Perhe on paras

Riikka Ala-Harja: Kahden isän Ebba, kuvittanut Marika Maijala, 104 sivua, Otava 2020.

Rose Lagergrantz & Eva Eriksson: Onnekas ken Dunnen saa, suomentanut Raija Rintamäki, 185 sivua, Mäkelä 2019. 

Nämä kaksi kirjaa kertovat kauniisti ja oivaltavasti perheyhteydestä uusperheiden lasten näkökulmasta.  Juonenkäänteissä ja tunnemaailmassa on paljon yhteneväisyyksiä. 

Ala-Harja ja Lagercrantz kuvaavat kumpikin hienosti lapsen nähdyksi ja kuulluksi tulemista. 

Aikuiset ovat nimittäin aivan vilpittömästi kiinnostuneita lasten ajatuksista ja mielipiteistä! 

Ebba on jo päättämässä alakoulua ja Dunne on tokaluokkalainen.

Riikka Ala-Harjan Ebba-sarjan kolmannessa osassa Ebballa on sulattelemista, kun äiti ilmoittaa uuden miesystävän muuttavan heidän kotiinsa.  

– Mä katsoin äitiä suu auki.

Ilmari muuttaisi meille? 

Se olis aina meillä?  

Että meidän koti olis Ilmarinkin koti? 

Ei todellakaan muuta!  Ihan kauheeta, jos se ei lähtis meiltä kuin töihin ja lenkittämään Miskaa.   

Mutta siis… Ilmarin muuttohan tarkoittais, että Miskakin muuttais meille. 

Miska on Ilmarin bostoninterrieri. 

Tekstissä kuvataan sen olevan silmäpuoli ja esilehdellä kerrotaan koiralla olevan australialainen esikuva. 

Marika Maijalan hyvin viitteellisessä kuvituksessa tätä yksityiskohtaa ei kuitenkaan ole otettu lainkaan varteen.

Ebban luokka on lähdössä leirikouluun Saksaan. Juuri ennen lähtöä idille nousee kova kuume, ja Ebban on pakko sopeutua ajatukseen, että Ilmari tulee äidin sijasta matkaan mukaan. Leirikoulussa Ebba onneksi näkee myös pitkästä aikaa  Berliinissä asuvaa isäänsä. 

Ebban on vaikea kertoa koulukavereille, että Ilmari ei todellakaan ole hänen oikea isänsä. Kaverit arvostavat Ilmaria varauksetta,  sillä hän on todella hyvä ruoanlaittaja – toisin kuin leirin varsinainen muonittaja. 

Leiriviikko koettelee Ebbaa monella tavalla. Hyvän ystävän Saran perhetaustan kautta kuvataan luontevasti perheiden moninaisuutta.

Ebba-sarjan erityisansiona on maltillisuus rajata aihetta ja juonirönsyjä helposti hallittavaan mittaan. Varhaisteini-ikäisen Ebban minäkerronta on luontevaa ja tytön tarkkoihin havaintoihin arjesta on helppo samastua. 

Rose Lagergrantzin & Eva Erikssonin Dunne-sarja kertoo lapsen arjesta luontevasti ja sympaattisesti. 

Sen tyylilaji on moneen kohellukseen ja äkkikäänteiseen kerrontaan keskittyvän helppolukuiseen lastenromaaniin verrattuna huomattavasti verkkaisempi, mikä on yksinomaan hyvä asia. 

Lukemista vasta haltuun ottava lapsi ei uskoakseni niinkään kaipaa tapahtumien tykitystä vaan nauttii rajatusta miljööstä, samastumiseen houkuttelevista tapahtumista ja tutuksi tulevista keskushenkilöistä. 

Dunnella alkaa talviloma. Isä lähtee yllättäen potemaan sydänsurujaan sukunsa luo Italiaan ja Dunne on isovanhempiensa hoteissa. 

Eva Eriksson on mestari kuvaamaan kehon asentojen kautta
tunnetiloja. Mummin hämmennys tiivistyy hyvin tällä koko aukeamalle
levittyvään kuvituskuvaan, jossa kutsuvieraat  ovat jo ovella ja
Dunne kipeänä. Eva Erikssonin kuvitusta Rose Lagercrantzin
lastenromaaniin Onnekas ken Dunne saa (Mäkelä 2019). 

yttö saa kuitenkin loistoidean: hän haluaa yllättää parhaan ystävänsä Ella Fridan tämän syntymäpäivänä. Tosin Dunnen on rohjettava matkustaa yksin junalla Nörrköpingiin asti. 

Kaikki ei mene aivan suunnitelmien mukaan. Dunne tulee silti vähän huomaamattaankin edistäneeksi isän ihmissuhdekiemuroita – toivottavasti – pidemmän päälle parhain päin. 

Kirjan hieman runollinen nimikin tulee lopulta hyvin perustelluksi.