Virossakin kuvittajat tasapainoilevat tietokoneen ja käsityöläisyyden välimaastossa

Etelästä tuulee: Lõunatuuli puhub. Kuvitustaidetta Virosta. Villa Artun galleria Hyvinkää 11.1.–17.2.2013. 

Olipas antoisa ja täysi päivä Hyvinkäällä eilen!

Silmät suorastaa ahmivat virolaisen kuvitusnäyttelyn monia yksityiskohtia, värikylläisyyttä ja hauskoja oivalluksia. Kuvitustaidetta? Haloo? -seminaarissa Kertu Sillasten ja Anne Pikkovin  alustukset omasta kuvittajan työstään olivat valaisevia ja ne seurustelivat kiinnostavasti myös heidän kotimaisten kollegoidensa, Ilja Karsikkaan ja Sanna Pelliccionin kanssa.

Tekstiilitaiteilijan koulutuksen saanut Kertu Sillaste on toiminut sivutoimisena lastenkirjakuvittajana vasta viitisen vuotta. Pääosan ansioistaan hän saa kirjaston  graafisena suunnittelijana.

Aiempi tekstiilitaiteilijatausta näkyi hauskasti hänen töistään: hän koristelee kangasta kiehtovin ornamentein; itse olin tunnistavinani hänen töistään samaa viehtymystä pieneen koristeellisuuteen kuin Kaarina Helakisan 1960-luvun omien satukirjojen kuvituksissa (Kaarina Helakisan satukirja ja Taikapuu, WSOY.

Virolainen kuvittaja Kertu Sillaste on mieltynyt koristeelliseen ornamentiikkaan, joka tässä tulee ilmi karhun turkin kuvioinnissa.

Virossa kuvittajien tarjonta ja kustantajien kysyntä eivät aina kohtaa (=kuvittajia on enemmän kuin kuvitustilauksia)  ja siksi onkin myös ammatti-identiteetin ja ammattitaidon ylläpitämisen kannalta tärkeää, että yhä enenevässä määrin järjestetään erilaisia kuvitusnäyttelyitä sekä kirjakilpailuja, joissa on tavoitteena tehdä valmis kirjakokonaisuus, teksteineen, taittoineen ja kuvituksineen. 

Sillaste kertoi myös unkarilaisten kanssa tehdystä yhteistyöstä, jonka tiimoilta hän teki  mm. tämän hauskan Punahilkka-sadun sarjakuvan:

Virolaisen kuvittajan Kertu Sillasten riemukas, joskin karuun loppuratkaisuun päätyvä kuvasarja Punahilkka-sadusta. 

Anne Pikkov on koulutukseltaan graafinen suunnittelija. Työn kuvan monipuolisuus konkretisoitui hänen näyttäessään esimerkkejä viimeaikaisista projekteistaan julkisten rakennusten, hotellin ja koulun, visuaalisen ilmeen suunnittelusta.

Pikkov on tehnyt myös paljon aikakauslehtikuvitusta, jossa Priit Pärnin tyyli näkyy selvästi. Pärn on Pikkovin hyvä ystävä ja arvostettu kollega, jonka radikaalius ja ulkomaita myöten paljon nostetta saanut kuvittajan ja animaattorin ura on toiminut monen virolaisen kuvittajan kannusteena.

Anne Pikkovin aikakauslehtikuvitusta Pere & Kodu -lehteen vuodelta 2012. Kuvassa äiti paistaa yösydännnä lettuja lapsilleen näiden toiveet täyttääkseen.

Kiinnostavaa oli myös kuulla, että Pikkov ottaa usein mieluusti aineksia omasta sukuhistoriastaan: se voi näkyä kollaasikuvituksessa, johon on liitetty kangaskaistale äidin häähunnusta, lapsuuden kodin tapetista tai isoisän käsialassa. 

Pikkov pitää Virossa lastenkirjan kuvitusta tekijöilleen pikemminkin harrastuksena; siitä ei makseta paljon ja apurahajärjestelmä on perin  jähmeä.  

Tosin samaa vakuuttivat yhtälaisesti kotimaiset kuvittajat Karsikas ja Pelliccioni: lastenkirjan kuvittaminen on heillekin oman ilmaisun kanava ja muuta kuvitustyötä otetaan sen rinnalle jokapäiväisen elannon takia.

Myös Virossa tietokoneavusteinen kuvitus on nykyisin arkipäivää. Suomalaiset kuvittajat olivat kiinnostuneita virolaisten kollegoiden käyttämistä tekniikoista, tussimerkeistä ja muista yksityiskohdisa. Tämä keskustelu kuulosti omiin korviini salakieleltä. Yhä kaipaan havainnollista kurssia myös kuvakirjakriitikoille nykyisin lasten kuvitustaiteessa käytetyistä tekniikoista! 

Anne Pikkov perustelee tietokoneen runsasta käyttöä kuvituksessa sillä, että kotona hänellä on paljon pieniä lapsia, jotka repisivät kaiken käsiin saamansa paperikuvituksen: tietokoneella työt ovat paremmin turvassa!  

Tarve käsityöläisyyteen on silti ilmeinen: välillä Pikkov piirtää aivan tietoisesti vasemmalla kädellä saadakseen rouheampaa jälkeä!  

Näyttelyssä oli selailukappaleina myös uusimpia virolaisia kuvakirjoja näyttelyssä mukana ollleilta kuvittajilta.

Kuvittaja-lehden päätoimittajan Jyrki Vainion luotsaamassa paneelikeskustelussa mietittiin virolaisen ja suomalaisen kuvituksen eroja ja yhtäläisyyksiä, mutta mitään konkreettista ei osattu ehkä värinkäyttöön liittyviä nyansseja lukuun ottamatta nimetä.  

Virolaiset kuvittajat totesivat, että Virossa ei ole juurikaan tietämystä kuvituksen historiasta. He kadehtivatkin avoimesti Kuvittaja-lehteä, jossa tätä historiallista summausta on systemaattisesti tehty (mm. Maria Laukan kuvittajaprofiilisarjassa, joka tosin valitettavasti keskeytyi lehden toimituspoliittisten muutosten takia).

Suomalaiset sitä vastoin kadehtivat virolaisen kuvituksen seikkaperäisyyttä sekä tekijöiden huolellisuutta ja kunnianhimoisuutta.

Suurella osalla virolaisista kuvittajista on taiteilijatausta, ja todennäköisesti tämäkin on omiaan pitkäjänteiseen työskentelyyn kulloisenkin produktion kanssa.

Yleisökommentissa kustannusalalla pitkän työn tehnyt Arja Kanerva uskalsikin peräänkuuluttaa suomalaiseen lastenkirjakuvitukseen enemmän rohkeutta.

Toiveen ydin oli kohdistettu kustantajille, jotka tällä hetkellä tuntuvat pelaavan entistä enemmän kaupallisesti "varman päälle" –  taiteellisiin kokeiluihin ja taiteelliseen kunnianhimoon ei juurikaan anneta mahdollisuutta.

 

Suomalaiset kuvittajat vetosivat myös kuvittajien huonoihin palkkioihin, jotka johtavat siihen, että ei ole aikaa tehdä perusteellisesti. 

Sanna Pelliccioni sanoi myös suoraan, että kuvakirjan sarjoittaminen on ainoa vaihtoehto jos haluaa tehdä kuvittamisesta vähänkään tuottavaa ansiotyötä. Hänen Onni-poika-sarjansa kuvakirjoista (Minerva) onkin otettu parhaimmillaan useitakin painoksia.

Suomessa kustantamoissa ei nykyisin ole kuukausipalkkaisia kuvittajia, joilla olisi täysi työrauha esim. kirjan kansien tai kuvitusten tekemiseen. Kristiina Segergrantz työskenteli ennen WSOY:n organisatorista myllerrystä kustantamon graafisella osastolla ja hänen äärimmäisen taidokkaat, detaljirikkaat ja huikaisevat lastenkirjaklassikkojen vesivärikuvituksensa saavat selityksen varmasti osittain tätäkin kautta. Myös Erkki Tanttu ja Maija Karma tekivät töitä osittain kuukausipalkkaisina kuvittajina.

Virolaiseen lastenkirjankuvitukseen on eittämättä lyönyt leimansa virolainen ja venäläinen animaatioperinne. Itsen näen selviä yhtymäkohtia myös virolaisen korkeatasoisen grafiikan pitkän perinteen kanssa. Tietty absurdius ja viisto huumori näyttäytyvät nekin minulle virolaisten kuvittajien visuaalisina tunnusmerkkeinä.

Kiitos eilisen seminaarin ja näyttelyiden avajaisten kaikille järjestäjille!