Emma Sofianna Söderholm: Toisinaan valo hiipuu, 273 sivua, Otava 2023. Kansikuva Päivi Puustinen.
Mistään ei tule epäonnistuneempi olo kuin siitä, etten ole mukana pyörittämässä tätä yhteiskuntaa. Se häpeä, kun kerron olevani työtön. Se poskien ja kämmenten kuumotus, kun kerron, etten vieläkään ole saanut opiskelupaikkaa. Se vielä valtavampi häpeä, kun kerron olleeni ikuisuuden sairauslomalla ja toivovani myönteistä päätöstä työkyvyttömyyseläkkeestä.
Näin osuvasti tilittää tuntojaan nuori aikuinen, Tuulikki, Emma Sofianna Söderholmin nuortenromaanissa Toisinaan valo hiipuu.
Mielenterveyteen liittyvät aiheet ovat arkipäiväistyneet nuortenromaaneissa.
Lyhyt- tai pitkäkestoista mielenterveyden häiriötä kuvataan entistä vapautuneemmin arkisena asiana, jossa nuorta ei leimata tai eristetä muista ikätovereistaan.
Tuulikki on käynyt kolme vuotta terapiassa masennuksensa takia.
Hän on käyttäytynyt itsetuhoisesti, kontrolloinut elämäänsä ja saanut paniikkikohtauksia.
Terapian päättymisen jälkeen Tuulikin pitäisi tulla toimeen omillaan, hakea töitä ja löytää oma paikkansa elämässä. Hän on suorittanut lukion loput kurssit aikuislukiossa ja saanut KELAlta kuntoutustukea.
Nopeasti Tuulikki saa huomata, että terapia ei olekaan muuttanut häntä ”äiti teresaksi” sen koommin muita kuin itseäänkään kohtaan.
Hän kokee olevansa ”totaalipaska ihminen” ja ”ihmisroska”.
Silmäilen virkailijan antamat laput läpi, tarkistan työkkärin Oma asioinnista tietoni ja hyväksyn työllistymissuunnitelman.
Työnhakuilmoituksissa hakijoilta vaaditaan vaikka mitä. Mielellään kokemusta alalta, oma-aloitteisuutta, ahkeraa otetta. Alan koulutus on toivottavaa, muttei välttämättömyys. Ajokortti katsotaan eduksi. Asiakaspalveluhenkinenkin pitäisi olla.
En osaa edes valehdella, että täyttäisin mitkään kriteerit. Omien ongelmieni analysointi on käynyt minulle työstä, – –
Yksi suurimmista juurisyistä Tuulikin mielen ongelmiin liittyy isään, jonka olemassaolosta ja taustasta on perheessä kokonaan vaiettu.
Tämä isään liittyvä problematiikka tuntuu jokseenkin epäuskottavalta.
Tuulikki saa onneksi tukea ja apua mummiltaan, vaikka ei ehkä aivan heti mummin huolenpitoa sellaiseksi tunnistakaan, kun mummi kehottaa esimerkiksi kuuntelemaan Sibeliusta ja kannustaa nukkumaan riittävästi.
Vähitellen löytyy myös uusi keskusteluyhteys äidin kanssa.
Tuulikin äidin muotokuva on kaikessa tavallisuudessaan mukavan arkinen.
Lopulta juuri äidin havainto auttaa tytärtäkin nousemaan ylös alakulosta:
Mielellä on usein tapana jäädä harmeihin kiinni, muistutella vain kaikesta ikävästä. Hyvät hetket jää nopeasti unholaan.
Tyttö pääsee työkokeilun jälkeen kuntouttavaan työtoimintaan. KELAn tukitoimien kuvauksen osalta romaani on hyvinkin tiukasti ajassa kiinni.
Hyvä ystävä Mikke on myös tukena pahimpina hetkinä.
Miken kanssa vaihdetussa viestiketjussa kiteytyy Tuulikin oma oivallus siitä, kuinka aikuistuminen ja suhde vanhempiin voikin yht äkkiä muodostua ongelmaksi:
Voiks vanhempien kanssa ikinä olla samal tavalla läheinen ku joidenki muiden. Perhe tai huoltajat on nähny sut alasti lapsesta asti, syöttäny ja pukenu sut, tietää susta kaiken, kunnes tulee se aika, kun niille ei kerro enää mitään.
Tuulikki taittaa itse pahimman angstin välillä jopa hyvinkin hurtilla huumorilla.
Valon määrä lisääntyy, mutta ehkä sen ei ole tarpeenkaan olla määrältään vakio.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti