Oikeudentunnon ja yhteisvastuun eetoksesta, yllättävän ajankohtaisesti

Karin Erlandsson: Taru Silmäterästä 4: Kukistaja, 251 sivua, suomentanut Tuula Kojo, S&S 2020. Kansikuva Sami Saramäki.

Ahvenanmaalla asuvan Karin Erlandssonin neliosainen Taru Silmäterästä -fantasiasarja päättyy komeasti.

Kaipuun teema näkyi jo edellisessä osassa Vuorikiipeilijä (S&S 2018). Siinä parantajanainen Lydia muun muassa toteaa, että ”kun kaipaa, on valmis uhraamaan paljon”. 

Erlandsson on rakentanut  upean miljöön: matriarkaatissa, naisen hallitsemassa valtakunnassa, on alueellisia  erityisominaisuuksia ja vahvuuksia, yhtälailla elintärkeiden tuotteiden kasvuolosuhteiden kuin ihmisten luonteenpiirteidenkin suhteen.

Nuoren keskushenkilön Mirandan sielunmaisema löytyy hänen syntymäpaikastaan pohjoisessa, jossa ”kaikki juttelevat keskenään, auttavat toisiaan ja jakavat kaiken”. 

Parhaiten hän silti viihtyy etelässä,  lähellä merta. 

Helmenkalastajat ovat tottuneet olemaan vedessä vaiti. 

”Kyllä ilman suuria sanojakin voi elää ihan hyvin”,  Miranda toteaa.

Aiemmissa osissa yhteisten koettelemusten kautta yhteen hitsautuneet ystävykset Miranda ja Sirkka päätyvät nyt Kuningattaren kaupunkiin.  He yrittävät saada hallitsijan vakuuttumaan siitä, että Silmäterä, helmistä suurin ja arvokkain, pitää kaikkien yhteisen edun nimissä tuhota. 

Mirandan ja Sirkan henkilökuvaus syventyy ja heidän tekemänsä ratkaisut tuntuvat perustelluilta aiemmin koettujen seikkailujen ja perhetragedioidenkin valossa. 

Tytöt ovat joutuneet luopumaan paljosta, myös fyysisesti ja henkisesti, mutta koettelemukset eivät ole nujertaneet heidän oikeudentuntoaan ja yhteisvastuun eetosta. 

Aluksi tytöt ovat kuningattaren linnassa vankeina, mutta he saavat yllättäen enemmän liikkumatilaa ja siten myös mahdollisuuden toteuttaa uhkarohkeat suunnitelmansa. 

Iberiksen, tarinan inhan pahiksen,  ja kuningattaren väliltä löytyy myös yllättävä  kytkös. 

Vähitellen myös kuningatar oivaltaa, että Silmäterän jahtaamisessa ei ole mieltä. Hän oivaltaa, että kukaan ei tule sen omistamisesta lopulta onnelliseksi.

”Kaipuu saa meidät tekemään paljon enemmän kuin uskoimme kykenevämme”, sanoo kuningatar.  

Miranda myös muistaa edesmenneen Lydian sanoneen, kuinka " – – Kaipuu on kaunis asia, se saa meidät selviämään enemmästä kuin tiesimmekään".

Erlandssonin tetralogia peilaa tarkasti omaa aikaamme. Sen voi lukea moraalisatuna, joka osoittaa ahneuden, vallantavoittelun ja yksilökeskeisen elämäntavan mielettömyyden ja turmiollisuuden. 

Varsinkin teosten lähimmäisenrakkauden ja huolehtimisen eetos puhuttelee juuri nyt eri ikäisiä lukijoita. 

Sarja sopii mainiosti ääneen luettavaksi lasten, nuorten ja aikuisten yhteisiin hetkiin. 

Kaksi ensimmäistä osaa on arvioitu aiemmin Lastenkirjahyllyssä. 

Sarja on ilmestynyt tiiviissä tahdissa ja siksikin on erityisen iilahduttavaa, että Tuula Kojon suomennos on saatu samaan aikaan ruotsinkielisen alkuteoksen kanssa. 

Kojo on luonut vivahteikkaan suomennoksen, jossa omintakeiset miljööt ja keskushenkilöiden mielenliikkeet tulevat lukijalle konkreettisiksi.   

Myös monet ruokalajit – vaapukkahillo, orvokkipuuro, pususilli, kanelikastanjat, mantelivanukas ja päärynäsima – saavat veden kihoamaan kielelle!

Erityiskiitoksen ansaitsee myös Sami Saramäki huikaisevan hienoista kansikuvistaan.