Silja Sillanpää & Pasi Pitkänen: Ouroboros: Sateenkaarikäärme. 257 sivua, WSOY 2024.
Keskushenkilöt eivät enää ole leimallisesti suomalaisia lapsia ja kirjan miljöitä ei välttämättä tarkenneta tiettyyn maantieteelliseen alueeseen.
Esimerkiksi Jukka Behmin jalkapalloharrastuksesta kertova varhaisnuorten-romaani Ihmepoika Leon (Tammi 2023) sijoittuu kokonaan Isoon-Britanniaan.
Lastenkirjallisuudessa on toki tyypillistä seikkailla erilaisissa fantasiamaailmoissa tai toden ja kuvitellun välitiloissa, jolloin tapahtumapaikan tuttuudella ei lukijalle ajatella olevan mitään erityistä merkitystä, pikemminkin päinvastoin: lukijan ajatellaan olevan jopa helpompi heittäytyä seikkailuun, kun kirjasta ei löydy yhtymäkohtia omaan (harmaaseen) arkeen.
Mielestäni Timo Parvelan, norjalaisen Björn Sørtlandin ja kuvittaja Pasi Pitkäsen Kepler62-sarja (WSOY 2015–2021) on yksi tienraivaaja ja innoittaja tällaiselle uudenlaiselle kirjakonseptille, joka on todistettavasti menestynyt myös käännösmarkkinoilla.
Myös Silja Sillanpään ja Pasi Pitkäsen Ouriboros: Sateenkaarikäärme on Kepler 62-sarjan tavoin selvästi tarkoin mietitty ja fiksattu kokonaisuus, joka povaukseni mukaan tulee kiinnostamaan myös Suomen ulkopuolella.
Silja Sillanpään edelliset seikkailuvetoiset kuvakirjat Salasaaren salaisuudet ja Salasaari: Kadonneet tarinat (WSOY 2021 ja 2022, kuv. Marja Siira) pohjautuivat Pikku Kakkosen lastenohjelmakonseptiin, jossa lapset pääsivät seikkailemaan studioon rakennetussa fantasiamaailmassa.
Sivumäärältään tuhti ja fantasiamaailmaltaan huolella suunniteltu Ouroboros: Sateenkaarikäärme on siis Sillanpäälle aivan uusi alueenvaltaus.
Sillanpään ja Pitkäsen lastenromaanin perusasetelma itsessään on hyvinkin klassinen: Päähenkilö Kivi on 12-vuotias poika, joka on asunut koko ikänsä isovanhempien hoteissa. Äiti on kadonnut mystisesti pojan ollessa vielä vauva.
Tarkemmista yksityiskohdista isovanhemmat vaikenevat yksituumaisesti ja isoisäkin toteaa vain, että Kivin äiti ”katosi kuin maan nielemänä”.
Sen tiedän, että minulla on aina ollut ikävä äitiä. Jos väität, että se on mahdotonta, kun en edes ole kunnolla tavannut häntä, olet väärässä. Mietipä niitä kaikkia kortteja, joita päiväkodissa ja koulussa askarrellaan, kun äitienpäivä lähestyy. Mieti kaikkia kevät- ja joulujuhlia, joissa muilla lapsilla on mukana ikiomat vanhemmat.Minulla on Mauri, joka nauraa kuin sammakko, ja Malviina, jonka taskusta saattaa juhlapäivänäkin löytyä sanomalehtipaperiin kääritty hileinen hiirenraato tai purkillinen kiemurtelevia kärpäsentoukkia. Saattaahan siinä tulla äitiä ikävä.
Romaanin aloitus on vetävä ja imee lukijan tehokkaasti mukaan seikkailuun.
Hyvää tarkoittavat sosiaaliviranomaiset vievät jo vanhuudenhöppänöiksi määritellyt isovanhemmat, Maurin ja Malviinan, hoitolaitokseen. Lähtiessään Mauri kehottaa lapsenlastaan vielä pesemään sukat, tarkistamaan maidon ja tekemään kuin Pedro.
Omituiset ohjeet johdattavat Kivin salaperäisen rasian äärelle, josta löytyvät tarkemmat toimintaohjeet. Näin poika päätyy Ruotsiin ja Ormhovin hautausmaalle tietyn riimukiven luokse matkaseuranaan äidin ennen katoamistaan pojalle jättämä lemmikkikäärme Niji.
Pasi Pitkäsen kuvituksen lataus syntyy usein tummista sävyistä. Pasi Pitkäsen kuvitusta Silja Sillanpään lastenromaaniin Ouroboros: Sateenkaarikäärme (WSOY 2024). |
Kivi putoaa maan alle ja ymmärtää pian päätyneensä maanalaiselle juna-asemalle. Poika kohtaa asemalla muutaman vuoden itseään vanhemman tytön, Dian, jonka kanssa hän hyppäää liikkuvaan junaan.
– – Juna oli jotain aivan muuta kuin pääkaupungin kalpea metro, jolla olin matkustanut ennen aarrejahtipäivää. Se ei muistuttanut myöskään pehmeäpenkkisiä pitkän matkan junia, joiden eteisessä oli vessa ja matkalaukkulokeroita. Mikään tässä junassa ei ollut modernia eikä muovista. Rappuset olivat koristeelliset, seinät kiiltävää tummaa puuta ja verhot paksua samettia. Aivan kuin olisin päätynyt keskelle fantasiaelokuvaa.
– – Koko vaunu oli täynnä väkeä. Näin tummia ja vaaleita kasvoja, erimuotoisia silmiä, suita ja neniä. Punaisia, valkoisia, ruskeita, mustia, keltaisia, kiharia, suoria, lyhyitä, pitkiä hiuksia. Huppuja, huiveja, hilkkoja, hattuja, housuja, hameita, kaikenkirjavaa ja jollain lailla tursuavaa ja ylitsepursuavaa pukeutumista. Moni oli kuronut vaatteita kasaan vyötäisilleen sidotulla narulla, vyöllä tai kangaskaistaleella, joissa roikkui vielä pussukoita, lusikoita, mukeja, saksia ja muita varusteita.
Sillanpään lastenromaanin asetelmat toivat mieleeni eteläkorealaisen post-apokalyptisen dystopian, Bong Joon-hon ohjaaman elokuvan Snowpiercer (2013). Se kertoo ekokatastrofista hengissä selvinneistä, eri yhteiskuntaluokkiin kuuluvista ihmisistä, jotka ovat pelastautuneet junaan. Tämä juna ei pysähdy väliseisakkeilla, koska ulkona vallitsee hyinen, tappava kylmyys.
Kivi huomaa joutuneensa keskelle salamyhkäistä juonittelua ja taktikointia. Voiko hän luottaa sataprosenttisesti Diaan tai junan itsevaltiaaseen Boaan? Onko Kivin kadonnut äiti samassa junassa?
Jännitys tiivistyy neljänsadan junankierron verran piilossa lymynneeseen Sateenkaarikäärmeeseen.
Paljastamatta enempää juonesta, sanon silti, että Ouroboros tuntuu iskevän silmää ja tekevän kunniaa myös Kirsi Kunnaksen lastenlyriikalle!
Pitkäsen kuvitus synnyttää katsojassa jopa hypnoottisen tunnelman. Pasi Pitkäsen kuvitusta Silja Sillanpään lastenromaaniin Ouroboros: Sateenkaarikäärme (WSOY 2024). |
Hauskasti Silja Sillanpää ripottelee tarinaan kuvaannollisia ilmaisuja tai sanontoja, joiden merkityksen minäkertoja Kivi epäilee olevan ainakin osalle lukijoita hieman vieraampia.
Tässä pari esimerkkiä:
Ormhovin kirkkomaalla ei näkynyt ristin sielua. (Oletko kuullut tuota sanontaa aiemmin?) Mauri käyttää sitä aina tilanteissa, joissa ketään ei näy missään, ja minun mielestäni sanonta sopii erinomaisesti kirkkomaalle).
– – Kesti hetken ennen kuin silmäni avautuivat. (Oletko kuullut sellaista sanontaa? Se tarkoittaa, että kuvaannollisesti näkee jonkin asian ensimmäistä kertaa, ymmärtää viimein jonkin asian). Minä tajusin ja huusin niin, että koko vaunu kaikui. – –
Silja Sillanpäällä on ollut onni saada tarinamaailmansa kuvittajaksi Pasi Pitkänen, joka laajensi jo edellä mainitussa Kepler62-sarjassa ymmärrystä näyttävän nelivärisen kuvituksen roolista hiljattain lukemaan oppineille lapsille suunnattujen romaanien tarinan kuljetuksessa, luetun ymmärtämisessä ja tunnelman nostatuksessa.
Pasi Pitkäsen kuvitus on sananmukaisesti tasa-arvoinen Sillanpään tekstin kanssa, niin määränsä kuin laatunsakin puolesta. Pitkänen loihtii toinen toistaan taidokkaampia kolmiulotteisia, tietokonepeleistäkin tuttuja kiehtovia tiloja, joihin lukija solahtaa vaivatta sisälle.
Kiehtovat ja taidokkaat kuvat riimukirjoituksista, salaperäisten ovien avausmekanismeista ja junan komentokeskuksen tekniikasta tukevat Sillanpään tarinalinjastoja.
Ouroboros: Sateenkaarikäärme luo suljettuun tilaan tihentyvää jännitystä, joka ei tekstissä ja kuvissa kuitenkaan kiihdy liian piinaavaksi alakouluikäiselle lukijalle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti