Jäntevä viikinkiseikkailu

Roope Lipasti: Karhuriimu, 192 sivua, WSOY 2017. Kansikuva Riikka Turkulainen/ iStockphoto.

Vielä reilu vuosikymmen sitten historiallisen varhaisnuorten- ja nuortenkirjallisuuden tarjonta oli runsasta. Tekijöitä oli paljon ja enemmistö heistä naisia: esim. Laila Kohonen, Maijaliisa Dieckmann ja Raili Mikkanen.

Historiaan sijoittuvien lasten- ja nuortenromaanien määrä on nyttemmin vähentynyt, mutta yllättäen aiheeseen ovat aivan viime aikoina viehtyneet mieskirjailijat. 

Viikinkiaika on kiehtonut Roope Lipastin lisäksi myös Tatu Kokkoa (Rob McCool ja  Krimin jalokivi, Icasos 2015; V. M. Toivosta (Matka Asgårdiin -sarja, Aurinkokustannus 2014 ja 2016) ja Taavi Vartiaa  (Viikinkipoika Kaspar -kirjat, Helsinki-Kirjat 2011).  

Juha-Pekka Koskisen Merirosvon oppipoika (Karisto 2016) puolestaan kuvaa räyhäkkäiden merirosvojen edesottamuksia.

Rouva Huusta tuntuu kohtuuttomalta, kun nykyisin usein maristaan, ettei  vähän lukeville pojille ole riittävästi tarjontaa. Roope Lipastin nyt päättyvä viikinkitrilogia  osoittaa vastaanpanemattomasti, että rivakasti ja kiinnostavasti punotun  seikkailun ei tarvitse olla sukupuoleen sidottu asia.

Lipastin trilogiassa on kolme tasapäistä toimijaa Egil, Pekko ja Vilja, ja kukin heistä on päässyt vuorollaan kansikuvaan ja myös juonen tasolla enemmän keskiöön. Päätösosassa lapset seilaavat sotaisan viikinkipäällikön, Egilin isän Olavin, ja tämän uskollisten soturien kanssa kaivoskylään, ja Pekon toive löytää kadonneet vanhempansa viriää. 

Kylässä riehuu tarttuva rokkotauti, ja vielä terveet tai taudista parantuneet kyläläiset suhtautuvat tulokkaisiin syystäkin epäluuloisesti.

Tuntematon kulkutauti osoittautuu parantajan taitoja omaavalle Viljalle näytön paikaksi. Egil puolestaan joutuu mittelemään ristiriitaisten ajatustensa kanssa: kuinka hänen tulisi suhtautua isänsä pelottavaan maineeseen hurjaotteisena sotapäällikkönä? Voiko isän tekoja pitää perusteltuina? Pekon perheen jäljityksessä tiivistyvät perhesiteiden merkitykset.

Lipasti on punonut jäntevän ja vaiherikkaan seikkailun, joka pitää näpeissäään seesteiseen loppuun asti. Vuosilukuja ja liian tarkkoja, nuorta lukijaa kenties kuormittavia historiallisia detaljeja ei tarvita, kun miljöö luodaan isoin, harkituin vedoin kestävälle ja eloisalle pohjalle.

Liedon linnavuoren kupeesta innoitusta saanut viikinkiseikkailu päättyy syntysijoilleen. Kaikkien kolmen päähenkilön kannalta onnelliseksi kiertyvän lopun kruunaa vielä se, että hiukan toisella kymmenellä todennäköisesti oleva Vilja-tyttökään ei vielä tee mitään lopullista ratkaisua Egilin ja Pekon välillä. Viisaasti Lipasti jättää ratkaisun lukijalle itselleen.