Täyden kympin selkokirja nuorille

Mimmu Tihinen: Kello tuhat, 64 sivua, Pieni Karhu 2016. 

Nyttemmin jo lakkautettu lastenkirjallisuuteen erikoistunut pienkustantamo Saarni kustannus järjesti vuonna 2012 yhdessä Selkokeskuksen kanssa kirjoituskilpailun, jossa haettiin uusia selkotekstejä nimenomaan nuorille lukijoille.

Erinäisten mutkien kautta voittajateksti, Mimmu Tihisen Kello tuhat, ilmestyi vasta viime vuonna.

Kilpailun kärkeen sijoittuivat myös Niina Mälkiän Liian pieni äidiksi ja Marja-Leena Tiaisen Kyttäyskeikka, jotka ilmestyivät Avain-kustantamon kautta vuonna 2014.  

Selkokirjojen määrä on ilahduttavasti noussut muutaman viime vuoden aikana. Tarjonnan lisääntyessä olisi mielestäni ensiarvoisen tärkeää, että laadukkaat lasten ja nuorten selkokirjat esiteltäisiin muun lasten- ja nuortenkirjallisuuden rinnalla. 

Kaikki selkona markkinoitava lasten- ja nuortenkirjallisuus ei välttämättä aina osu maaliinsa: karikkoina voi olla pitkäpiimäisen tai hajanaisen tekstin lisäksi myös ulkokirjalliset seikat (esim. typografia, kuvitus tai kansikuva).

Mimmu Tihisen Kello tuhat on hyvällä tavalla pelkistetty selkokielinen romaani nuorille. Siinä ei ulkoisesti tapahdu kovinkaan paljon, mutta jännitteen tihentymisen aistii silti rivien väleistäkin. 

Arvonta heittää kahdeksatta luokkaa käyvät Jessen ja Ninnin tekemään parityönä kirjallisuusesitelmää. Jesseä ei voisi lukeminen vähempää kiinnostaa, mutta onneksi Ninni  on valinnut esitelmän kohteeksi ohuen runokirjan, jolla on hassu nimi – Kello tuhat. 

Ninnin valinta oli loistava. 

Meidän ei tarvinnut pitää esitelmää kirjasta. 

Me saimme pitää esitelmän vihkosta.  

Se olisi helppo homma! Ninni oli nero!  

Otin kirjastokortin kassista 

ja menin iloisena kirjan kanssa lainaustiskille. 

Lainaamisen jälkeen soitin isälle  

ja sanoin,  että olen kirjastossa. 

Isä oli yllättynyt. 

Hän oli luullut, etten käynyt koskaan kirjastossa. 

”Onpa outo luulo”, minä vastasin. 

Jalkapalloa harrastava Jesse ei ole lukumiehiä ja kirjoittaessakin hänelle tulee paljon virheitä. Ninniä jännittää luokan edessä puhuminen. Jesselle ja Ninnillä on kummallakin myös omat vahvuutensa, jotka pääsevät esitelmää tehdessäkin edukseen, kun nuoret ensin uskaltavat luottaa toisiinsa. 

Näin pienistä aineksista Tihinen sommittelee jäntevän ja humaanin kasvutarinan. Esitelmän teon etenemisen rinnalla sivujuonteena kulkee Jessen ja kotoa pois muuttaneen isän lähentyminen avioeron jälkeen.  Ilman turhaa tehostusta Tihinen osoittaa, että sekä lukeminen että liikkuminen vaativat treenausta, joka tuottaa ajan kanssa tulosta.

Mimmu Tihinen tiivistää oivaltavasti Jessen lukemiseen ja erityisesti runouteen liittyvät ennakkoluulot. Kirja toimiikin äidinkielen ja kirjallisuuden oppitunneilla hyvänä johdatuksena runouden lukemiseen!

Kello tuhat osoittaa, ettei vetävä tarina aina vaadi mutkikkaita juonenkäänteitä ja tapahtumien tykitystä. Tihisen tavasta tehdä arjesta  dramaturgisesti jäntevää tarinaa soisi monien kirjailijoiden ottavan oppia. 

Ainoa floppi on kirjan kansikuva, jonka tekijästä ei löydy mainintaa. Avonaiset, ilmassa leijuvat kirjat ja jalkapallo markkinoivat aika kömpelösti kirjan sisältöä. 

Selkokirjallisuus ei Suomessa vielä ole saanut ansaitsemaansa statusta ja tukitoimia. Jotta kirjailijat oikeasti pystyisivät paneutumaan ajan kanssa selkotekstien tekemiseen, pitäisi siihen olla myös rahoitusta ja kannustusta paljon nykyistä enemmän.