Koohottavat pojat eivät päästä aloittelevaa lukijaa helpolla

Ansu Kivekäs: Ykkösjätkät ilman jarruja, kuvittanut Terese Bast, 117 sivua, Tammi 2017.

Sari Kaarniranta: Supertavis, kuvittanut Terese Bast, 127 sivua, Aurinkokustannus 2016.

Lauri Hirvonen: Nasta ja Turbo Neliveto, kuvitus Lauri Hirvonen, 80 sivua, Kustannus-Mäkelä 2016.

Kaksi kirjallisuusentusiastia, Kaisa Neimala ja Jarmo Papinniemi, julkaisivat vuonna 2010 kirjan Aloittamisen taito (Avain), jossa he analysoivat  maailman ja Suomen kirjallisuushistorian klassikkoteosten aloituksia.

Ensimmäisten virkkeiden lataus on erityisen tärkeä lapsille ja nuorille suunnatuissa teoksissa.

Nykylapset eivät nimittäin liiemmin kursaile jättää kirjaa kesken, jos se ei heti ensiriveiltään lähtien koukuta lukemiseen.

Tutustutaan siis aluksi kolmen kotimaisen helppolukuisen kategoriaan kuuluvan lastenromaanin aloituslauseisiin:

Koulupäivä oli mennyt ihan poskelleen, onneksi oli edes perjantai. 

Anton työnsi avaimen lukkoon ja riuhtaisi kotioven auki. 

– Äiti! Anton kajautti niin, että koko rappukäytävä kaikui. 

Ei vastausta. Ovi jysähti kiinni. Anton marssi suorinta tietä keittiöön. 

Äiti hörppi kaikessa rauhassa päiväkahvia opiskelupapereittensa keskellä ja visersi puhelimeen: 

– Ti-ti-tyy, kultaseni. Jaahas, Anton palasikin näköjään jo koulusta… hihihih. Niin, ekaluokkalaiset kävivät tänään uimahallissa. 

– Äiti, sinä pilasit mun elämän! Anton huusi ja tyhjensi uimahallikassinsa keittiön pöydän päälle. (Kivekäs 2017, s.7-8)

Makasin olohuoneen lattialla ja hakkasin kantapäilläni katosta roikkuvaa nyrkkeilysäkkiä. Yleensä tähän aikaan päivästä nautin rauhasta ja pelasin. Lojuin omassa huoneessani ja pelasin. Unohdin kaiken muun, koska pelasin, pelasin ja vielä vähän pelasin. 

Kunnes äiti päätti, että tässä perheessä pelataan liikaa. Näin ollen puhelimet, pleikka ja tietokone pysyisivät kiinni kesäloman loppuun asti eli kokonaisen viikon. Pelaamattomuus ei ollut minulle mikään ongelma, koska ei minulla mitään peliongelmaa ollut, pelkästään tylsää. (Kaarniranta 2016, s. 7)

Isäntä antoi aamulla salaa kinkkua pöydän alle, mutta sitä oli aika vähän. Vierailtiin sen vanhan miehen luona, jonka nimeä en muista, mutta jolla on rento meininki. Sain istua sohvalla. Hännän huiskutuksia ja leijonan karjahduksia! Takku.  

Nasta seisoi ukin oven takana. Toivo kurkisteli olkapään yli, ja Takku nuuski kukkapenkkiä. Nasta painoi ovikelloa. Blumblömtshh, se soi epävireisesti. 

”Ihme, ettei ukki ole korjannut tuota”, Nasta kummasteli.”Ehkä se soi liian harvoin”, Toivo ehdotti. (Hirvonen 2016, s. 5)

Kaikissa aloituksissa pyritään esittelemään keskushenkilö/t. 

Lauri Hirvosen kirjassa Takku-koira pääsee joka luvun alussa ensimmäisenä ääneen ja kiteyttää luvun keskeiset tapahtumat omasta vinkkelistään. 

Kaikki kolme kirjaa kuvaavat poikien arkista elämää ja kommelluksia. 

Kivkäs, Kaarniranta ja Hirvonen pyrkivät rakentamaan ensimmäisiin virkkeisiin jännitettä, joka motivoi lukijaa jatkamaan eteenpäin. Parhaiten tehtävästä selviää mielestäni Ansu Kivekäs pojan ja äidin dramaattisen kohtaamisen kuvauksella.    

Vielä 20 vuotta sitten puhuttiin yleisesti ahmimisikäisten kirjallisuudesta. Nimityksen takaa löytyi jo sujuvasti lukeville, vähän alle ja yli 10-vuotiaille lapsille suunnattuja teoksia, joiden piilokasvatuksellisena tavoitteena oli vahvistaa lapsen lukijan identiteettiä. Teosten kirjallinen laatu oli usein jopa toissijainen.  

Tätä nykyä vapaa-ajan lukeminen ei ole yhtä trendikästä luppoajan tekemistä kuin aiemmin ja erityisesti poikien lukuhaluttomuus on ollut aikuisten ykköshuoli jo pitkään. Siksi näihin lukutottumusten kannalta kriittisen ikävaiheen lastenkirjoihin pitäisi kiinnittää mielestäni nykyisin enemmän huomiota - niin aiheiden, kielen kuin tarinan jäntevän dramaturgiankin näkökulmasta. 

Ansu Kivekkään, Sari Kaarnirannan ja Lauri Hirvosen lastenromaanien ensisijaisena kohderyhmänä ovat pojat, ja kirjojen ajatus on lähtökohtaisesti hyvä, mutta tohdin epäillä, täyttävätkö ne tarkoituksensa kohderyhmän keskuudessa.

Remellystä, koohotusta, pää- ja sivuhenkilöitä, sanallisia sutkauksia ja tapahtumien äkkikäänteitä on kaikissa kirjoissa siinä määrin, että lukijalla on työ ja tekeminen kokonaisuuden hallitsemisessa. 

Eivätkö kirjailijat uskalla luottaa ulkoisesti niukemman, mutta sisällöltään jäntevämmän tarinan tenhoon? Äkkiseltään mieleen tulee edelleen karttuvista sarjoista ainoastaan Tapani Baggen Kaisa-sarja (Tammi), jossa kaiken ytimessä on pienen Kaisa-tytön ja hänen yksinhuoltajaisänsä leppoisa arki.

Ansu Kivekkään Ykkösjätkien ensimmäinen osa ilmestyi sittemmin lakkautetussa Kirjava kukko -sarjassa jo nelisen vuotta sitten. Jatko-osassa seikkailevat ekaluokkalainen Anton ja häntä muutaman vuoden vanhemmat Kyösti ja Esko, jotka ehtimiseen muistuttavat iästään ja fiksuudestaan.

Kyösti ei innostu lastenbändin hittibiisistä yhtään, mutta Antonilla ja 

Kyöstin pikkusiskolla svengaa. Terese Bastin kuvitusta Ansu Kivekkään 

lastenromaaniin Ykkösjätkät ilman jarruja (Tammi 2017).

 

Kirjasarjan nimestä huolimatta koomisesti käyttäytyvät ja ulkoiselta olemukseltaankin hassunkuriset vanhemmat anastavat monin kohdin lapsilta pääosan. Antonin äiti on korviaan myöten rakastunut Paulukseen, ja ei siksi juuri pysty suhtautumaan vakavasti Antonin huolenaiheisiin. 

Kivekäs on lohkonut romaanin kolmeen erilliseen poikien edesottamuksia kuvaavaan episodiin. Terese Bastin kuvituksessa ilmeiden repertuaari on runsas.

Kuopiossa asuva Sari Kaarniranta (s. 1970) on lastenkirjailijana ensikertalainen. 

Kenties Supertaviksen pontimena on ollut myös entinen ammatti äidinkielen opettajana? 

Ankean olonsa piristykseksi 10-vuotias Onni kaivaa esiin kummitädiltään jo kauan aikaa sitten saamansa taikavarustelaatikon. Sieltä löytyy muun sälän lisäksi mummin salainen muodonmuutosresepti, jonka ansiosta Onni saa vähän uutta säpinää arkeensa: hän muuttuu nimittäin kärpäseksi.

Muodonmuutosreseptin ainesosat löytyvät keittiöstä. 

Onnin Urkki-koira tarkkailee tilannetta. Terese Bastin kuvitusta 

Sari Kaarnirannan lastenromaaniin Supertavis (Aurinkokustannus 2016).

Muodonmuutoksen ansiosta hän pystyy vanhan sanonnan mukaan seuraamaan kiinnostavia tilanteita ”kärpäsenä katossa”. Onnin kaverit Maksa ja Stupa paljastavat oikean luontonsa, kun Onni ei ole paikalla. Onnin etäihastuksen,  Emman, toimia voi turhaa huomiota herättämättä tarkkailla tämän kotona hulppeassa kartanossa.

Terese Bastin kuvitusta on niukasti. Kaikki pienet kustantamot eivät oikein vielä ole sisäistäneet sitä, että kuvituksella on nykyisin lukemisen ymmärtämistä komppaava ja vahvistava merkitys vielä pitkään lukemisen alkuvaiheeseen suunnatuissa lastenromaaneissa.  Panostus kuvitukseen siis maksaa todellakin vaivan.

Oululainen Lauri Hirvonen (s. 1981) tunnetaan aiemmista kuvakirjoistaan (Hupsutupsu-sarja, Tuulentaittaja ja Inka ja saunaflamingot). 

Nasta ja Turbo väijyvät heinikossa. Lauri Hirvosen kuvitusta lastenromaaniinsa 

Nasta ja Turbo neliveto (Kustannus-Mäkelä 2016). 

Nasta-pojan ukin syntymäpäivät käynnistävät yhdessä parhaan kaverin Toivon kanssa todellisen tapahtumien vyöryn, jossa ei ehkä ihan aina ajatella toimien tolkullisuutta. Hirvosen dialogissa on paljon samaa tarkoittavien sanojen takia syntyvää väärinkäsitystä ja assosiaatioketjuja, jotka vaativat aloittelevalta lukijalta jo suomen kielen nyanssien oivaltamista:

”Pyydämme teitä poistumaan paikalta. Tänne ei haluta mukuloita”, sisältä tullut järjestysmies sanoi. 

”Etkö pidä perunoista?” Toivo ihmetteli. 

”Että mitä?" 

”Miksi et halua perunanmukuloita?” 

”Se on sellainen sanonta. Tarkoitin lapsia.” 

”Puhuvat koodikieltä”, Nasta kuiskasi Toivon korvaan. ”He TODELLAKIN ovat salaisia agentteja! Paras perääntyä.”