keskiviikko 28. lokakuuta 2020

Kun lanteet keinahtavat jonkun mielestä millin liikaa
















Mila Teräs: Amiraali, 172 sivua, Otava 2020. Kansikuva Tommi Tukiainen. 

 





Mä jouduin ripottelemaan ylleni Bossin partavettä,

pukeutumaan calvinkleinin tai björnborgin boksereihin,

koska muista merkeistä olisi tullut sanomista.

  

Yritin luottaa harmaaseen

niin kuin kaikki jätkät,

niin että luokkakuvassa yhtä

ei voinut erottaa toisesta. 

 

Mutta vaikka mä kuinka yritin verhoutua miehisyyteen,

puin sen aina jotenkin väärin päin,

aina vähän liian ylös säärelleni

ja liian alas lanteilleni,

jotka keinahtelivat ehkä millin liikaa.

 

Seksuaalisuuden monimuotoisuus on ollut jo vuosituhannen taitteesta lähtien monin tavoin esillä realistisissa kotimaisissa nuortenromaaneissa. 


Aiheen käsittely ilmentää asenteiden ja näköalojen vapautumista.

 

Niilo elää ahdasmielisellä pikkupaikkakunnalla. 

 

Hänen – – ”on vaikea vetää keuhkojaan täyteen ilmaa. Jotakin raskasta leijuu tässä värittömässä hikiässä”. – –

 

 

Niilo on varttunut isovanhempiensa kasvattamana. 


Isä asuu ulkomailla ja äitiinkin on melko etäiset välit. 

 

Hän kokee olevansa kameleontti, jonka tyyli elää koko ajan: 

 

Voin näyttää joka päivä erilaiselta: eilen olin vampyyrisukua, sitä ennen mieletön kaunotar, joskus olen remonttireiska, joinakin päivinä perushupparikundi, tänään glam-boy.

 

 

Koulussa Niilo on aina kokenut itsensä ulkopuoliseksi, nobodyksi.


Niilon epävarma identiteetti painaa hänet kumaraan, kun hän yrittää vaistomaisesti mahduttaa olemustaan ”joihinkin näkymättömiin raameihin sopivaksi”. 


Niilo kanavoi identiteettikriisiään kirjoittamiinsa runoihin. Minäkerronnan voi myös tulkita olevan päiväkirjaan kirjoitettua tilitystä, jossa Niilo ruotii päivän sattumuksia, kohtaamisia, katseita ja ristiriitatilanteita. 

 

Onneksi hänellä on ystäviä: Hermanni, masentunut ja suuressa syrjäytymisvaarassa oleva erakkoluonne, on hänen sielunveljensä. Sielunsisko Mara on kiinnostunut vaatesuunnittelusta ja hänen mielestään Niilon ei tarvitse himmentää itseään vain siksi, että tekisi siten toisten olon mukavammaksi. 


Erityisen tärkeä rooli on Niilon kesätyön työparilla, terveyskeskuksen vuodeosaston siivoojalla Sirkalla, joka näkee Niilon tempoilun taakse ja kannustaa äidillisesti olemaan itselleen ja muille rehellinen. 



Terveyskeskuksen kanttiinin kesäsilmätyttö, Virna, aiheuttaa Niilossa sydämentykytystä, ja Maran kannustamana hän uskaltaa vihdoin tehdä aloitteen. 

 

Rakastumisen ja ensirakastelun kuvaus on kaunis, tosi ja vapaa kaikista kliseistä. 

 

Mila Teräksen Amiraali ei onneksi ole mikään "yhden asian agitaatioromaani" muunsukupuolisuudesta. 

 

Niilon skeittiharrastus maadoittaa hänet tiukasti maahan; Teräs ei hahmottele hänestä mitään utuista ja kliseiden kuormittamaa stereotyyppiä, vaan ennen muuta uskottavan ja  identiteettiään etsivän nuoren ihmisen, jossa on samanaikaisesti rosoa, vimmaa ja herkkyyttä.

 

Romaani sivuaa myös nuorten huolta ilmastonmuutoksesta.  


Niilo ystävineen on valmis nousemaan barrikadeille suojelemaan uhanalaisten perhosten asuttamaa lähimetsää, jotta se ei joutuisi parkkipaikan alle.

 

Mara organisoi muotinäytöksen, jossa hän pääsee esittelemään suunnittelemiaan pukuja. Siitä tulee Niilolle näytön paikka.  


Muotinäytökseen tiivistyy upeasti myös koko romaania kannatteleva ystävyyden, yhteistyön ja kannustuksen humaani viesti.

 

Niilo oivaltaa:

 

Elämisessä kyse ei ehkä olekaan mistään yksinäisistä urotöistä, vaan auttamisesta, tukemisesta ja ratkaisujen etsimisestä yhdessä.

 

Romaanin metaforana amiraali on onnistunut: sotilasarvon sijasta se viittaa amiraaliperhoseen. Niilon ukki on innokas perhostenkeräilijä. Niilokin oppii, että ”kaikki, joilla on siivet, ovat kurittomia”. 


Isovanhempien ja Niilon suhteen kuvaus on äärettömän kaunis ja uskottava. Teräs tuo eleettömästi mutta painokkaasti esille sen, kuinka tärkeää aikuistuvalle nuorelle on saada läheisiltään hyväksyvä, rakastava katse, joka ulottuu myös arjen tekoihin.  

 

Mila Teräs kertoi Otavan virtuaalipressitilaisuudessa alkusyksystä etsineensä mallia nykynuorten kielenkäyttöön mm. nettikeskusteluista. Hän ei olekaan aiemmissa, tyttöpäähenkilöistä kertovissa lyyrisissä nuortenromaaneissaan (Sininen huone ja Perhosen varjo, Otava 2006 ja 2012) käyttänyt puhekieltä tässä mittakaavassa. 


Amiraalistakin löytyy toki Teräkselle tyypilistä sävykästä ja rikasta ilmaisua, mutta silti nimenomaan luontevan ja nykynuorten suuhun sopivan dialogin ansiosta romaani puhuttelee nähdäkseni laajempaa lukijakuntaa.    





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti