”Se kellä on hallussaan kynän lisäksi luuta, on voittaja varma. Ei taistoon tarvita muuta”

  

Leena Krohn: Luuta. 40 sivua. Teos 2023.

 

 

Leena Krohn on yhtä tinkimätön sekä aikuisten- että lastenkirjoissaan.  

 

Krohnin uusin kuvakirja Luuta tuntuu heti tutulta. 

 

Jo kuvakirjaan valittu ilmaisun muoto vihjaa, että tämä lastenkirja tuskin avautuu nykylapselle ilman aikuisen myötävaikutusta ja auki selittämistä. Tarina etenee luku kerrallaan riimitettyinä runoina.  

 

Luuta palauttaa etsimättä mieleen lapsuuteni yhden merkkiteoksen, Leena ja Inari Krohnin tarinakokoelman  Tyttö joka kasvoi ja muita kertomuksia (Tammi 1973). 

Luuta ei peittele moraalista eetostaan: laajoin kaarin se tuo esille yhteiskunnan eriarvoisuuden, rikkaiden ja köyhien välisen kuilun ja ihmisen ahneuden maalliseen mammonaan. 

Mikään pienten lasten kirja Luuta ei todellakaan ole, ja uskon että moni aikuinenkin on teoksen äärellä vähän ymmällään. 

 

Leena  Krohnin sekatekniikalla toteuttama kuvitus muistuttaa  värimaailmansa ja rosoisuutensa takia paljon hänen sisarensa Inari Krohnin kuvitusta 50 vuotta sitten ilmestyneeseen Tyttö joka kasvoi -kirjaan. 

Kahden erilaisen elämän ja aatteiden vastakkainasettelu
näkyy kuvituksessa. Kenraalittaren kehonkieleen tiivistyy tämän
kokema ylivertaisuus piikatyttöön verrattuna. Leena Krohnin kuvitusta
runokuvakirjaan Luuta (Teos 2023). 

 

Tarina sijoittuu arkaaiseen miljööseen ja aikaan. 

Nuori piika on palkollisena kenraalittaren taloudessa. Emäntä hukkaa sormuksensa, ja epäilykset kohdistuvat tietysti piikaan. 

Piika saa lähtöpassit työpaikastaan. Hän lähtee luuta vaellussauvanaan avaraan maailmaan, kuten niin usein kansansaduissakin on ollut tapana. 

 

Tyttö kohtaa uutta työtä etsiessään karvajätin, päätyy lilliputtien kaupunkiin, kohtaa kirkonpaimenen ja kahvipannun muotoisessa talossa asuvan koketin rouvan. Hän kolkuttelee tehtaan ovea, mutta saa kuulla, että robotit hoitavat jo työt ihmisiä tehokkaammin. 

Karkaavan metsän kuvituskuvassa on aivan
poikkeuksellista allegoristakin jylhyyttä. Leena Krohnin
kuvitusta runokuvakirjaan Luuta (Teos 2023). 

Tyttö todistaa myös omituista näkyä, jossa metsä ottaa sananmukaisesti jalat alleen paeten miestä, joka on tullut kirves olallaan metsää kaatamaan. 

 

Kuvituskuva hylätystä kaupungista on sekin tehokas 
allegoria. Taustalla kajastelee Mannerheimin ratsastajapatsas. 
Leena Krohnin kuvitusta runokuvakirjaan Luuta (Teos 2023). 

 

Hylätyssä kaupungissa hän aistii hengettömyyttä ja autiutta. Tyttö kohtaa ynseyttä ja piittaamattomuutta ja on jo valmis antamaan periksi. 

Mutta juuri kun tyttö on hyppäämässä epätoivoisena kosken kuohuihin, kenraalitar saapuu paikalle ja kertoo, että sormusvaras, harakka, on saatu kiinni. Tyttö hyväksyy anteeksipyynnön, mutta asettaa takaisin paluulleen ehdon:

Ah, elämän kirjoihin vei taas neitosen reitti,

mutta uhkavaatimuksen hän rouvalle heitti:

”Minä palaan vain, rouva, jos askareet tasan me jaamme,

Ja kahvit ja kermat ja samat sapuskat saamme. 

Oikeudenmukaisemman työnjaon jälkeen piika pystyy toteuttamaan myös sisäistä kutsumustaan. Hän ryhtyy kirjoittamaan, ensin muistelmiaan ja sitten vielä lisää.: "Se kellä on hallussaan kynän lisäksi luuta, / on voittaja varma. / Ei taistoon tarvita muuta."

Näin Luudasta sukeutuu lastenkirjaksi naamioitu yhteiskuntapoliittinen traktaatti luovan työn kunnioittamisesta ja arvon antamisesta vähäväkisille ja syrjään sysityille. 

Piika palaa lähtöpisteeseen, palvelijan ja kenraalittaren
suhteesta on tullut tasa-arvoinen. Hiirtä jahtaavan kissan voi
tulkita kuitenkin vihjeeksi siitä,että yhden kenraalittaren
asennemuutos ei vielä poista yhteiskunnallista eriarvoisuutta.
Leena Krohnin kuvitusta runokuvakirjaan Luuta (Teos 2023). 

 

Kirjan jälkisanoissa Krohn kertoo tarinan synnystä: lapsenlapsen nukkekotiin  ei mahtunut kahta vanhaa nukkea, joten isoäidin piti päästää ne jatkamaan elämäänsä kirjan sivuilla.