Magdalena Hai: Sarvijumala, 165 sivua, Otava 2023. Kansikuva Karin Niemi.
Harri István Mäki: Kirottu, 142 sivua, Haamu 2023. Kansikuva Iines Partanen.
J. S. Meresmaa: Kenties tapamme taas, 144 sivua, Karisto 2023.
Ehta kauhu on tullut rytinällä varhaisnuorten- ja nuortenkirjoihin (esim. Anu Holopaisen Iik-sarja, Myllylahti ja Siri Kolun Hereiset -sarja, Otava) ja hieman softatumpi ”pehmokauhu” on yleistynyt myös lastenromaaneissa ja jopa lukutaidon alkuun tarkoitettuissa helppolukuisissa kirjoissa (esim. Paula Norosen Yökoulu-sarja, Tammi).
Kauhugenren suosio nuortenkirjoissa on eittämättä saanut ainakin osittain ulkokirjallista vetoapua zombiaiheen ympärille punotuista suoratoistopalveluiden suosituista sarjoista ja elokuvista.
Magdalena Hain, Harri István Mäen ja J. S. Meresmaan uutuuskirjoissa jännitettä nostetaan kauhuelementtien lisäksi myös perhedynamiikan hankauksesta ja häiriötiloista.
Sarvijumalan keskushenkilön, 17-vuotiaan Laurin, perhe on ollut auto-onnettomuudessa, jossa perheen äiti kuolee jo turmapaikalla saamiinsa vammoihin.
Isää on pidetty varmuuden vuoksi pitkään koomassa. Lauri toipuu isäänsä nopeammin fyysisistä vammoistaan ja hänet lähetetään tätinsä perheeseen Varsinais-Suomeen maaseudulle.
Vähitellen Lauri mukautuu uuteen arkeensa ja tutustuu serkkunsa vanavedessä paikallisiin nuoriin. Erityisesti naapurustossa asuva pari vuotta vanhempi Vilja-Maaria herättää pojassa kiinnostusta, mutta tytöllä on omat ongelmansa ja traumansa.
Hai kuvaa realistisesti pienen maaseutupaikkakunnan arkea, jossa mopoauton omistavasta kaverista on paljon iloa pitkien välimatkojen takia. Hyvin nopeasti maaseudun yllätyksettömään arkeen työntyy uhkaavia särmiä.
Taistelu pahoja henkiä vastaan huipentuu lopulta varsin makaaberiksi action-taisteluksi Vilja-Maarian kotona, kun tytön kuollut äiti osoittaa hieman omintakeisesti äidinrakkauttaan.
Tihentyvän juonen lomassa Lauri työstää myös vaikeaa äitisuhdettaan ja ennallistaa yhteyttä onnettomuudesta vähitellen toipuvaan isäänsä.
Laurin isä on tummaihoinen, ja Vilja-Maarian isän kerrotaan olevan asenteiltaan rasistinen. Laurin uuden kaveripiirin keskuudessakin hänen ruskea ihonvärinsä herättää ensin pientä hämmennystä. Vaikka Lauri saavuttaakin nopeasti uusien kavereidensa luottamuksen, niin moinen lyhytkin maininta ihonvärin nostattamasta epäluulosta tuntuu silti hieman oudolta tehosteelta 2020-luvulla.
Karin Niemen vangitseva kansikuva heittää lukijan oitis kirjan taikapiiriin.
Myös Kirotut sijoittuu maaseudulle. Minäkertoja Viktor kertoo olevansa ”jumissa tässä mätänevässä maalaiskaupungissa”, jossa ei ole ketään, joka voisi häntä auttaa.
Järven rannalla on nimittäin tapahtunut jotain peruuttamatonta Viktorin ja hänen entisen luottoystävänsä ja hengenheimolaisen, Melissan, välillä, minkä jälkeen Viktor alkaa nähdä kylmääviä näkyjä.
Melissa ilmiintyy Viktorille vahvojen aistimusten kautta. Poika haistaa järvenpohjan liejuisen tunkkaisuuden ja kosteuden.
Viktor on päähenkilönä äärimmäisen ristiriitainen ja epäluotettavakin hahmo, josta lukijan on vaikea saada otetta.
Jostain syystä Viktor on nimittäin ryhtynyt kiusaamaan, kiristämään ja kohtelemaan Melissaa monin tavoin kaltoin.
Lopulta pikkusisko havahduttaa Viktorin syyllisyyden kierteestä.
Kirottu tuo taas yhden näkökulman koulukiusaamiseen, mutta aiheen käsittely jää valitettavasti hieman hahmottomaksi.
Viktorin minäkerronta on hyvin katkonaista, minkä voi tulkita johtuvan vähäisistä yöunista ja mieltä jäytävästä syyllisyydestä.
Lyhyet, eri riveille asettuvat virkkeet muistuttavat välillä säeromaanin latautunutta kerrontaa.
Edellinen osa keskittyi e-urheilua harrastavan Aleksin ja vampyyrityttö Noran ystävyyteen.
Kakkososassa keskiössä on Aleksin ystävän Roopen totuttelu uuteen elämään vampyyrinä, yhdessä Noran ja tämän vaivalloisen pikkuveljen Kasparin kanssa homeisessa talonröttelössä.
Roopella on kuitenkin iso ongelma, sillä terveydenhoitajan ottama verinäytekin sormenpäästä on hänen entisessä elämässään aiheuttanut aina pyörrytystä ja pahoinvointia: – – ”miten ikinä pystyisin iskemään hampaani jonkun tuntemattoman tyypin kaulaan ja juomaan siitä”, poika pähkäilee ahdistuneena.
Nora yrittää avittaa Roopen verikammoa siedätyshoidolla toimittamalla tälle pussitettua verta, jotta poika säilyisi tolkuissaan ja toimintakykyisenä.
Vähitellen Roope huomaa viihtyvänsä uudessa olomuodossaan, ”epäelämässään vampyyrinä”, kuten Nora asian muotoilee. Silti Roope kaipaa äitiään ja kaksossiskoaan Iiristä.
Meidän perhe on ollut tiivis yksikkö, joka käy maailman ennakkoluuloja ja -oletuksia vastaan yhtenä rintamana. Niiramot ei salaile asioita, vaan ne puhutaan halki. Äiti haluaa, että me ollaan avoimia toisillemme. Hän teki aikanaan valinnan perustaa perhe itsellisesti, ilman kumppania. Mun ja Iiriksen isä on anonyymi spermanluovuttaja Tanskasta. Me ollaan tiedtty se niin kauan kuin muistan. Ei valehtelua. Ei epärehellisyyttä. Mä olen aina pitänyt Niiramoiden arvoista. Ja nyt mä olen joutunut luopumaan niistä.
Jännitteisen juonen oheen Meresmaa tuo lukijan pohdittavaksi pelon sukupuolittumiseen ja seksuaalisuuden moninaisuuteen liittyviä teemoja.
Nora kertoo olevansa aseksuaalinen ja sukupuoleton ja selittää ominaispiirteiden johtuvan myös vampyyriydestä itsestään:
”Haluaisin kuulostaa kannustavammalta, mutta totuus on, että aika nakertaa lopulta kaiken puhki. Se on kuin aurinko, jonka suoran paahteen alla värit haalistuvat. Kirkkaimmatkin.”
”Tunteet siis kuolevat?” päättelen.
”Kyllä ja ei. Tunteet muuttuvat. Rakkaus, jota tunsi, muuttuu suruntummaksi kun sen kohde kuolee ja itse jatkaa eloaan. Kyky tuntea ei kuole”.
Roope pohtii myös yleisemmällä tasolla normaaliuden kriteereitä uudessa elämässään yhteiskunnan ulkoringillä.
Normaali. Ai että vihaan sitä sanaa. Se on kuristava, puristava kahle ja silti jotain, mitä kohti olen tiedostamattakin pyrkinyt. Mulle on käynyt ihan liian tutuksi, että sitä kohtaan, mitä tunteet suurinta vetoa, tuntee samaan aikaan vastavetoa, jopa inhoa.
Asukasluku Noran, tämän pikkuveljen Kasparin ja Roopen yhteistaloudessa pysyy vakiona, vaikka yksi asukkaista lähtee omille teilleen.
Lukija jääkin malttamattomana odottamaan seuraavaa osaa…
Korjattu klo 13.10 Magdalena Hain ja J. S. Meresmaan kirjojen keskushenkilöissä olleita nimivirheitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti