”Tästä iästä pitää päästä äkkiä yli”

Harri Veistinen: Kotitekoisen poikabändin alkeet, 203 sivua, kansi Jussi Karjalainen, S & S 2016.

Harri Veistisen debyytti Kotitekoisen poikabändin alkeet avaa reteästi alkavaa kirjasyksyä.

Nuortenromaanien liikkeelle panevana voimana on nykyisin verraten usein jokin luova taiteellinen projekti. Syrjäisellä paikkakunnalla, Kiukaisissa, asuva 15-vuotias ysiluokkaa lopetteleva Rene haluaa kohottaa imagoaan ja perustaa kaveriensa kanssa bändin. 

Alkuperäinen ja musiikillisen haasteiden osalta melko vaatimaton suunnitelma muuntuu moneen kertaan hankkeen aikana. Projektissa koetellaan myös ystävyyden ja yhteen hiileen puhaltamisen, opettajien hermojen ja huumorintajun venyvyyttä ja perheyhteyden rajoja. Kaikki huipentuu koulun perinteisenä Unkari-päivänä.

Rene selittää ikäkriisiään kavereilleen:

– –  "Tästä iästä pitää päästä äkkiä yli ja vasta sitten alkaa se oikee elämä. Että elämä on vähän niin kuin Kingis tai Murueskimo." 

”Häh?” 

”Pitää kuluttaa nuoruus äkkiä loppuun että päästään siihen hyvään osaan.”  – –

Runsaat ja mielivaltaisesti rönsyilevät alaviitteet tuntuvat turhan tekotaiteelliselta lisältä. 

Kirjoittajan oman tekstin vetävyyden tai dramaturgisten kerrontaratkaisuiden perustelu on jostain syystä ilmaantunut nuortenkirjoihinkin: Vilja-Tuulia Huotarisen valoa valoa valoa (Karisto 2011) –romaanissa kommentointi oli osa muutoinkin kokeellista romaania. Myös Johanna Hulkon K-18 (Karisto 2016) päähenkilö Aksu käy dramaturgista painia itsensä kanssa.

Bändin kokoaminen ja tyttökuviot junnaavat pitkään paikoillaan, kunnes romaanin lopussa ja aivan puun takaa lukijalle annetaan todella iso asia työstettäväksi. 

Rene saa tuta raskaimman kautta, että elämä onkin tässä ja nyt, eikä nurkan takana odottamassa.

Veistinen kuvaa – itse eletyn tuntuisesti ja  esikoisromaanille tyypillisellä nosteella – syrjäseudun nuoren lähtökohdiltaan vähän rajoitetumpaa, joskaan ei yhtään vähemmän intensiivistä arkea. 

Koulukiusaamisteemassa hän ei onneksi lankea pahimpiin kliseisiin. Ymmärtävä ote lisääntyy romaanin kuluessa sekä kiusaajilla että kiusatuilla.

Muutamia kielellisiä kömpelyyksiä olisi toivonut tarttuvan viimeistään kustannustoimittajan haaviin.

Hilda huokaisi ja näin hänen kaivavan puhelimensa esiin. Hän ryhtyi näpyttelemään jotakin salaa autoa ajavalta äidiltään. 

 – –  Onni taas oli keskeyttää ja antaa periksi joka viiden sekunnin välein, mikä ei lisännyt uskottavuutta lauluun, josta oli sävel muutenkin kaukana. 

 – –  Kaikki osasivat lukea sanojen taa. – –   

–      – Me nauroimme Topille, kun vedimme hänet taas vauhtiin. Matkaa ei ollut enää paljolti. – –
  

“Topi vaan katos mut ei kummempaa,” Onni tölväisi ja huomasi sitten takanani Hildan suivan hiuksiaan hieman hallitumpaan epäjärjestykseen.  – –  

Veistisen esikoisromaanin rinnalla tekee mieli palata kahteen muuhunkin bändihaaveiden kyllästämään nuoruuden kuvaukseen uudelleen: Mikael Niemen Populaarimusiikkia Vittulan jänkältä- ja Esko-Pekka Tiitisen Villapäät –romaaneihin (Like 2001 ja Tammi 2008).

Harri Veistinen (s. 1975) on työskennellyt   pelisuunnittelijana, käsikirjoittajana ja kuunnelman tekijänä. Hän on valmistunut Taiteen maisteriksi Lapin yliopistosta   2000 pääaineenaan audiovisuaalinen mediakulttuuri. Veistinen tunnetaan myös Rakastuin mä luuseriin- ja Mun ainoot 30 minsaa- tv-sarjojen käsikirjoittajana.