maanantai 21. elokuuta 2017

”Mä kuulun satulaan, en sairaalaan”












Päivi Lukkarila & Emilia Mäkinen: En ikinä luovuta, 261 sivua, Karisto 2017. Kansikuvan suunnittelu Mari Villanen, etukannen valokuva Emilia Mäkinen, takakannen valokuva Julia Tikka.









Amerikkalaisissa nuortenromaaneissa on tullut suoranaiseksi trendiksi kertoa vakavasti sairaista nuorista. Synnynnäisten tai psyykkisten sairauksien rinnalla käsitellään nyt entistä enemmän nopeasti eteneviä ja usein kuolemaankin johtavia sairauksia.

Päivi Lukkarilan & Emilia Mäkisen nuortenromaani En ikinä luovuta ei sorru monien amerikkalaisten verrokkien tavoin siirappiseen lukijan kosiskeluun.

Keski-Suomessa Jämsässä asunut Emilia Mäkinen menehtyi 14-vuotiaana leukemiaan syksyllä 2013 kamppailtuaan sen kanssa kaksi vuotta. Hän harrasti intohimoisesti ratsastusta ja luovaa kirjoittamista. 

Emilian läheiset toivoivat, että tytön harras toive omasta kirjasta voisi toteutua postuumisti. Hevosaiheisista varhaisnuorten- ja nuortenkirjoistaan tunnettu tamperelainen Päivi Lukkarila tarttui haasteeseen, mutta epätavallinen hanke vei kolminkertaisen ajan ns. tavalliseen romaaniin verraten.



En ikinä luovuta pohjaa hyvinkin seikkaperäisesti Emilian sairaskertomukseen ja hänen läheistensä ja hoitohenkilökunnan haastatteluihin, mutta mukana on luonnollisesti myös sepitettä. Emilian omat tekstit on erotettu erilaisella kirjasimella.   

Emilia aloitti blogin pitämisen samoihin aikoihin sairauden puhkeamisen kanssa, ensin  blogissa Empun lifee  ja myöhemmin  toisessa, omien hevosten mukaan nimetyssä   Hurri ja Iiris -blogissa. Ratsastusharrastuksen ja kaverikuvioiden rinnalla hän taltioi myös sairastumisen tuntoja ja kertoo pitkistä sairaalajaksoista  Tampereen yliopistollisen sairaalan lastenosastolla. Blogi oli   Emilialle tärkeä kontakti ulkomaailmaan, kun hänen piti maata pitkiä aikoja eristyksissä sairaalassa.  Sairauden edetessä myös blogin lukijoiden myötäeläminen ja tsemppaus tulivat entistä merkityksellisemmiksi.   

-        
Emilian välitön ja periksi antamaton luonne välittyy blogiteksteistä. Lukkarila   kertoo Emilian elämästä minä-kertojan kautta, ja ratkaisua voi pitää onnistuneena. Näin vältetään pahin paatos ja sairauden surkuttelu ulkopuolisten silmissä. 

Emilia on ahnas elämälle, eikö menetä toivoaan edes sairauden uusiessa. Syöpähoitojen kurimuksessakin on tärkeää hullutella parhaan ystävän Julian kanssa. Hysteerinen nauru ja älyttömät tempaukset ovat parasta luomuhoitoa sairaalan ulkopuolella.    

Romaani antaa vertaistukea samassa tilanteessa oleville pitkäaikaissairaille lapsille ja nuorille. Lastensairaalan henkilökunnan antaumuksellinen työhön omistautuminen tulee romaanissa upeasti esille.  

Eläinten terapeuttinen merkitys vakavan sairauden eri vaiheissa välittyy niin ikään hienosti, esimerkiksi kohtauksesssa, kun Emilia kärttää äidiltään lupaa ratsastaa myös kesken sairaalajaksojen:

Olen pakahtua onnesta, kun näen taas Hurrin. Krisse on satuloinut sen valmiiksi ja tuonut ulkokentälle. Poika puhaltaa lämpöistä ilmaa mun kasvoilleni ja katsoo mua ihan niin kuin sanoisi: ”Missä ihmeessä sä olet ollut näin kauan?” 
Kiipeän jakkaralta satulaan. Nyt tuntuu siltä että sitä on todellakin kotona, oikeasti hyvältä. Äippä touhuaa sinä vähän levottomana, kehottaa varomaan katetria, ja Krissekin tuntuu varovaisemmalta kuin normaalisti, mutta Hurri on loistava” Se ei hötkyile yhtään.  
– – Ratsastan toki vaan hissukseen, lähinnä käyntiä, muta pitkästä aikaa on olo, että teen sitä mitä mun pitääkin. Satula narahtelee, Hurri pärskii, tuoksuu hevoselle ja raittiille ulkoilmalle. Mulle tulee melkein kyyneleet silmiin, ja päätän, että mä en anna tän jutun lannistaa itseäni. En anna periksi, vaan kesätn kaikki inhottavat hoidot niin, että joka ikinen typerä syöpäsolu saadaan nitistettyä. Koska mä kuulun satulaan, en sairaalaan.


Romaanin kansikuva, jossa tulevat esiin sekä ratsastusharrastus että vakavan sairauden symbolina valkoinen höyhen,  on erityisen onnistunut.  Lisää tunnelatausta kansi saa, kun tietää, että valokuvan untuvatakin höyhenestä on ottanut Emilia jouduttuaan viettämään pitkään aikaa sairaalan eristyshuoneessa.

Tekijänpalkkiot ohjataan pääosin syöpää sairastavien lasten, nuorten ja heidän perheitään tukevalle Sylva ry:lle sekä TAYS:in lastenosastojen potilaille, jotka saavat lahjakortteja Ylöjärvellä sijaitsevalla ratsastustallille.  

On kiinnostavaa, että postuumisti, tekijän kuoleman jälkeen,  julkaistut nuortenkirjat ovat tällä hetkellä yleisempikin ilmiö. Kannattaa muistaa Vilja-Tuulia Huotarisen viimeistelmä Seita Vuorelan Lumi (WSOY 2016) sekä Siobhan Dowdin alkuperäisideaan pohjaava Patrick Nessin Hirviön kutsu (Tammi 2017).






Nuortenkirjoja vakavasta sairastumisesta:

Patrick Ness &  Siobhan Dowd: Hirviön kutsu, suom. Kaisa Kattelus, Tammi 2017

John Green: Tähtiin kirjoitettu virhe, suom. Helene Bützow, WSOY 2013

Jesse Andrews: Maailmankaikkeuden huonoin elokuva, suom. Sami Rouhento, WSOY 2012

Terhi Rannela: Jäämeri, jäähyväiset ja minä, Otava 2010

Jordan Sonnenblick: Kuumetta, kipinää ja rumpusooloja, suom. Peikko Pitkänen, Otava 2006

Mari Miettinen: Suudelma taivaassa, Lasten Keskus 2005

Jacqueline Wilson: Lola Rose, suom. Terhi Leskinen, Otava 2005

Johanna Thydell: Katon kokoinen tähtitaivas, suom. Nora Schuurman, Otava 2004

Jostein Gaarder: Enkelimysteerio, suom. Katriina Savolainen, Tammi 2000 

Asta Ikonen: Kaktus hangella, Karisto 1998

Anna-Liisa Haakana: Ykä yksinäinen, WSOY 1980

Gunnel Beckman: Juhlaan pääsy, suom. Ulla Westerholm, Otava 1971




Korjattu 22.8. lapsus, Seita Vuorelan Karikko, po. Lumi


2 kommenttia:

  1. Kiitos, että jeesaat lukijaa kokoamalla tällaisen kirjalistan!

    VastaaPoista

  2. Kiitos, Kati, kiitoksista. Tällainen kuratointi sujuu jotenkin luonnostaan, kun on kuitenkin kirjat jo
    entuudsetaan tuttuja ja aihe on tärkeä.

    Ehkä myöhemmin listaan myös pienempien lasten sairastamista käsitteleviä lastenkirjoja.

    VastaaPoista