Näkymättömiä kavereita ei saa nitistää

Gunilla Bergström: Mikko Mallikas ja Mulperi, suomentanut Kaija Pakkanen, 24 sivua, Weilin+Göös 1979, up.  Tammi 2003.

Verna Kovanen: Näkymättömät – Invisibles: Tositarinoita mielikuvitusystävistä – True stories about imaginary friends, essee Janna Rantala, englanninkielinen käännös Kasper Salonen, 139 sivua, Vernace Production 2016.

Lastenkirjallisuuden yksi verraton  rikkaus on tehdä mielikuvituksen voimalla näkymätönkin näkyväksi.   

Niinpä rakastetut lastenkirjallisuuden klassikot suorastaan vilisevät erilaisia lapsen mielikuvitusystäviä. Astrid Lindgreniltä löytyy monia esimerkkejä: muiden muassa kuvakirjana tunnettu Kultasiskoni, satu Kastehelmi ja tietysti Katto-Kassinen.

Gunilla Bergströmin Mikko Mallikkaallakin on oma mielikuvituystävä, Mulperi:

 Mulperi on salainen ystävä, joka tulee juuri silloin kun Mikko haluaa. Hän on niin salaperäinen, että vain Mikko voi nähdä hänet. Nyt Mulperi suostuu oikein mielellään leikkimään.

Kesken  leikin tuoksinan isä kyselee, onko Mikko nähnyt hänen piippuaan.

”Senkin piippu pölvästi, en käsitä mihin se on voinut joutua”, isä huokaa ottaessaan kaapista astioita.

Piipun katoamisesta huolimatta isä ottaa hienosti Mulperin huomioon: hän kattaa ylimääräisen lautasen ruokapöytään ja yrittää malttaa odottaa hitaammin kulkevaa Mulperia matkalla päiväkotiin.

Mulperin paikka on ruokapöydässä selvästi kunniapaikalla, isän ja Mikon
välissä. Gunilla Bergströmin kuvitusta kuvakirjaan
Mikko Mallikas ja Mulperi (Weilin+Göös 1979). 

Mutta illalla, kun piippu on yhä kadoksissa, Mikon isä on jo vähän työlääntynyt koko Mulperiin ja ehdottaa, että Mulperi voisi oikeastaan muuttaa heiltä pois. 

Läksiäislahjaksi hän antaa Mulperille lahjan, taskulamppuun uuden  pariston. Mikko kertoo, että  Mulperi on jo lähtenyt pois, joten hän voi mainiosti ottaa lahjan vastaan.

Uuden taskulampun avulla piippukin löytyy helposti, mutta siihen tarvittiin tietysti Mulperin hoksottimia. 

Mikko toteaa isälleen, että Mulperi pistäytyy heidän kotonaan myös vastaisuudessa, vaikka isä ei  välttämättä aina käyntejä huomaisikaan.

Gunilla Bergströmin lapsipsykologia on taas vertaansa vailla. Mikon isän hienotunteisuus Mulperia kohtaan on hellyttävää.

Valokuvaaja, dokumentaristi Verna Kovanen julkaisi viime syksynä omakustanteena 

valokuvateoksen Näkymättömät – Invisibles, johon hän on valokuvannut ja haastatellut 3–8-vuotiaita lapsia heidän mielikuvitusystävistään. 

Kirjan pontimena on ollut Kovasen oma lapsuuden mielikuvituskaveri Henni, näkymätön näyttelijä, joka katosi Kovasen lapsuudesta Hollywoodiin.

Ilonan mielikuvitusystävä on Kummitus, joka asuu koko ajan hänen kodissaan:

 Me vaan aina hengaillaan, mut ei tehdä kauheesti mitään. Me ei koskaan puhuta mutta välillä otan siitä valokuvia.

– – Luin et se on haarautuva, niin se voi olla kaikkialla, missä se haluaa. Joskus se tulee keskeyttää mun leikit ja haluais tulla mukaan, mut mä en halua leikkiä sen kanssa. Välillä ollaan piilosta. Kummitus on tosi pelokas, jos se ei tunne jotakuta, niin se kummittelee sille. Se pelkää et ihmiset tekee sille pahaa. 

  

Vernerin ystävä Anni-Panni on punainen toukka, joka asuu kaukana, mutta tulee aina soitettaessa kyläilemään Vernerin luokse. 

Atlaksen Plenti-niminen kaveri jäi Brysseliin, kun perhe muutti takaisin Suomeen. Eräänä päivänä se palasi Vernerin kotipihalle telttansa kanssa:

Plentiä ei muut näe paitsi minä, silloin kun käytän paljastuspantaa. Se silmillä näen sen, ja siitä on etua, jos leikitään vaikka piiloa.
 

Ullan II-Pappa on jo ikääntyneempi mielikuvituskaveri: 

On mukavaa vain istua sen kanssa ja pelailla. Se on jo vanha, ja siksi treenataan sen muistia muistipeliä pelaamalla. Tykätään myös tikkupelistä ja jännistä paikoista. Pöydän alla on ehkä hauskinta. 

Lasten kertomukset mielikuvitusystävistä on taitettu heleiden väripalkkien keskelle. 

Tiukat rajaukset lapsista jättävät hienotunteisesti kuitenkin tilaa näkymättömälle. 

Mustavalkokuva myös tehokkaasti rajaa lastenhuoneiden tavarakaaoksen ja siksi kuvan katsojankin on helppo keskittyä olennaiseen eli samastumaan lapsen rönsyilevään mielikuvitukseen.

Verna Kovasen osuutta täydentää oivaltavasti lastenpsykiatrian erikoislääkärin, pari- ja perhepsykoterapeutti Janna Rantalan esseeartikkeli Tervetuloa näkymättömät ystävät. 

Rantala toppuuttelee asiantuntevasti mutta silti eloisasti vanhempien huolta lapsen mielikuvitusystävien ilmaantumisesta. Hän antaa myös käytännön vinkkejä siihen, kuinka menetellä jos mielikuvituskaveri vie aikuisen mielestä vähän liikaa tilaa perheen arjessa.  

Mielikuvitusystävät ilmaantuvat usein leikki-ikäisen lapsen  ”siirtymäminän” vaiheeseen, jossa lapsi hahmottaa ja tutkii omaksi minäksi kehittymistään. Tästä syystä mielikuvitusystävät ovat usein lasta taitavampia, nokkelampia ja pystyvämpiä.  

Muokattu 9.5.2017