sunnuntai 4. lokakuuta 2020

Kun saturomaani kasvattaa lukijallekin siivet selkään



















Arja & Emma Puikkonen: Löytölintu, lukujen alkuvinjetit Paula Mela, 286 sivua, Otava 2020.

 






Kolme vuotta sitten Arja ja Emma Puikkosen Äänihäkki (Otava 2017) oli minulle hurjan hieno, lähes täräyttävä lukuelämys

 

Se oli matkalukemisena ollessani kouluttamassa opettajia Raumalla. 


Esittelin kirjaa heillekin ja povasin romaanille menestystä ja noteerausta myös tuon syksyn kirjallisissa nostoissa. Hämmästyksekseni se kuitenkin ohitettiin lasten- ja nuortenkirjapalkinnoissa.

 

Äänihäkin upeasti luotu fantasiamiljöö ja koskettavat ihmiskohtalot jättivät minuun niin sanotusti jäljen. 

 

Haidaku on maa, jonka menneisyyden tarinoihin kuuluvat onkaloistaan nousseet liskot, jotka luovuttivat ihmisille Hopeakirjan, lapsikuninkaat, jotka hallitsivat vain niin kauan kuin olivat lapsia, sekä konsuli, joka anasti lapsilta vallan. Haidaku on maa, jossa kylien rajat poltettiin ruohoon tulella ja jossa ihmeelliset linnut lauloivat niin kauniisti, että ihmiset menivät sekaisin. Haidakun tarinoihin kuuluvat myös hiuksista neulotut paidat ja joutsenkuninkaat, jotka lopettivat konsulin vallan ja aloittivat uuden ajan, jota eletään nyt. 

 

Näin napakasti uudetkin lukijat johdatetaan Haidakun maan tunnuspiirteisiin romaanin alkuluvussa Peiliinkatsojat.

 

Puikkoset, äiti ja tytär, ovat tehneet viisaan ratkaisun, jatkaessaan Haidakun valtakunnan tarinaa nyt nuoremman sukupolven kautta. 


Löytölintu on Äänihäkin itsenäinen jatko-osa. Löytölinnun lukijan ei siis ole pakko lukea edeltävää osaa lainkaan, ja saa silti täysipainoisen, eheän ja jäntevän lukuelämyksen. 

 

Nykyisin (lasten- ja nuorten)kirjallisuuden sykli tuntuu koko ajan tihentyvän ja lukijat myös vaihtavat nopeasti genrestä toiseen. Siksi itsenäisen jatko-osan konsepti on oikeastaan ainut lukijaystävällinen ratkaisu. 

 

Liita on Äänihäkin keskushenkilön Ukun tytär. Romaanin alussa hän on vasta kahdeksanvuotias. Uku on Haidakun valtiatar, joka luotsaa valtakuntaa lempeästi. 


Ukun puoliso ja Liitan isä Kaski on kuollut muutama vuosi sitten. 

 

Aivan romaanin alussa on vaikuttava kohtaus, jossa tyttö leikkaa hiuksensa

 

– Minä en enää halunnut minun tukkaa, Liita supatti, – Haluan alkaa linnuksi. 

– Voi Liita, lintunen, äiti huokasi. – Lapsilla nyt vain on tukka. 

Liitalta tuli nyt kunnolla itku:  

– Hiukset ovat tiellä, jos lentää. 

 

Aro pudisti hiukset käsistään kuin inhoten ja sanoi äidille: 

– Yhtenä aamuna huomaat, että lapsi on karannut. Lintu on lentänyt pesästä. Sinuna estäisin tällaiset touhut, ennen kuin tulee surua. 


Äänihäkissä Aro-tädillä, Liitan isän Kasken sisarella, oli isompi rooli: hän oli taivaskuvien Heijastajar,  jonka silmät on ommeltu pysymään aina auki. 


Löytölinnussa hän on sokea, mutta ehkä juuri siksi myös juonittelut ja tunnelmat herkästi vaistoava ilmapuntari, jolla on myös tärkeä rooli Liiton ja koko Haidakun valtakunnan pelastamisessa.

 

Ruurin kaupungin rajalla vartijat pysäyttävät oudon kulkijan, joka ei puhu. Miehellä on mukanaan ärisevä ”susilapsi”, jolla on suomuiset kantapäät. Kaupungilla huhutaan, että mies on Uku-rouvan joutseneksi aikoinaan muuttunut veli. 

 

Sivistyksen pariin tuotu susilapsi saa uuden nimen, Oka.

 

Okalla oli salaisuus. Hän oli vieläkin mestaripiiloutuja, mutta ennen nimen saamista hän oli osannut lainata eläimiltä suojavärin tai silmät. Äidin kanssa uidessaan hän oli oppinut käyttämään pyrstöä ja kiduksia. Äidin kuoleman jälkeen hän oli panennut metsään. Hän oli leikkinyt ketunpoikien kanssa niiden leikkejä ja kastellut pimeässä pöllön silmillä. Nimijuhlien jälkeen kaikki oli kuitenkin muuttunut. Tuntui kuin hänen ja eläinten väliin olisi tullut näkymätön seinä. Nimi naulasi hänet pelkäksi pojaksi. Hän oli mikä oli, Oka.

 

Liita on innoissaan uudesta serkusta. Lapset vannovat verivalan, että eivät ikipäivänä hylkäisi toisinaan.


Okan seurassa hänen halunsa muuntua linnuksi vahvistuu ja hän haluaa itseään kutsuttavan vast´edes Liitoksi. 

 

Löytölinnun yksi keskeinen teema liittyykin lapselle annettavaan kasvurauhaan ja toisaalta identiteettiin. Kuinka tärkeää on, että vanhemmat antavat lapselleen mahdollisuuden toteuttaa omia erityistaitojaan ja seurata omaa johtotähteään.


Tätä kautta romaanin voi tulkintani mukaan ajatella ottavan kantaa myös nyky-yhteiskunnan pakottavaan tarpeeseen antaa etuliitteitä ja diagnooseja, jotka pahimmillaan voivat jopa estää yksilön luontaista kehitystä.  

 

Okan ja Liiton ystävyys vankentuu, kunnes Oka salaperäisesti katoaa. 


Liitolle pedataan Utinmaassa liittoa valtakunnan prinssin, Morimin, kanssa. Hetkellisesti Liito sokeutuu Utinmaan korskealle elämälle, mutta tulee onneksi viime hetkellä järkiinsä… 

 

Löytölintu on kieleltään henkeäsalpaavan kaunis tarina oman tien löytämisestä, hyväksyvästä katseesta, uskollisuudesta ja sukusiteistä.  


Liiton ja Okan tiet erkaantuvat tyveneksi kiertyvässä loppuratkaisussa, ja todennäköisesti tarina vielä jatkuu.

 

Äänihäkissä oli Paula Melan koko sivun herkkiä tussikuvituksia, mutta Löytölinnun kuvituksena on ainoastaan lukujen alkuun sijoitettuja vinjettejä, jotka antavat osviittaa näkökulmista ja tapahtumapaikoista. 

 

Viitteellisempi kuvitus haastaa toki aina lukijan omaa mielikuvitusta maalaamaan näkymät itse, mutta yhtenäisyyden vuoksi olisin toivonut jatko-osaankin runsaampaa kuvitusta.   










Ei kommentteja:

Lähetä kommentti