Lähimmäisen rakkauden kiperiä kysymyksiä

Anneli Kanto: Kulkurikaksikko, kuvittanut Janne Harju, 156 sivua, Karisto 2016.

Tamperelainen Anneli Kanto on muuntautumiskykyinen ja idearikas lastenkirjailija, joka on vajaassa kymmenessä vuodessa ottanut haltuun monipuolisesti lasten- ja nuortenkirjakenttää niin kuvakirjailijana, kummitusjuttujen ja myyttisten tarinoiden kertojana, fantasiakirjailijana, lastenrunoilijana kuin lasten- ja varhaisromaanienkin kirjoittajana.

Edellinen lastenromaani oli Korvatunturille sijoittuva jouluhupailu Radio Korvatunturi (Karisto 2015). 

Kesän uutuudessa on hiukan tummempia juonteita.

Kaikki lastenkirjallisuus kirjoitetaan aina tavalla tai toisella vanhan päälle. Parhaat lastenkirjailijat ovat tietoisia lastenkirjallisuuden pitkästä ja vaiherikkaasta historiasta ja he osaavat varioida lastenkirjallisuuden ”ns. suuria kertomuksia” eri aikakauden tarpeita osuvasti.

Kulkurikaksikko on tästä vinkkelistä erityisen moneen suuntaan spontaanisti assosioiva lastenromaani.

Siinä on samaa hiukan hirtehistäkin tosielämän sattumusten liioittelua kuin tänä vuonna juhlavuottaan viettävän Roald Dahlin lastenromaaneissa. Dahl ei  siekaillut tyypitellä monille lapsisankareilleen ynseitä, piittaamattomia tai junttimaisia vanhempia, jotka monin tavoin laistavat kasvatus- ja huoltovastuunsa lapsistaan. Dahlin kantapäillä kulkee myös David Walliams.

Kannon lastenromaani palauttaa myös oitis mieleen jo seitsemän vuoden takaisen lukukokemuksen, Mari Kujanpään Minä ja Muro –lastenromaanin (Otava 2009, kuv. Ainomaija Metsola), jonka rankkuutta pohdiskelin tuolloin myös Lastenkirjahyllyssä.

Kujanpään lastenromaani kertoo yhdeksänvuotiaasta Lauha-tytöstä, jota luokkatoverit pitävät omituisena. He väittävät, että tyttö haisee pahalta. Kotona vanhempien aika ja kiinnostus menevät pikkuveljen vakavaan sairauteen.

Kannon teoksessa erityisluokkaa käyvä puhumaton Kielo-tyttö jää murrosikäisen, öykkärimäisesti käyttäytyvän isoveljensä Reima-Riuskan varjoon. Perhe asuu ahtaasti, ja saadakseen omaa rauhaa  Kielo on muuttanut vaatehuoneeseen.

Kielon elämän traagisuus tuo mieleen vielä yhden rinnakkaisteoksen, Marjatta Kurenniemen klassikon, Onnelin ja Annelin seikkailut. Onneli kasvaa suurperheessä, ja hänen äitinsäkään ei aina huomaa lapsensa puuttumista.

Kielon äiti sen sijaan toteaa:

–   Kielo on niin hiljainen tyttö. Emme huomanneet, että hän puuttuu, äiti sanoi.

Peruslähtökohdiltaan Kulkurikaksikko on lastenkirjallisuudessa hyvin tyypillinen vaellus-, matkanteko- ja  itsenäistymistarina, jossa oleellinen osa juonen jännitteestä rakentuu myös äkkirikastumisen varaan (hauskasti Kanto viittaa myös suomalaiseen lastenklassikkoon, Anni Swanin Tottisalmen perilliseen!).  

Rikas vanha rouva haluaa taata rakkaalla lemmikkikoiralleen, mäyräkoira Benjaminille, taatun tulevaisuuden. Hän aprikoi kahden tyyten erilaisen vaihtoehdon välillä: testamenttaako omaisuutensa ja koiransa asianajaja Viivi Viivalle vai rasittavan maineessa olevalle sukulaisperheelle.

Nimeään myöten inhan asianajajan sijasta lukijan sympatiat asettuvat tietysti heti Kielon perheen puolelle. Kotiväen ihmetykseksi muuten puhumaton Kielo näyttää ymmärtävän koiran aivoituksia, mutta – odotuksen mukaisesti! – isä, äiti ja Reima-Riuska torppaavat Benjaminin tulon perheeseen oitis. 

Vaiherikkaassa seikkailussa kaksikon tiet erkaantuvat ja yhtyvät uudelleen ja lopulta  Kielo  ja koira lähtevät etsimään vanhaa Tätiä ennen kuin on liian myöhäistä.   

Matkanteon ja vastusten lomassa Kielo miettii myös vakavia:

– Minkälaista on, kun on kuollut? Kielo miettii edelleen. – Koulussa puhutaan taivaasta mutta onko sitä oikeasti? Aikuiset valehtelevat niin paljon. Valkoiset vaatteet ja kultakruunut ja kaikki osaavat soittaa harppua. Mikä on harppu? Äiti sanoo, että Täti on itara harppu. Punaiset tai kukalliset vaatteet ovat nätimpiä kuin valkoiset. Kruunu on painava ja kova. Entäs jos se putoaa päästä? Putoaako se maahan asti ja menee rikki? Saako toruja, jos hukkaa kruununsa? Miten enkelit lentävät? Räpyttelevätkö ne siipiään? Voiko enkeli käydä  maan päällä katsomassa tuttuja paikkoja? Mitä luulet? 

–   Kyselet ihan turhia. Sen näkee sitten, Benjamin totesi. – Katsotaan tämä seikkailu loppuun asti ennen kuin aletaan mitään enkelilentojuttuja. Etsitään Täti ja parannetaan hänet. Hän ei saa vielä kuolla.
 

Kielo-tytön erityisyys jää muutamien mainintojen varaan. Katsojassa herää myös epäilys, että introvertin lapsen kasvu on tiedon tai ymmärryksen puutteessa mutkistunut.  Isoveljen ääliömäinen asenne ja Kielon kutsuminen ”vajakiksi” vanhempien kuullen tuntuu suoranaiselta ihmisoikeusrikkomukselta.

Benjamin ja Kielo hitsautuvat seikkailun aikana yhä tiiviimmin yhteen, mutta koiran luottamusta ei synnytetä hetkessä.

Kielo on pahoillaan, kun aistii, että Benjamin ei aseta häntä elämässä ykkössijalle:

–   Sinä et rakasta minua. Et välitä minusta yhtään. 

–  Välitän tietysti. Jonkin verran. Olet kiva. Välitän sinusta suunnilleen tästä tuohon tuoliin asti, mutta Tädistä välitän ovelle saakka.
 Kielo ei vastannut. Se ei estänyt Benjaminia tekemästä tulevaisuudensuunnitelmia. – –

Kulkurikaksikossa on Janne Harjun digitaalikuvitus, jolla on lähinnä somistava merkitys. Tarkkapiirteisempiä kuvia olisi kernaasti voinut olla enemmän.