Terhi Raikas: Ei minun maailmassani. 190 sivua. Basam Books 2023. Kansikuva Taivo Org.
– – Kiina pistetään polvilleen sillä, jos nuoret eivät globaalisti enää ostaisi mitään sen valmistamia kulutustuotteita. Pian Intiakin menisi jo Kiinan ohi. Vielä hienompaa toki olisi, jos kaikkialla maailmassa opittaisiin korjaamaan ja kierrättämään vanhaa ja luopumaan kokonaan uusien tavaroiden ostamisesta. Kaikkea tavaraahan on jo niin paljon, että me hukumme siihen.
Terhi Raikkaan esikoisnuortenromaani Ei minun maailmassani sijoittuu vuoteen 2117.
Tapahtumat käynnistyvät itse asiassa joulukuun kuudennesta päivästä, jolloin Suomi täyttäisi 200 vuotta. Suomi ei tosin ole enää itsenäinen, vaan Euroopan unionin osavaltio.
Nuortenromaanin keskushenkilö on abiturientti Meeri. Hänellä ei ole juurikaan hyviä kavereita ja poikaystävä Yosufkin tuntuu ottavan etäisyyttä.
Meerillä on kuitenkin kirjeenvaihtoystäviä ympäri maailmaa, mm. eteläamerikkalainen Paloma.
Meerin isoveli Eino on armeijan tekoälyjoukkojen koulutuksessa Pariisissa ja pelkää joutuvansa pian Kiinaan, mistä tuskin olisi enää paluuta.
Meerin ikäpolven mielestä sotien pitäisi kuulua jo ”barbaariseen menneisyyteen”.
Paloma jakaa ilman Meerin lupaa sosiaaliseen mediaan Einon sisarelleen luottamuksella välittämiä tietoja Euroopan unionin, Kiinan, Yhdysvaltojen ja Venäjän välisen kolmannen maailmansodan uhkasta.
Meerin yhteiskunnallisesti tiedostava englannin opettaja kannustaa Meeriä ja Palomaa käynnistämään somekampanjan kolmannen maailmansodan estämiseksi, aihetunnisteena #notinmyworld.
Ja eipä aikaakaan, kun esiintymistä ja suuria väkijoukkoja karttava Meeri päätyy puhumaan kymmenille tuhansille kuulijoille ja antaa jopa haastattelun BBC:n toimittajalle (Iso-Britannian kerrotaan tulleen unioista erottamisen jälkeen Sveitsin kanssa maailmanrauhan ja puolueettomuuden keskukseksi).
Greta Thunberg mainitaan Meerin ja Paloman yhtenä tärkeimpänä esikuvana.
Meeri osallistuu jopa videopuheluun unionin johtajan ja Kiinan johtajan kanssa. Tytön isä naureskelee silminnähden ylpeänä, että hänen tyttärensä laittoi "Kiinan johtajalle jauhot suuhun".
Katselin somea. Molempia viime päivinä lähettämiäni viestejä oli jaettu jo yli miljoona kertaa. Boikottiin kannustavaan viestiin olivat ihmiset ympäri maailmaa vastanneet, että he eivät varmasti ostaisi yhtäkään kiinalaista tuotetta niin kauan kuin lentokoneet eivät pysyisi ilmassa ja pommeja räjähtelisi. Ihmiset olivat täysin valmiita luopumaan halvalla tuotetuista kulutuselintarvikkeistaan, mikäli he sillä tavalla saattoivat olla mukana mahdollistamassa maailmansodan pysäyttämisen.
Vaikka kahden teinitytön pasifistinen toiminta näyttäytyykin hieman epäuskottavana, nuortenromaanin visio tulevaisuudesta on silti monin paikoin kiinnostava: Korona- ja influenssaepidemiat ovat jokavuotinen riesa. Tekoäly on lisännyt työttömyyttä. Maito ja muut eläinperäiset tuotteet ovat laittomia, ja eteläisen pallonpuoliskon kuumuudesta johtuvan ruokapulan vuoksi vähäisiä viljelyskelpoisia alueita ei käytetä kahvin kasvatukseen. Ihmiset ovat siirtyneet kokonaan kasvisruokaan ja monet kulkuvälineet, lentokoneista polkupyöriin, toimivat aurinkoenergialla.
Käsitöitä itsekin paljon tekevänä ihastuin siihen kuinka nuortenkirjassa tuodaan esille villasukkien kutominen Meerille mieluisana ajanvietteenä rauhoittua ja keskittyä johonkin yleishyödylliseen toimintoon.
Yksi kiinnostava erityispiirre liittyy metsissäliikkumiskieltoon: koska luonnonvaraisia metsiä on enää hyvin vähän, ne halutaan jättää rauhaan.
Meerikin muistaa vielä 10-vuotiaana retkeilleensä perheen kanssa Nuuksion kansallispuistossa, kunnes ulkomaalaiset sijoittajat ostivat alueen ja hakkasivat sen alas. Nyt alueelle rakennetaan hulppeaa asuinaluetta.
Kun Kiina kohdistaa kyberhyökkäyksen koko länsimaiseen yhteiskuntaan, Meeri ystävineen joutuu miettimään, kuinka pasifismia voidaan edistää ilman teknologiaa.
Pikkusiskon downin syndrooma, isoäidin Alzheimer ja Meerin oma ADHD-diagnoosi tulevat arkisesti esille.
Meeri on sinut oman ADHD:nsa kanssa:
Varsinkin nuorena olin kadehtinut nenttejä eli neurotyypillisesti normaaleja ihmisiä. – – onneksi olin pikkuhiljaa alkanut ymmärtää, ettei elämässä pärjätäkseen ollut pakko olla nentti. Kuten isäni jaksoi aina sanoa, niin jokaisella meistä oli omat pienet omituisuutemme. Vaikka joitain ihmisiä pidettiin neurotyypillisinä, niin tyypillistä ihmistä ei varmaan koskaan ollut syntynytkään, sillä kaikki me olimme jollain tavalla erilaisia.
Scifi-kirjastoluokituksen saanut nuortenromaani huipentuu tunteelliseen joulunviettoon.
Terhi Raikkaan esikoisromaani on pienine epäuskottavuuksineenkin kiinnostava tulevaisuuden visio ja sellaisenaan se varmasti herättää nuoria pohtimaan myös hieman uudesta tulokulmasta nykyistä maailmanpolitiikkaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti