Joskus kirjan nimi harhauttaa

Minna Levola: Tylsä elämäni, 171 sivua, Karisto 2020. Kansikuva Emmi Kyytsönen.

 

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden markkinointitekstit ja kirjan nimet ansaitsisivat perusteellisen tutkimuksen. 

 

Joskus tuntuu, että kustantamoissa uskotaan nykyisin eräänlaisen käänteispsykologian voimaan – että lakoninen kirjan nimi tai juonireferaatissa jo paljastettu ”ei-niin-vauhdikas-seikkailu” (Antti Ala-Jokimäen koiradekkari Armas Karviainen, Avain 2020) saisivat nuoren lukijan kiinnostumaan teoksesta. 

 

Nostin asian esiin jo Mari Kujanpään Akselin surun (Otava 2020) arviossa ja nyt havahdun samaan pohdintaan luettuani syksyn esikoistekijän,  Minna Levolan, varhaisnuortenromaanin Tylsä elämäni.

 

Kaikkien lasten- ja nuortenkirjojen nimien ei toki tarvitse jo nimissään koohottaa tai tuoda sisältöä raflaavasti esille esimerkiksi  Arttu Unkarin lastenromaanin Isämies ja räjähtävä kakka tai Veera Salmen Kaunis päivä kuolla -nuortenromaanien (Otava 2020) tapaan.

 

Tamperelaisen englanninkielen opettajan Minna Levolan lastenromaanin keskushenkilö, 11-vuotias Linda, on selvästi murrosiän kynnyksellä. Hän suhtautuu vanhempiinsa ja kuusi vuotta nuorempaan pikkusiskoonsa hyvin kriittisesti ja kokee olevansa jatkuvasti väärinymmärretty. Pikkusisko Linneaa piti vauvana suojella erilaisilta infektioilta ja vanhemmat eivät vieläkään osaa täysin höllätä jatkuvaa kontrollointia. 

 

Tunnetaitobuumin yksi lieveilmiö taitaa olla sekin, että lasten- ja nuortenkirjojen itseään tarkkailevat sankarit kokevat usein tarpeelliseksi luokittaa itsensä ja läheisensä: 

 

Linnea on päiväkodissa ja on luonteeltaan rohkea ekstrovertti, se siis tykkää mennä päiväkodin kevätjuhlissa eturiviin laulamaan ja haluaa voittaa juoksukilpailut että kaikki huomaa sen. Minä taas olen ujo introvertti (se on hieno sana luuserille), eikä se ole yhtä hyvä juttu elämässä pärjäämisen kannalta. Ainakaan aikuisten mielestä. Olen viidennellä luokalla vanhassa kivikoulussa, jossa on paljon rappusia. Mun harrastukset on cheerleading (jossa en ole kauhean hyvä) ja tubettajien seuraaminen (siinä ei voi olla kauhean huono), tykkään myös piirtää ja olla omissa oloissani. Toi viimeinen on sitä introverttihommaa.

 

Linda on tarkka havainnoimaan ympäristöään, ja tällä tavoin Levola johdattaa vähin erin lukijan tytön ajatusmaailmaan. 

Linda kokee, että liikkatunnilla olisi opettajan mieliksi oltava ”kestoiloinen”.

 

Opettaja tykkää iloisesti hymyilevistä tytöistä. Mä en ole sellainen.

Äiti sanoi, että sama pätee moneen muuhunkin asiaan, niin kuin esimerkiksi työelämään. Osa työhommista on oikeasti tosi tylsiä, mutta sitä ei saa sanoa ääneen. Eli olen oppinut, että joskus pitää TEESKENNELLÄ ettei saa Wilmaan turhia merkintöjä.

 

Paras kaveri Emmis on kiireisten yrittäjävanhempiensa ja perhee erilaisen elämäntavan takia peilinä Lindan kokemille tunteille. 

Emmiksen mielestä olisi kiva, että hänenkin äitinsä käyttäytyisi kuten Lindan äiti: tarkistaisi  aamuisin, mitä vaatteita tytär laittaa päälleen,  kuulustelisi läksyjä ja pitäisi välillä jopa pieniä minikokeita. 

 

Lindan äiti on jopa ulottanut huolehtimistaan myös Emmiksen kouluasioihin.

 

Lukijana minun tekee mieli  tuon tuostakin ravistella Lindaa pitämän puoliaan, arvostamaan itseään ja penäämään myös kotiväeltä oikeudenmukaisempaa kohtelua.  

Kun äiti loukkaa tyttärensä yksityisyydensuojaa lukemalla salaa päiväkirjaa, haluaisin jo kutsua lastensuojeluviranomaiset paikalle – varsinkin, kun äiti suhtautuu asiaan ensin pelkällä olankohautuksella.

 

Myöhemmin äiti kyllä myöntää toimineensa tökerösti ja pyytää anteeksi. Kohtaukseen on eleettömästi tiivistetty myös äidin ja esikoistyttären hienoinen lähentyminen.

Tylsä elämäni kertoo nimestään huolimatta kiinnostavasti varhaisnuoruuteen kuuluvasta  epävarmuudesta ja vähitellen vankistuvasta itsetunnosta. Levolan tapa myötäelää Lindan tuntoja muistuttaa monin kohdin  Mimmu Tihisen Pieni Numero -lastenromaania (Karisto 2019).  

 

Nykyisen kehopositiviisuuden aikana ihmetyttää silti tavattomasti kohtaus, jossa kuvataan Lindan käyntiä koulun terveystarkastuksessa. 

 

Mittausten jälkeen terkka oli tyytyväinen. 

”Sinulla on erittäin hyvä näkö ja pituutta on tullut suhteessa painoon aivan taulukon keskiarvon mukaan. Painoa itse asiassa on tullut aika vähän mutta on oikein hyvä asia olla nyt vähän laiha. Myöhemminhän sitä painoa voi tulla lisä, ja silti pysytään rajojen sisällä.”

 

Linda tilittää Emmikselle huojennustaan terveystarkastuksen jälkeen, mutta viesti laihuuden ihannoimisesta jää silti hieman hämmentävästi päällimmäiseksi tavoitteeksi. 

 

”Kai ne on jotain arviointiarvoja”, Emmis mietti, ”niin kuin että minkä numeron saa tarkastuksesta.”  

”Saako siitä numeron? En tiennyt, että sekin arvioidaan.”  

”Joo, saa. Oon kuullut äidin juttelevan siitä”, Emmis selitti. ”Lehdissä nimittäin sanotaan, että lasten painotulokset ei ole enää hyviä.”