Kun vedestä kohoavat tornitalot tulevat pilviverhon takaa näkyvin, en tavoita heti mitään tunnetta. Odotin, että paluu tuntuisi edes joltakin, mutta kun katson alhaalla avautuvaa kaupunkia, en tunne katumusta, en helpotusta. Tyhjyys leviää kylkiluiden alla kuin tuore ruhje, katseilta piilossa.
Näin kuvaa Anne-Maija Aallon Mistä valo pääsee sisään -romaanin keskushenkilö, 18-vuotias Aleksei, tuntojaan saapuessaan takaisin kotikaupunkiinsa Uus-Tokioon opiskeltuaan Moskovassa kolme vuotta.
Pojan isä on mielenmanipulaatiota tutkivan yksikön johtaja.
Yhteiskunta jakautuu kokokansalaisiin ja ulkokansalaisiin. Viimeksi mainittuja pyritään manipuloimaan, hyväksikäyttämään ja sortamaan monin eri tavoin.
Ne eivät saa asua meidän kaupungeissamme. Ne eivät saa omistaa maata. Ne eivät saa käyttää rahaa. Ne eivät saa matkustaa. Ne eivät saa käydä kouluja. Ne eivät saa lukea tai kirjoittaa. Ne eivät saa mennä naimisiin. Ne eivät saa hankkia lapsia. Ne eivät saa matkustaa yleisissä kulkuneuvoissa.
Mistä valo pääsee sisään on jatko-osa viime vuonna ilmestyneelle Korennolle, mutta sen voi lukea myös itsenäisenä romaanina.
Korennon toinen keskushenkilö Satomi on tärkeässä roolissa myös tässä uutuudessa.
Aleksein ihastuminen Marijaan, suomalaislähtöiseen ulkokansalaiseen, tuo romaanin muutoin angstintäyteiseen tunnelmaan hieman toiveikkuutta.
Epäilemättä tarinalle on luvassa vielä jatkoa.
En ihmettele, että lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-raati ihastui teokseen.
Aalto kuljettaa romaanissaan ajankohtaisia ja tärkeitä teemoja (ilmastonmuutos, moraali, valta, lojaalisuus, aktivismi). Aallon kerronnassa on paljon temaattisia yhtäläisyyksiä esimerkiksi Margaret Atwoodin Orjattaresi-romaanin ja Emmi Itärannan Teemestarin kirjan kanssa.
Aleksei puhuttelee isäänsä vain sukunimellä Melnikoviksi eikä isäkään käytä koskaan poikansa etunimeä. Äiti on ollut jo vuosia ”toisessa todellisuudessa”. Näin karuista lähtökohdista huolimatta romaanin huipentuma liittyy nimenomaan perheenjäsenten väliseen lojaalisuuteen ja konkreettisiin rakkauden tekoihin.
Aleksei saa isän johtamassa tutkimuslaitoksessa vastuulleen oman koeyksilön, jonka muistin tuhoamisen prosessi havahduttaa hänet valitsemaan puolensa.
Aalto kuvaa vaikuttavasti yksilön ja valtakoneiston välistä ristivetoa. ”Ihmisten on aina helpompi olla yhdessä, tiukassa muodostelmassa, erottumatta yksilöiksi”, toteaa Aleksei.
Valinnat vaativat kuitenkin veronsa. Aleksei siirtyy päätöksensä myötä holhouksen alaisesta nuorukaisesta aikuiseksi, joka ottaa vastuun omasta elämästään:
Olen ylpeä siitä, että minun maailmassani on aina tilaa erehdyksille. On aina tilaa muuttaa mieltään, vaihtaa suuntaa, oppia jotakin uutta.
Romaanin rankat juonteet (kidutus, huumaavat aineet ja tyttöjen seksuaalinen hyväksikäyttö ”tyttötaloissa” sekä ulkokansalaisen kastiin kuuluvien naisten päätyminen Nymfeiksi) voivat järkyttää kokematonta lukijaa.
Siihen vihjaa myös romaanin kaksoisluokitus: nuorille ja aikuisille.
Luonnonkatastrofin ja ilmastonmuutoksen teemat puhuttelevat yhä yli 15 vuotta sitten ilmestyneessä Annika Lutherin Ivoriassa (Söderström 2005, suom. Raija Rintamäki, Teos 2009).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti