Erityisyys voi olla myös vahvuus

Heidi Silvan: Puhu, Nelli, puhu, 187 sivua, Myllylahti 2020. Kansikuva Karin Niemi. 

Heidi Silvan (s. 1972) on nopeasti vakiinnuttanut paikkansa kiinnostavana kotimaisena varhaisnuorten- ja nuortenkirjailijana. 

Rivakasta julkaisutahdistaan huolimatta hän kirjoittaa tasalaatuista tekstiä nykynuoria kiinnostavista aiheista.

John Lennon sisälläni, Tytti Seckelinin elämä ja esikoisteos, Lava kutsuu, Tippi, ja tämän vuoden uutuus Puhu, Nelli, puhu, ovat moderneja tyttökirjoja, joissa käsitellään usein päähenkilön erityisyyttä tai normaaliin kasvuun liittyviä ohimeneviä ongelmia tai vastuksia.

Ne kaikki täyttävät myös perinteisen lukuromaanin kriteerit: juoni kulkee joutuisasti ja keskusaiheita käsitellään vetävästi.

Muutama vuosi sitten lanseerattiin myös nuortenkirjallisuuteen uusi termi sicklit.

Muiden muassa John Green ja Jenny Downham kirjoittivat tuolloin kuolemansairaista tai vakavasti sairastuneista päähenkilöistä.  

Sittemmin nuoret päähenkilöt, joilla on erilaisia diagnooseja, oireyhtymiä tai erityispiirteitä, ovat lisääntyneet myös kotimaisissa nuortenromaaneissa.

Heidi Silvanin ansioksi on laskettava se, että hän ei tee tyttösankareistaan mitään outoja friikkejä tai surkuteltavia luusereita. 

15-vuotias Nelli menee  oppitunneilla totaalisesti lukkoon eikä saa ääntä ulos. Hän ei pysty vastaamaan opettajan kysymyksiin ja koulun ruokalan hälyisä ilmapiirikin ahdistaa häntä.  

Mikään pitkäaikaisempi trauma tai yksittäinen tapahtuma ei kuitenkaan selitä tytön äkillistä mykkyyttä julkisissa sosiaalisissa tilanteissa.

Nellillä on onnekseen rakastavat vanhemmat, jotka reagoivat tyttärensä tilanteeseen hieman eri tavoin, mutta huolehtivasti.  Myös ystävät suhtautuvat Nellillä diagnosoituun valikoivaan mutismiin pääosin ymmärtävästi.

Kouluterveydenhoitajasta piirtyy sinänsä hyvää tarkoittava mutta kliseisesti toimiva terveysalan ammattilainen: 

”Teillä teineillä on aina vähän kaikenlaista”, hän jatkoi. Yritys hymyillä ymmärtäväisesti muuttui irvistykseksi. "Pitää olla vaikka mitä erikoisuuksia. Kaikkien täytyy erottua joukosta. Kukaan ei voi olla enää ihan tavallinen nuori.”

Nykynuortenkirjoissa terapiaan hakeutuminen ja ammattiavun vastaanottaminen ei ole enää mikään vaiettu tai hävettävä asia. 

Mielenterveysneuvolan psykologi Esteri ymmärtää Nelliä jo ensimmäisellä tapaamisella. Myös koulun kuraattori auttaa tyttöä aivan konreettisesti toteamalla, että kenenkään ei ole pakko puhua, jos ei siihen tunne tarvetta: ”Ei kaikkien tarvitse olla jatkuvasti suuna päänä”. 

Sosiaalisen median normipaineet ahdistavat Nelliä. Hän kokee että ”kaikkialla oltiin kauniita ja komeita ja sydämen arvoisia”. 

Nellin puhumattomuuden jumit ratkeavat ammattiavun, ystävien ja vanhempien yhteisen tuen avulla melko nopeasti. 

Silvanin nuortenromaanin erityisansiona on kuitenkin se, että elämänmakuinen ja arkinen kerronta ei liikaa jumitu diagnoosin tai teiniangstin äärelle. 

Elämä kantaa ja Nelli oppii olemaan sinut itsensä ja ympäristönsä kanssa. Hän oivaltaa, että erityinen ominaisuus tai herkkyys voi olla myös vahvuus. 

Heidi Silvan asuu Oulussa ja työskentelee äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana Oulun ammattikorkeakoulussa.