Poliittista korrektiutta 1970-luvun malliin

Marja-Liisa Puputti: Meidän pihan mustanaamat. Kuvittanut Tita Mäkinen. 50 sivua. WSOY 1975.















Rouva Huu on parhaillaan hahmottamassa suomalaisen lastenkirjallisuuden monikulttuurisuuden ja kansainvälisyyden suuntaviivoja tekeillä olevaa artikkelia varten. Marja-Liisa Puputin lastenromaani Meidän pihan mustanaamat on yksi tätä aihepiiriä käsittelevä kuriositeetti, joka heijastelee hyvin 1970-luvun tendenssejä – sekä hyvässä että pahassa.






Puputin lukemaan opetteleville suunnatun helppolukuisen lastenromaanin tapahtumat sijoittuvat 1970-luvulle tyypillisesti kolkon kerrostalon pihamaalle.

Sisarukset Susanna ja Oskari näkevät pihapiirissä heille ennestään tuntemattoman ikätoverin:

Minä näin tytön ensiksi ja Oskari toiseksi. Sitten me unohdimme ottaa vauhtia ja keinut pysähtyivät.
Minusta se oli kuin pieni suklaanukke, oikein sievä ja suloinen.
Olisin halunnut ottaa sen ikiomaksi ja viedä kotiin, mutta ensin me vain tuijotimme sitä.
"Se menee meidän taloon. Meneeköhän se meille?" sanoi Oskari ja hyppäsi pois keinusta. Me lähdimme kulkemaan sen perässä.
Joku isoista pojista huusi Villelle, joka asuu meidän rapussa: "Hei, kato nekru!"
Minä en ollut ikinä nähnyt neekerilasta eikä Oskarikaan.
Me olimme rapun edessä ihan lähellä sitä, ja silloin se huomasi meidät ja hymyili.
Sillä oli suuret iloiset silmät, kihara tukka ja tukassa pieni punainen rusetti.
Tyttö piti kiinni Teljosen Katriinan kädestä, ja minä kyllä tiesin, että Katriina oli sen äiti, vaikka se ei ollutkaan neekerinainen.

Susanna ja Oskari suhtautuvat tyttöön ensin ulkokohtaisesti esineellistäen. Tytön äiti tekee aloitteen hymyilemällä Susannalle ja Oskarille, ja niin lapset rohkaistuvat kysymään tytön nimeä:

Minä kysyin tytöltä: ”Mikä sun nimes on?”
”Hanna”, se sanoi ja pureskeli hameen helmaa.
Minä otin Hannaa kädestä, ja sen käsi oli ihan oikea, vaikka paljon ruskeampi kuin minun.

Empimättä Susanna ja Oskari ottavat tytön mukaan leikkiin, mutta kerrostalon isommat pojat esittävät avoimen rasistisia mielipiteitään ja ottavat Hannan jopa intiaanileikissä vangikseen.




Vihdoin löytyy kuitenkin sopu ja Hanna otetaan mukaan pihan lasten yhteisiin leikkeihin. Aikuiset ja lapset ryhtyvät rakentamaan ”pikkumetsään” majaa. Aikuiset omivat ensin aikavasti vastuun itselleen, mutta lapset muistuttavat – jälleen 1970-luvun tendenssien mukaisesti – että heidän on saatava ottaa osaa demokraattisesti majan suunnitteluun ja toteutukseen.



Sovun ja tasa-arvoisuuden vakuudeksi lapset leikkivät olevansa neekerikylän asukkaita: he sotkevat nuotiosta löytämillään hiilenpalasilla kädet ja kasvonsa aivan mustiksi ja säntäävät vanhempiensa luokse huutaen” Ettepäs tiedä kuka meistä on neekeri! Ettepäs tiedä…”

Marjaliisa Puputin kirja on eittämättä nykypäivän näkökulmasta luettuna avoimen tendenssimäinen. Tällainen kirja tuomittaisiin nykypäivänä jopa avoimen rasistiseksi. Kirjan tyylilaji on lapsentajuinen ja sen naiivisti suvaitsevaisuuteen kannustava ja puhekielisyyttä suosiva spontaani esitystapa ammentaa paljolti ruotsalaisesta lastenkirjallisuudesta. Puputti pyrki kirjoittamisajankohtansa rajallisen suvaitsevaisuuden nimissä silti rehtiin ja rakentavaan esitystapaan sovinnollisessa loppuratkaisussaan.

Huomioni kiintyy kuitenkin ennen muuta kuvitukseen. Tuntuu kuin kuvittaja Tita Mäkinen olisi halunnut mitätöidä kirjailijan tasapäistävän mentaliteetin sijoittaessaan kuvituskuvissa Hannan aina altavastaajaksi, hännänhuipuksi tai perässä vastentahtoisesti raahattavaksi. Hannaa ei esitetä kuvissa aktiivisena ja tasa-arvoisena toimijana muiden kanssa, ellei sitten viimeinen "meidän pihan mustanaamoja" esittävä kuva ole sellaiseksi tulkittavissa, mutta siinäkin Hanna juoksee muiden jäljessä, viimeisenä.

Mitä tällä esimerkillä pohjimmiltaan haluan sanoa?

Lastenkirjan kuvituksella on mielestäni yllättävän iso merkitys asenteiden vahvistajana tai horjuttajana.