Valokuvan todistusvoimaa kahdessa kuvatietokirjassa

Raili Mikkanen: Suuri ja pieni ahma, 33 sivua, Robustos 2020. 

Hannu Laakso: Me Kettuset, 46 sivua, Into Kustannus 2020.

 

 

Lasten tietokirjojen kuvituksessa valokuvaa hyödynnetään nykyisin jopa älllistyttävän vähän siihen nähden, kuinka vahvasti nimenomaan valokuva pystyy dokumentoimaan todellisuutta. 

 

Yrjö Kokon klassikon, Pessin ja Illusian (WSOY 1944), kuvituksena käytettiin Kokon ottamia luontokuvia.  

1960–70-luvuilla valokuvaa käytettiin melko paljon mm. lapsen arjesta   kertovissa kuvakirjoissa.

Juha Suonpää ja Marja-Leena Korte-Suonpää ovat julkaisseet 1990-luvulla ja Martti Lintunen 2000-luvulla useampia eläimistä kertovia kuvatietokirjoja valokuvakuvituksin. 

 

Alkusyksystä ilmestynyt peräti kaksi uutta luonnonvaraisesta eläimestä kertovaa kotimaisesta valokuvakuvitettua kuvatietokirjaa.

 

Raili Mikkasen Suuri ja pieni ahma on syntynyt Mikkasen henkilökohtaisesta kiinnostuksesta Ähtärin eläinpuistojen ahmoihin. 

Ahmat Julia ja Matti tunnetaan myös YLE:n Ahmalivestä. Kirjassa on ahmakuvia useammalta valokuvaajalta.  

 

Luonto- ja matkavalokuvaaja Hannu Laakso on tehnyt Me Kettuset -kuvakirjaan myös tekstin itse.

Laakson kirjassa seurataan kevättalvesta syntyneen kettupesueen elämää huhtikuusta syksyyn. 

Kertojana on urospentu, joka ihmettelee uusia asioita ja laajentaa vähitellen reviiriään kotipesän turvasta laajemmalle.

Hannu Laakso ei siekaile inhimillistää kuvattaviaan: ketut käyttävät toisistaan hän-pronominia  ja käyttäytyvät ihmisen kaltaisesti tunteissaan ja toimissaan. 

Kettuisä käy saalistusretkillään, "joita hän kutsuu leikkisästi ruokakaupassa käynneiksi" ja kettuveljekset syyttelevät toisiaan valeuutisten levittämisestä. 

Inhimillistäminen toimii varmasti pienten lasten mielenkiinnon herättämisessä, mutta tällainen kerronta synnyttää toisaalta myös tahatonta komiikkaa.  

Kettuisä opastaa pesuetta monin tavoin. Se muistuttaa myös kaksijalkaisten tavoista, mm. luonnon roskaamisesta ja sen haitoista nelijalkaisille. 

Eläinkuvauksen raadollisuudesta ei tässä ketun saalistuskuvassa
näy ripaustakaan. Hannu Laakson valokuvakuvitusta
kuvatietokirjaan Me Kettuset (Into Kustannus 2020).

Kettu esittää myös kysymyksiä lukijalle:

Mistä ruuasta sinä pidät? Me ketut syömme sitä ruokaa, mitä kulloinkin on tarjolla. Voimme popsia ampiaisia, viljaa tai marjoja. Äiti tykkää eniten kaurasta ja isä happamista pihlajanmarjoista. Meille kelpaavat kuolleet eläimetkin, koska nirsosta ketusta tulee nälkäinen kettu.

Hannu Laakso on taltioinut kettukuviinsa ainutkertaisia tilanteita, mutta kuvankäsittely tai siistiminen tekee niistä usein hieman hengettömiä. 

Joskus epäilee jopa kettujen olevan täytettyjä, sillä moni kuva vaikuttaa asetelmalliselta poseeraukselta, kun kettu näyttää katsovan suorana kuvaajan kameraan. Kuvan taka-alan yksityiskohdat ja maisemat on usein häivytetty.

Me Kettuset on painettu kiiltävälle paperille. 

Vangitseva hetki on tallentunut kuvaan, mutta kun eläimet
on tiukasti rajattu maisemastaan, syntyy turhankin
staattinen vaikutelma. Hannu Laakson valokuvakuvitusta 
kuvatietokirjaan Me Kettuset (Into Kustannus 2020).

Mikkasen ahmakirjan mattapintaiselle paperille painetut valokuvat näyttävät heti luontevammilta. 

Pienet ja suuret ahmat -kirjassa on vähemmän tekstiä ja se on selkeämmän jäsentelynsäkin ansiosta tietokirjamaisempi kuin faktaa ja fiktiota yhdistävä kettukirja. 

Kuvausolosuhteet ovat helpommat, kun kohde elää  eläinpuistossa. 
Timo Ahopellon valokuvakuvitusta Raili Mikkasen
 tietokuvakirjaan Suuri ja pieni ahma (Robustos 2020). 

Ähtärin eläinpuiston ahmakaksikosta kerronta laajenee myös suomalaiseen "villiin luontoon", tuntureille ja  laajoille metsäalueille. 

Ahmat seuraavat usein karhujen tai susien jälkiä ruuan toivossa. Ne myös tarkkailevat variksia ja korppeja ja niiden avulla löytävät usein haaskat. Karhuja ja susia niiden pitää kuitenkin varoa kohtaamasta. Yhden suden kanssa voi selvitä, mutta susilaumalle ahma ei voi muuta kuin kavuta hätätilassa puuhun pakoon. 

Timo Ahopellon, Sami Säilyn, Tiina Sarkkisen ja Outi Saarisen ahmakuvissa kohteen ja kuvattavan välillä tuntuu olevan kettukirjaa enemmän kunnioittavaa välimatkaa. 

Ahmat jäävät lapsikatsojan näkökulmasta ikään kuin "turvallisen välimatkan" päähän, mikä sopiikin hyvin suurpetoihin kuuluvalle eläimelle.