Huikaiseva saturomaani, jossa sykähtelee tarinan kertomisen ilo

Arja & Emma Puikkonen: Äänihäkki, kuvittanut Paula Mela, 303 sivua, Otava 2017.

Joskus minulta kysytään, eikö lasten- ja nuortenkirjojen lukeminen puuduta ja ennätänkö lukea lainkaan aikuistenkirjallisuutta. 

Kysymykseen sisältyy ääneen lausumaton ajatus siitä, että lasten- ja nuortenkirjallisuus olisi laadultaan ja arvoltaan vähempiarvoisempaa aikuisten kirjallisuuteen verraten. 

Kysyjille vastaan yleensä, että tämä on työtäni,  jota teen mieluusti. Ja kyllä, luen myös niitä aikuistenkirjoja.

Kun saan työpöydälleni omintakeisen ja uutta urkovan lasten- tai nuortenkirjan, tunnistan aina sen riemun ja etuoikeuden tehdä juuri tätä työtä.

Vast´ ikään ilmestynyt Arja ja Emma Puikkosen, äidin ja tyttären, Äänihäkki on juuri sellainen teos.

Puikkoset ovat luoneet upean miljöön, Haidakun maan,  ja sinne pikkuruisen Hailin kylän, jossa asuu Uku-tyttö vanhempiensa kanssa. 

Perhettä on kohdannut Ukun syntymän jälkeen valtava tragedia: vanhemmat kuusi poikaa, Rummu, Vapper, Kopu, Lauto, Luik ja Kiiu,  ovat kadonneet salaperäisissä oloissa.

Valtakunnassa liikkuminen on rajoitettua, ja ehkä juuri siksi kyläläiset rakastavat tarinoita. Postipoikia ankarat säädökset eivät koske, mutta heidän äänensä on anastettu ja heistä on tullut mykkiä.

Postipoika Kaski auttaa empimättä Ukua tämän loukattua jalkansa. 
Paula Melan kuvitusta Arja ja Emma Puikkosen 
saturomaaniin Äänihäkki (Otava 2017).  

Kohtaus, jossa Uku tapaa Kaskin, postipojan, jolla on siivet kantapäissä, on pakahduttavan kaunis ja sellaisenaan myös  hyvä esimerkki  saturomaanin kauniista, vivahteikkaasta, tunnepitoisesta kielestä:

Ensimmäistä kertaa Uku saattoi katsoa kenenkään postipojan siipiä niin läheltä. Ne näyttivät pieneltä eläimeltä, hiireltä tai västäräkiltä, ja värisivät hiljaa odottaen lentoonlähtöä. Uku ojensi sormensa ja kosketti, siivet lehahtivat ensin auki, mutta kiertyivät sitten kosketuksen ympärille kuin kissa, joka kiehnää kättä vasten. Uku pelästyi, koetti sitten rapsuttaa siipiä. Teki mieli viimein kysyä, olivatko siivet erillinen eläin vai osa poikaa, mutta suuttumuksen ja kivun tuoma rohkeus oli poissa, eikä Uku oikein saanut muotoiltua kysymystä. 

Poika katsoi häntä, hymyili, kohautti olkapäitään kuin olisi ymmärtänyt. Poika otti Ukun kämmenselän ja kirjoitti siihen kirjaimia. K.A.S.K.I. Kaski. Nimi, pojan nimi.

Uku kuiskasi: – Minä olen Uku. Poika ojensi kätensä, kätteli kuten vanhat ihmiset. 

Käsi tuntui lämpimältä ja jämäkältä. Uku ajatteli lämmintä leipää, hän ajatteli että Kaski oli kuin lämmin leipä.

Uku päättää lähteä etsimään veljiään vaaroista ja vastuksista välittämättä. Uhkarohkealla matkallaan hän kohtaa viekkautta ja julmuutta ja sumentunutta vallanhimoa ja korskeaa oman edun tavoittelua. Ukun ja hänen auttajiensa hyvyys kuitenkin päihittää lopulta kaiken pahan. 

Valtakunnan hallitsijan, näennäisen lapsikuningattaren Pihlakan,  ja äänimestarin sekä lapsiraadin kohtalot kietoutuvat osaksi Ukun ja hänen veljiensä elämää.

Puikkosten kieli on poikkeuksellisen visuaalista, se hengittää ja säkenöi. 

Tarinan jännite ja keskeisten henkilöiden luonnetyypittelyt on taiten laadittu. 

Yksi uhkeimmista hahmoista on Aro, Kaskin sisko, taivaskuvien Heijastajar,  jonka silmät on ommeltu pysymään aina auki.

Hieno ratkaisu Paula Melalta, että taivaskuvien heijastajattaren traaginen
ulkonäkö jää täysin lukijan oman mielikuvituksen varaan. Paula Melan kuvitusta
Arja ja Emma Puikkosen saturomaaniin Äänihäkki (Otava 2017). 

Saturomaani ammentaa klassisten satujen ja tarinoiden aarrearkusta. Myytit, saagat, yhteisön ylläpitämät uskomukset ja syntytarinat sekä  tarinoiden ääneen kertomisen tenho ovat väkivahvasti kerronnassa läsnä. 

Äänihäkissä keskeisenä oleva muodonmuutos -ja joutsenaihelma tunnetaan niin Grimmin veljeksiltä (Kuusi joutsenta-satu) kuin H. C. Anderseniltakin (Villijoutsenet-satu).

Hauskasti ja osuvasti  lapsille ja nuorille sanataidetta ja kirjoittamista opettavat Arja ja Emmi Puikkonen ottavat romaanissaan kantaa lukemisen ja kirjojen merkitykseen.  

Haidakun kirjastoon ei nimittäin enää hankita uusia kirjoja:

Pääkirjastonhoitaja alkoi kakoa pientä kuivaa yskää aivan kuin olisi yrittänyt haukkoa ilmaa: 

– Valitan, valitan. Kirjasto ei enää hanki uusia kirjoja, hän sai yskänkohtaukseltaan sanottua. – Ehkä siksi niitä ei myöskään krijoiteta. Ei lukijaa, ei kirjaa. 

–      Missä se kaikki tieto sitten on? 

–      Kirjastonhoitaja kohautti harteitaan. 

–    Ihmiset kertovat asiat  toisilleen. Suoraan. Niin sanotaan. Eletään uutta aikaa. Toimiiko se? En tiedä. 

Entä sitten tällaiset ihmiset niin kuin minä, Pihlaka mietti. 

Kuningattaret, joille kukaan ei kerro mitään. Jolle eivät edes omat veljet puhu.

Kirjastonhoitaja suosittelee Pihlakalle 700 vuotta vanhaa Hopeakirjaa, joka "ei vanhene, se elää ja hengittää koko ajan. Ihminen viisastuu pelkästä kirjan näkemisestä”. 

Myöhemmin myös Uku, joka ei ole koskaan lukenut ainuttakaan kirjaa,  saa nähtäväkseen saman Hopeakirjan, joka tekee häneen valtaisan vaikutuksen:

– Miten se on noin oudolla tavalla kaunis, hän ihmetteli. – Tuollaista kirjaa minäkin haluaisin lukea. 

Toivon, että Äänihäkin lukeminen saisi aikaan aiemmin vähän tai ei lainkaan lukevassa lapsessa samankaltaisen reaktion.

 Saturomaanin lopussa jännite huipentuu, ja joutsenille on varattu keskeinen 
toimijan rooli. Paula Melan joutsenista voi aistia samanaikaisesti vimmaista 
tahtoa ja sielukkuutta. Paula Melan kuvitusta Arja ja Emma Puikkosen 
saturomaaniin Äänihäkki (Otava 2017). 

Paula Mela on hieno löytö saturomaanin kuvittajaksi. 

Hänen hienopiirteisessä mutta silti sopivasti maalailevassa,  tussitekniikalla toteutetussa debyyttikuvituksessa on samankaltaista patinaa kuin Ilon Wiklandin kuvituksissa Astrid Lindgrenin Ronja ryövärintyttäreen ja Veljeni Leijonamieleen. 

Melan tulkinnat keskushenkilöistä ovat herkkiä, mutta silti karismaattisia. Eleissä ja ilmeissä on sellaista humaaniutta, että lukija rakastuu oitis myös Melan visuaalistamiin hahmoihin.

Hyvä oivallus on käyttää lukujen alussa lukijaa palvelevasti toistuvia vinjettikuvia, joista voi päätellä, kenen näkökulmasta luvussa asioita pääosin työstetään.

Uskon ja toivon, että mustavalkoinen, pelkistetty, perinteinen ja siksi niin vaikuttava kuvitustyyli tekee vielä isosti paluuta suomalaiseen lasten- ja nuortenkirjallisuuteen. 

Eri-ikäiset lapset potevat jo kuvaähkyä, ja kaipaavat keskittymisen tueksi nyt ulkoisesti niukempaa, mutta hiljentymiseen yllyttävää aiempaa niukempaa esteettistä kuvaelämystä. 

Vähemmän onkin yht ´äkkiä enemmän.