

Dunne on musertunut ikävästä.

Ella Fridan lähdön jälkeisenä päivänä Dunne vain istui ja tuijotti hänen tyhjää tuoliaan.  

Samana päivänä hän sattui liukastumaan koulun pihalla. Sukkahousut repesivät ja polveen tuli ruhje. 

Sattui niin kovasti, ettei hän unohda sitä ikinä.  

Ei ainakaan ennen kuin täyttää kolmekymmentäviisi tai jotain.  

Ei auttanut, vaikka opettaja laittoi polveen laastarin. Se oli surkean pieni ja irtosi yhtä mittaa.  

Dunne itki.  

Ei hän siksi itkenyt, että sattui.  

Hän itki siksi, että Ella Frida oli muuttanut pois.

Ella Fridan lähtö herkistää Dunnen myös muistamaan aiempaa isoa menetystään, äitinsä kuolemaa.  Isä väitti äidin nukkuneen pois.

Myöhemmin mummi selitti, että se on vain sellainen sanonta. 

Äiti ei ollut nukkunut. Hän oli saanut siivet ja lentänyt.

Mutta tietysti Dunne selviää Ella Fridan ikävästä. Isä suostuu hankkimaan hänelle kaksi marsua ja koulussakin sattuu ja tapahtuu kaikenlaista, myös hauskoja asioita.  Pian tyttöjen kesken sukeutuu kirjeenvaihto, ja ystävyys jatkuu.

Tarinan lopussa kerrotaan vielä lasta kiinnostavalla tavalla kirjan tekijäparista ja kirjan syntyprosessista. Lastenkirjan tekijöiden päiväkoti- ja kouluvierailuilla kuulijoita kiinnostaa usein paljon nimenomaan kirjan syntyyn liittyvät yksityiskohdat, ja siksi on hauskaa, että vastauksia näihin aihepiireihin voi lukea myös suoraan kirjastakin.

Sarjassa on ilmestynyt jo neljä uutta osaa, Livet enligt Dunne, Sist jag vars som lyckligast, Mitt hjärta hoppar och skrattar ja Vi ses när vi ses. Lisää vastuksia on luvassa Dunnen elämässä, mutta lukija vakuuttuu kyllä tämän ensimmäisenkin osan perusteella, että Dunne selviää niistäkin.