Åsa Anderberg Strollo: Minna. Suom. Sirkka-Liisa Sjöblom. Karisto 2009.Olen lukenut hiljattain kaksikin ruotsalaista aikuisille suunnattua romaania, joissa kirjailija antaa pitkälti omakohtaisille lapsuuden muistoilleen armeliaat kultareunukset (Susanna Alakosken Sikalat, Schildts 2007 ja Åsa Linderbergin Minua ei omista kukaan, Like 2008).
Molempien kirjailijoiden puhutteleva tyyli syntyy toimivasta yhdistelmästä, jossa asioita tarkastellaan osittain jopa samanaikaisesti naiivin ja aikuiselle alati lojaalin lapsen silmin sekä jälkiviisaan aikuisen näkökulmasta.
Mutta Åsa Anderberg Strollon nuortenromaani on toista maata.
Ruotsalaisessa nuortenkirjallisuuden tutkimuksessa puhutaan taajaan idyllifobiasta. Sillä tarkoitetaan 1990-luvulla nuortenkirjailijoissa virinnyttä pelkoa käsitellä keskivertonuoruutta, johon idyllikin vielä olennaisesti kuuluu. Kärjistetysti ilmaistuna kirjailijat kokivat helvetin jopa paratiisia hedelmällisempänä miljöönä nuortenkirjoille.
16-vuotiaan Minnan äiti kärsii mielenterveysongelmista, todennäköisesti ainakin skitsofreniasta ja hänellä on taipumusta myös väkivaltaiseen käyttäytymiseen. Minnan tutkijaisä on perustanut uuden perheen eikä ennätä paneutua Minnan ja ex-vaimonsa arkeen juuri lainkaan.
Minna pitää sinnikkäästi kulisseja pystyssä. Raha on tiukalla, mutta onneksi koulu alkaa: ruokalasta voi pihistää ruokaa muovirasioihin ja koulumatkoihin tarkoitetun metrokortin voi myydä netissä eniten tarjoavalle.
Anderberg Stroll kuvaa lukiota aloittavan päähenkilönsä mielen ailahduksia ja tämän läheisriippuvuutta sekä äitiin että häikäilemättömästi tyttöä hyväksikäyttävään poikaystävään viiltävästi ja silti lämpimästi myötäeläen. Silti en voi välttyä tunteelta, että nuortenromaanin kurjuuden kuvaus lähentelee välillä sosiaalipornoa. Kodin tunkka - mätänevät roskapussit, banaanikärpästen parvi, pinttynyt lika – tulee etovan lähelle lukijaa.
Inhonsekaisin tuntein huomaan hämmästeleväni sitä piittaamattomuutta, jolla ruotsalainen lastensuojelu jättää teini-ikäisen tytön selviämään arjesta. Siltä osin kuvaus hipoo uskottavuuden rajoja.
Ruotsalaiset ovat olleet aina mestareita kuvaamaan hyvin realistisesti koulukiusaamista. Minnan unelmana oli aloittaa uusi elämä uudessa lukiossa, jossa kukaan ei tiedä entuudesaan hänestä mitään. Haaveet kariutuvat, kun yläkoulusta tuttu pissis, Emma, tulee Minnan kanssa samalle luokalle. Tytöt yrittävät tehdä toistensa elämästä mahdollisimman vaikeaa, lähes kohtalokkain seurauksin.
Mutta toivo ja lupaus paremmasta kannattelee silti Minnan tarinaa.
Lopun kliimaksi on tyypillinen monille rankkoja aiheita käsitteleville lasten- ja nuortenkirjoille: juuri ennen lopullista romahtamista Minna saa vihdoinkin asiantuntija-apua. Nuorisopsykiatrisella osastolla Minna ymmärtää, ettei hän ole ongelmiensa kanssa yksin ja että muutos on mahdollinen.
Kursiivilla vielä varmuuden vuoksi alleviivaten vakuutetaan, että vastuu ei ole Minnan.
Anderberg Strollia lukiessa huomaan kaipaavani sitä kerrontateknistä kepeyttä, jolla brittiläinen Jacqueline Wilson kertoo nuortenromaaneissaan hyvin samankaltaisista rankoista aiheista ja keskenkasvuisista vanhemmista.
Ruotsalainen alkuteos, Bryta om, oli ilmestymisvuonnaan 2007 ehdolla Ruotsin arvostetuimmalle lasten- ja nuortenkirjallisuudelle myönnettävälle August-palkinnolle.
Kiitos esittelystä.
VastaaPoistaKirja olisi voinut mennä ohi silmien kaikessa kiireessä. Kuulosti juuri sellaiselta kirjalta, mistä pidän.
Kirja on kyllä painoasultaan vähän ankea. Minkä ikäisille tätä voisi vinkata vai voiko? Ovatko yläasteikäiset liian nuoria? Ihan kirjaa itse lukematta, olen jotenkin tympääntynyt inhorealismiin. Olen Päivin kanssa samaa mieltä, että vaikeistakin asioista voi puhua ilman sosiaalipornoa esim. kyynelten läpi hymyillen kuten Wilson tekee. Kauheuksien paisuttelua kyllä löytyy ihan joka puolelta.
VastaaPoistaNykyisin on kauhean vaikea antaa ikäsuosituksia mistään kirjasta.
VastaaPoistaLapset ja nuoret kehittyvät niin omaan tahtiinsa. Kyllä Minna yläasteikäisille mielestäni "sopii", mutta voi olla silti aika haastava vinkkauskirjaksi.
Samassa elämäntilanteessa olevalle nuorelle Minna voi olla tärkeä selviytymistarina, mutta uskoisin että aika harva nuori, joka elää tuollaista risaista ja rankkaa elämänvaihetta, jaksaa siinä tilanteessa edes lukea mitään.
Minkä verran lastensuojelulaitoksissa mahdetaan ylipäätään harrastaa kirjanvinkkausta?
Eilen tuli Inhimillisessä tekijässä mielenkiintoinen haastattelu otsikolla Miten sisarukset selviytyivät rankasta lapsuudesta? Helena Itkosen vieraina Satu Irisvik, Miia Rautiainen ja lastenpsykiatri Tuula Tamminen. Irisvik ja Rautiainen elivät koko varhaislapsuutensa vanhempien alkoholismin ja perheväkivallan varjossa. Tilanne laukesi isän tappaessa äidin ja joutuessa vankilaan.
VastaaPoistaNuortenromaani Minna sai jotenkin tämän haastattelun ansiosta entistä enemmän painoarvoa.
Vertaistuella oli näille molemmille sisaruksille tärkeä rooli traumaattisen lapsuuden auki purkamisessa ja syyllisyydestä vapautumisessa.