Leena Valmu: Ystävä: Katoaminen yhdeksännellä luokalla, 242 sivua, Karisto 2020. Kansikuva Lasse Rantanen.
Leena Valmun dekkarisarjan 15-vuotiaalla keskushenkilöllä Hegellä tuntuu olevan omituinen taipumus ajautua tilanteisiin, joissa hänen ikätoverinsa joutuvat henkirikosten uhreiksi.
Yläkouluaikanaan hän on joutunut todistamaan kahden ikäisensä pojan kuolemaa ja tässä kolmannessakin sarjan päättävässä osassa vanha lapsuudenystävä, Valtteri, katoaa salaperäisesti. Pojan vanhemmat kuuluvat uskonnolliseen uuskristilliseen lahkoon.
Hegellä eli Helkanooralla on ollut yläkoulun työelämäharjoittelussa keskusrikospoliisin laboratoriossa. Hänen enonsa Olavi on siellä rikoskonstaapelina ja huomannut, että tytöllä on selvästi hyvät hoksottimet ja viitseliäisyyttä paneutua haastaviin, loogista päättelykykyä vaativiin pulmiin.
Äitinsä uran kautta Hege oli oppinut ymmärtämään, että numerot yhdistettynä ihmisen biologiaan mahdollistivat lääketieteellisiä keksintöjä, joilla tehtiin ihmeitä. Mikseivät sitten numerot yhdistettynä ihmisten käytökseen voisi avata maailmaa rikosten ymmärtämiseen?
Yksinhuoltajaäiti on töissä uutta puhelinteknologiaa Nokian jalanjäljissä kehittelevässä yrityksessä, jossa Valtteri oli ollut aiemmin niin ikään työharjoittelussa.
Tyttö työstää kokemiaan traumaattisia tapahtumia terapeutin kanssa.
Äidin ja Hegen välit ovat etäiset, osittain myös äidin runsaan alkoholinkäytönkin takia. Ja sitten äitikin katoaa, jälkiä jättämättä.
Dekkarin genreä voisi nykyisin hyödyntää nimenomaan penseästi lukemiseen suhtautuvien lasten ja nuorten innostamisessa.
Tämä tosin edellyttäisi kunnianhimoisesti laadittua juonikonseptia, joka koukuttaisi lukemaan kirjan – parhaimmillaan – yhdeltä istumalta.
Tähän tavoitteeseen Leena Valmun nuortendekkari ei yllä. Hänen henkilögalleriansa on siihen aivan liian runsas. Kirjan alussa on tosin lukijan avuksi tehty miellekarttamainen grafiikka, josta selviää hieman yli 20 ihmisen keskinäiset suhteet ja kytkökset.
Vaikuttaa myös siltä, että Valmu on ammentanut kiemuraisen juonen ja psykologisten ihmissuhdeviritelmien osalta liikaakin aikuisten dekkarigenrestä.
Hän kuvaa seikkaperäisesti aikuisten sivuhenkilöiden tekojen vaikuttimia ja jättää nuorten keskushenkilöiden kuvaamisen harmillisen vähälle huomiolle.
Teoksen lopussa Valmu kiittää monia eri alojen asiantuntijoita ja osoittaa näin, että romaanin teko on vaatinut mittavaa taustatutkimusta. Tätä enemmän olisi voinut kuitenkin pistää paukkuja vetävän juonen käänteiden suunnitteluun.
Eva Franzin Osasto 23 on jännittävä lastenkirja, samoin nuorille sopiva Alan Bradleyn Flavia de Luce-dekkarisarja, jonka päähenkilö on 12-vuotias tyttö. Kyllä nuita jännittäviä elementtejä käyttää aika moni suomalainenkin lastenkirjailija mm. Roope Lipasti ja JP Koskinen.
VastaaPoistaLuulen, että syy lukemattomuuteen on se, että lapset eivät saa tarpeeksi virikkeitä kirjojen lukemiseen aikuisilta. Lukeva aikuinen on hyvä esimerkki. Lapset rakastavat kuunnella kirjoja ja jos lukija on tuttu, niin aina parempi.
Myös kirjastot ovat vieraita monille lapsille, joten siellä vierailuja suosittelen säännöllisesti kaikille lapsille ja tietysti niiden tuttujen aikuisten kanssa.
Luin itse lapsena Viisikko-sarjaa, ja uskonpa, että sieltä juontuu oma viehtymys jännityskirjoihin.
VastaaPoistaKiitos, Mai, ajatuksistasi.
Muistan joskus kuulleeni tuosta Alan Bradleyn sarjasta, jossa tosiaan 12-vuotias keskushenkilö. Täytyy tutustua sarjaan, ehdottomasti. Sehän on kuitenkin käsittääkseni suunnattu aikuisille, eli tämä dekkarisarja leikittelee myös anarkistisesti lukijoiden odotuksilla.
Eva Franzin Osasto 23 ammentaa kauhugenrestä ja on sen lataus voi olla herkimmlle lukijoille jopa liian virittynyt.
Itse peräänkuuluttaisin enemmän ihan perinteistä dekkarigenreä kotimaiseen lasten- ja nuortenkirjallisuuteen.
Kuolema ei kuitenkaan ole lasten leikkiä (Alan Bradleyn yhden Flavia de Luce -sarjan kirjan nimeä mukaillen). Jännitettä ja kiinnostavaa juonta voisi kehitelä rankkojen henkirikosten sijasta myös ns. tavallisista arjen ilmiöistä.