Hurjaa ja hillitöntä halloweenin viettoa

 

Salla Salmela, Iina Hyttinen & Noora Katto: Naapurissa: Hurja halloween. WSOY 2025.

Riikka Jäntti: Hiiru: Hillitön halloween. Tammi 2025.
 

 
 

Halloween-perinteen esittely koetaan jo tärkeäksi kotimaisissa lastenkirjoissakin. 

Tässä sesongin kaksi uutta kirjaa, joista toinen on kuvakirja ja toinen helppolukuisen Hiiru-sarjan uusin osa.
 
Somesta tutut Salla Salmela ja Iina Hyttinen aloittavat yhdessä kuvittaja Noora Katon kanssa  Naapurissa-sarjan, joka sijoittuu Karamellikylään. 

Kinuskikujan paritalon toiseen puolikkaaseen muuttaa suomalais-amerikkalainen perhe. 

Uudet naapurit ovat koristelleet paritalon puolikkaansa
hurjilla hahmoilla, jotka hämmästyttävät Ilonan ja Oivan 
lisäksi myös heidän isäänsä. Noora Katon kuvitusta 
Salla Salmelan ja Iina Hyttisen tekstiin  kuvakirjassa
Naapurissa: Hurja halloween ( WSOY 2025).
 

Ilona ja Oiva lähtevät isänsä kanssa toivottamaan uudet naapurit tervetulleiksi. 

Naapurit viettävät halloweenia, joka tuntuu olevan paitsi Ilonalle ja Oivalle niin myös heidän vanhemmilleen tuiki tuntematon juhlapäivä:
 

”Äiti, äiti! Mikä se semmoinen halloween on?” Ilona kysyy kotona intoa puhkuen. 

”Ai halloween,” Ilonan ja Oivan äiti Kirsikka sanoo, ”sehän on sellainen kauhujuhla. siihen liittyy pelottavia naamiaisasuja ja luurankoja.” Kirsikka henkäisee syvään. 

”Minä pidän enemmän iloisista juhlista, kuten joulusta ja pääsiäisestä.”

 

Naapurit tutustuvat luontevasti toisiinsa kurpitsoita kaivertamalla.
Noora Katon kuvitusta Salla Salmelan ja Iina Hyttisen tekstiin
kuvakirjassa Naapurissa: Hurja halloween (WSOY 2025).

 
 
Halloweenin juhlapäivän viettämisen taustaa ei juurikaan kuvakirjassa avata: naamiaisasut karkki ja kepponen -kiertueineen, kaiverretut kurpitsat ja kodin ylenpalttinen koristelu juhlaa varten saavat suuremman roolin. 
 
Tekstiä on kuvakirjaksi varsin paljon; rönsyjen karsinta olisi tehnyt siitä helppokäyttöisemmän. 

Tarinan jälkeen on vielä muutamia vinkkejä kurpitsan koristeluun ja kaivertamiseeen, leikkiohjeita kumituskeilaukseen ja muumioleikkiin sekä pari karmaisevaa tarjoiluehdotusta halloween-juhlaan.
 
Noora Katto tunnetaan parhaiten Anneli Kannon Viisi villiä Virtasta -sarjan kuvittajana. 

Katon värikylläinen kuvitus on täynnä yksityiskohtia ja eloisia lapsihahmoja. 

Ilonan ja Oivan perheen Hattara-koira löytyy jokaiselta aukeamalta, joskus vain hännäntöpön verran. 

Riikka Jäntin kuvakirjasarjasta tuttu Hiiru on varttunut jo pieneksi koululaiseksi. 

Koulupäivään tulee erityistä hohdetta, kun halloweenin kunniaksi kaikki saavat pukeutua kouluun naamiaisasuihin. 

Hiirukin on jännittävästä päivästä niin tohkeissaan, että unohtaa kouluun lähtiessään reppunsa kotipihalle. 

Unohduksesta johtuva harmi kertaantuu sitten monin tavoin koulupäivän mittaan.

Hiirun äiti keskittyy antaumuksella poikansa
maskeeraamiseen. Riikka Jäntin kuvitusta helppolukuiseen
lastenkirjaan Hiiru: hillitön halloween (Tammi 2025).

Helppolukuinen Hiiru-sarja on hyvä esimerkki lastenkirjallisuudessa viime vuosina yleistyneestä suositun kirjasarjan konseptin laajentumisesta alkuperäistä sarjaa vanhempiin lapsilukijoihin.  

Uudet Hiiru-kirjat kiinnostavat takuuvarmasti jo ennen koulun alkua lukemaan oppineita lapsia. 

Hiiru-kuvakirjojen tapaan myös helppolukuisen sarjan koko on sympaattisen pieni: kirjojen runsas mustavalkokuvitus, sopivan niukka teksti ja maltillinen sarjakuvakerronta tukevat ajatusta helposti lähestyttävästä kirjasta lukutaidon alkuun.

Pikkukoululaisen arjen monet ilon ja pienten huolienkin aiheet välittyvät kompaktissa juonessa, josta löytyy sopivasti huumoria.

Hiiru-kirjojen typografia sekä tekstin ja kuvituksen tasapaino
viestivät monin tavoin kirjan helppolukuisuudesta.  Riikka Jäntin kuvitusta helppolukuiseen lastenkirjaan Hiiru: hillitön halloween (Tammi 2025).

Amerikkalainen juhlakulttuuri työntää monin tavoin kaupalliset lonkeronsa suomalaiseen juhlaperinteeseen, halusimme tai emme.

Tässä yhteydessä tuntuu perustellulta muistuttaa, että meillä on myös oma kotoinen kekrijuhlamme, jota ennen vanhaan vietettiin syyskuun lopusta pyhäinpäivään asti. 

Kreetta Onkeli on kirjoittanut kekristä mainon lastenkirjan  Ahmattien yö. Kekriseikkailu (kuv.  Jussi Kaakinen,  Maahenki / Talonpoikaiskulttuurisäätiö 2013). 

Kirjan arvio löytyy Lastenkirjahyllystä.

 
Lisää kauhua halloween-twistillä tai ilman:
 
 

Ron Keres & Arthur Lin: Hurjista hurjin yöjuttu, suomentanut Raija Rintamäki, Kumma-kustannus 2025 / kuvakirja
 
Meri Savonen, Satu Koivisto & Parvati Pillai: Kettulan kahvila: Kummituskekkerit, WSOY 2024 / satukeittokirja

 
Anica M Rose Rissi: Karmiva kuurupiilo… ja muita kauhutarinoita, kuvittanut Carolina Codina, suomentanut Leena Ojalatva, Kumma 2024 / tarinakokoelma
 

Lars Mæhle & Lars Rudebjer: Hirmuliskojengi ja halloween-juhlat, suomentanut Virpi Vainikainen, Kustannus-Mäkelä 2023 / kuvakirja / Hirmuliskojengi-sarja 

Pip Bird: Yrmeä yksisarvinen: Halloweenyllätys, kuv. David O´Connell, suomentanut Susanna Sjöman, Otava 2023 / Yrmeä yksisarvinen -sarja 

Jari Mäkipää: Etsiväkerho ja kurpitsakostaja, kuv. Jii Roikonen, Tammi 2023 / Etsiväkerho-sarja

Tiina Nopola & Mervi Lindman: Siiri ja kaino kurpitsa, Tammi 2022 / Siiri-sarja, kuvakirja

Barbara Cantini: Mortina ja hurja halloween-yllätys, suomentanut Katariina Heilala, Tammi 2022 / Mortina-sarja

 

Magdalena Hai: Kuolleiden kirja: paluu Uhriniituntakaiseen, Karisto 2020 / tarinakokoelma

Magdalena Hai: Haiseva käsi ja muita kauheita tarinoita Uhriniituntakaisesta, Karisto  2016 / tarinakokoelma

Kun taidemuseo menee hetkeksi jengoiltaan

 

Laura Ertimo & Maria Sann: Ateneumin arvoitus. 184 sivua. Tammi 2025. 

 

 
Irrallaan luetellen yksityiskohdat ovat outoja: Patsaat ja taulut eivät yleensä puhu. Ateneumissa ei voi pudota oviaukosta työmaalle. Museokäynnit eivät kai oikeasti ole hengenvaarallisia. Joskus homma kuitenkin menee raiteiltaan, kun tapahtumat seuraavat toisiaan riittävän nopealla tahdilla. Jo museoretkeä edeltävänä iltana ilmassa oli jotain outoa, mutta tuskin kukaan vielä hoksasi mahdollista vaaraa.

 
 
Paikkasidonnainen lastenkirjallisuus ei sinänsä ole mikään uusi keksintö. 

Museokortin suuren suosion nosteessa uskoisin löytyvän jopa kysyntää kokonaiselle kirjasarjalle, jossa seikkailtaisiin Suomen eri museoissa. 
 
Kuudesluokkalaiset tekevät retken Ateneumin taidemuseoon. Luokan yhteishenki ei ole kovin hyvä, ja suuri osa oppilaista ei edes ole järin innostunut vierailusta. 

Pietulle museo on sitä vastoin hyvinkin tuttu Ateneumissa työskennelleen enon kautta. Nyt eno on kuollut ja Pietu on siksi allapäin. 

Anna on tullut luokalle vasta hiljattain ja tuntee siksikin olonsa ulkopuoliseksi ja kaipaa vanhaa kotimaataan.

Annan ulkopuolisuuden tunne konkretisoituu
vaikkapa tytön halussa piilotella museokaupan korttitelineen
takana. Maria Sannin kuvitusta Laura Ertimon faktaa ja fiktiota
yhdistävään lastenromaaniin Ateneumin arvoitus (Tammi 2025).  

 
Laura Ertimon ja Maria Sannin Ateneumin arvoitus yhdistää omaperäisesti faktaa ja fiktiota sekä arkea ja fantasiaa. Kirjan lukemisen jälkeen katsoo takuuvarmasti Ateneumin fasadia ja siinä näkyviä veistoksia aivan uusin silmin! 

Tapahtumat käynnistyvät, kun Ateneumin museorakennuksen päätykolmion yläosaa koristava Pallas Athene, kreikkalaisen mytologian sotataidon, tiedon ja viisauden jumalatar,  päättää  lähteä hetkeksi viettämään omaa aikaa. 

Ison ikkunan molemmpin puolin seisovat karyatidi-naisveistokset, taiteen hengettäret,   käyttävät myös tilaisuuden hyväkseen ja poistuvat vartiopaikaltaan.   
 
Tämä sysää koko rakennuksen kaaokseen: talo keikkuu ja tutisee, syntyy aikaluuppeja ja taideteokset pystyvät keskustelemaan museovieraiden kanssa.
 
Anna erkaantuu muusta ryhmästä ja pääsee yllättäen aikamatkalle kokemaan Ateneumin historian eri vaiheita. 

Erityisen merkittäväksi koituu kohtaaminen Hugo Simbergin kanssa. 

Anna putoaa ajassa taaksepäin, aina vuoteen 1895 asti.  

Ilman luokkatoveriensa vierailupäivän aikana vankistunutta yhteishenkeä hän saattaisi jäädä ikiajoiksi menneisyyden vangiksi.  

 

Anna pääsee myös vaeltamaan vanhan Helsingin keskustan
läpi, kun taidemuseon vahtimestarin vaimon kotisynnytys
yllättäen käynnistyy. Maria Sannin kuvitusta Laura Ertimon
faktaa ja fiktiota yhdistävään lastenromaaniin 
Ateneumin arvoitus (Tammi 2025).  

 
 
Laura Ertimo on kirjoittanut useita tietokirjoja lapsille ja nuorille. 

Ateneumin arvoitus on hänen aiempiin teoksiinsa verrattuna tarinavetoisempi. Perättäisissä luvuissa ollaan nykyhetkessä ja Annan aikamatkalla, mikä edellyttää lukijalta herpaantumatonta tarkkaavaisuutta. 

Kuvataiteista ja historiasta kiinnostuneeseen lapseen ja varhaisnuoreen teoksen monisäikeisyys ja tuhti tietomäärä tekevät varmasti vaikutuksen. 

”Tavalliselle lapsilukijalle” sisällön monipuolisuus voi olla haastavaa. 

Kahden aikatason rinnalla kulkee nimittäin vielä Maria Sannin hulvaton sarjakuvatarina museon fasadin neljän taiteen hengettären vapaapäivästä.     

Maria Sannin sarjakuva päättyy Athenen paluuseen ja
Ateneumin fasadi vakauttaa museon ennalleen. 
Maria  Sannin kuvitusta Laura Ertimon  faktaa ja fiktiota
yhdistävään lastenromaaniin  Ateneumin arvoitus
 (Tammi 2025).  

 
Lukija – ikään katsomatta! –  saa paljon tietoa sekä Suomen, Helsingin että Ateneumin taidemuseon historiasta, suomalaisesta maalaustaiteesta ja museoiden asiakastyöstä. 

Sivun marginaalissa näkyvät taideteosten numerokoodit, joiden avulla lukija voi myös paneutua tarkemmin taideteoksiin. 

Ertimon ja Maria Sannin vankka asiantuntemus näkyy myös Tietoliitteen jälkisanoissa, kun tekijät kertovat faktan ja fiktion yhdistämisestä sekä huolella kootussa Aikajanassa, joka tuo konkretiaa tarinassa mainittuihin taideteoksiin vuosilukuihin ja historian käännekohtiin. 

Aikajana konkretisoi, havainnollistaa ja kiteyttää
historiallisia käännekohtia Laura Ertimon ja Maria Sannin
faktaa ja fiktiota yhdistävässä lastenromaanissa
Ateneumin arvoitus (Tammi 2025).

 

 
Ateneumin arvoitus tekee kunniaa myös erilaisille kohdeyleisöille räätälöidylle asiantunteville palveluille. 
 
 
Taidemaalari Valle Rosenbergin omakuva ihmettelee museovieraiden viehtymystä silmäillä koko ajan ”pieniä peilejä”: 
 

En ymmärrä mikä noissa läpysköissä on niin ihmeellistä. Pelkkiä huonoja peilejä, ja silti yleisö tuijottaa nykyään näyttelyssäkin enemmän niitä kuin taidetta! Upeimmatkin maalaukset kelpaavat vain taustaksi katsojien omille naamoille!”  

 

Tammi on tehnyt aiemminkin yhteistyötä Ateneumin ja Kansallisgallerian kanssa. 

Riikka Jäntin Pikku hiiri opintiellä- ja Kaisa Happosen & Anne Vaskon Mur: pieni lintukirja -kartonkikirjoissa (Tammi 2024) päästään tuttujen kuvakirjasankarien matkassa virittäytymään Akseli Gallen-Kallelan ja Ferdinand von Wrightin maalauksiin. 

Maajoukkuelätkän hohdokasta glamouria, kanafileitä ja loikkimistreenejä

 

Annukka Salama: Sulamispiste. Kuvittanut Satu Ovaskainen. 259 sivua. WSOY 2025. Kansikuva Satu Ovaskainen.
 

 

Urheilussa pärjäämiseen – siis oikeasti pärjäämiseen kovalla tasolla – tarvitaan tietyllä tavalla vinksahtaneet aivot. Ei riitä, että on valmis tekemään omaehtoista treeniä seuran järjestämän harjoittelun lisäksi. Sitä on oltava valmis tekemään verenmaku suussa. Pitää rakastaa voittamista ja on pakko vihata sydämestään häviämistä. Niin paljon, että kakkoseksi jäämiselle ei ole tilaa. Ettei ole enää mitään, mitä oisi voinut tehdä lisää pärjätäkseen paremmin.

Näin ajattelee Annukka Salaman Sulamispisteen toinen keskushenkilö, tamperelainen 17-vuotias Oliver eli Olli. 

Hän on lupaava ampumahiihtäjä, mutta haaveilee silti, että voisi pelata jääkiekkoa myös muualla kuin yksinään kodin lähellä olevan kaivoksen jääkentällä.
 
Uskomattomien sattumien ja muiden onnenkantamoisten kautta Olli saa paikan ”jääkiekkolinjalta”, joka valmentaa lahjakkaita jääkiekkoilijoita nuorten maajoukkueeseen.  
 
Elämänmuutos on melkoinen ja Ollin on vaikea totutella uuteen rooliinsa: kaikki muut ovat olleet ammattimaisessa valmennuksessa kolmivuotiaasta lähtien ja hän kokee olevansa vain ”hiihtäjä, keskinkertainen hodarien paistaja ja lukiolainen”. 
 
Alkuhuuman jälkeen Olli saa huomata, että maajoukkuelätkä on hohdokkaan glamourin sijaan sittenkin enemmän kanafileiden syömistä ja loikkimistreeniä. 
 
 
Ollin äidillä on syynsä vastustaa poikansa lajin vaihtoa. 

Entinen luokka- ja poikakaveri Elias on aluksi Ollin ainoa tukija ja myötäeläjä uudessa elämänvaiheessa. Olli ja Elias vaihtavat taajaan puhelinviestejä, joissa Olli kertoo  tuoreimmat uutiset ja kokemukset jääkikekkokaukalosta ja sen ulkopuolelta. 
 
Sulamispisteen jännityskertoimet tihentyvät vähitellen Ollin ja hänen etäältä fanittamansa Ruotsin maajoukkueessa aiemmin pelanneen Niklaksen välille. 

Niklaksella on kaksoiskansalaisuus, koska hänen äitinsä on suomalainen, ja äidin vakavan sairauden takia Niklas saa siirron Suomen valmennukseen. 

Pienikokoinen ja olemukseltaan hintelä 
Niklas herättää alusta asti Ollissa tunnekuohaa.
Satu Ovaskaisen kuvitusta Annukka Salaman
nuortenromaaniin Sulamispiste (WSOY 2025).

Kun pojat joutuvat Ollin ankarasta vastustuksesta huolimatta jakamaan saman huoneen, lataus kasvaa entisestään. 

Poikien välisen alituisen nokkapokan ja verbaalisen kuittailun takaa kuultavat – tietenkin – ennen pitkää myös  suuremmat tunteet. 

Näiltä osin Salaman ketterä vuoropuhelu tuo kaikissa mausteissaan mieleen Jane Austenin romaanit, jos moinen epätodennäköinen vertauskohta sallitaan.
 
Salaman romaanin voi lukea myös modernina toisintona vanhoista sisäoppilaitosmiljööseen sijoittuvista nuortenkirjoista. Joukkueen jäsenten välinen lojaalisuus on horjumatonta ja hyvä yhteishenki kannattelee luonnollisesti sekä vapaa-ajalla koulun asuntolassa, treeneissä kuin tärkeissä otteluissakin. 

Joukkueen avarakatseisen kapteenin luonnekuva täydentyy myös
kuvituksessa. Satu Ovaskaisen kuvitusta Annukka Salaman nuortenromaaniin Sulamispiste (WSOY 2025).

 
Joukkueen mielialaa niin myötä- kuin vastamäessäkin kannatteleva kapteeni Härkönen eli Häikkä on tyyppinä hurmaava ja avarakatseisuutensa takia melkein liian hyvä ollakseen uskottava:

 

”Jääkiekkoa pidetään maskuliinisena lajina, enkä mä vänkää muuttaa sitä. Kyllä te saatte olla halutessanne miehisiä. Ei kukaan voi kieltää sellaista. Mutta me saadaan itse määritellä mitä maskuliinisuus on. Jos haluaa luistella mun joukkueessani, siihen ei kuulu homofobia, naisviha eikä mikään muukaan ennakkoluulo. Mä en voi määrätä mitä te ajattelette päänne sisälle, mutta näissä paidoissa te ette ilmennä tollasta paskaa ulospäin, vaan pidätte mölyt mahassanne. te olette vannoneet valan kunnioittaa ihmisiä kaukalossa ja kaukalon ulkopuolella. Käyttäytykää sen mukaan.”

 

Satu Ovaskainen hyödyntää myös sarjakuvamaista kerrontaa.
 Ovaskaisen kuvitusta Annukka Salaman nuortenromaaniin 
Sulamispiste (WSOY 2025).

Sulamispiste kuvaa siekailematta poikien välistä rakkautta ja suoranaista kiihkoa.  

Sellaisena se on valovuosien päässä 1990-luvun ja vuosituhannen taitteen kotimaisista nuortenromaaneista, joissa homoseksuaalisuus näyttäytyi vielä pääosin päähenkilölle piiloteltavana ja hävettävänä asiana. 

Etenkin Ollin äidin luonteva suhtautuminen Niklakseen hakee vertaistaan kotimaisessa nuortenkirjallisuudessa.
 
Jälkisanoissaan Salama kertoo, että halusi kirjoittaa eräänlaisen utopian siitä, millaista koppipuhe ja jääkiekkokulttuuri voisi olla. 

Hän inspiroitui Janne Puhakan (1995–2024) urasta jääkiekkoilijana ja oli Puhakkaan myös romaanin käsikirjotuksen alkuvaiheessa yhteydessä. 

Puhakka oli ensimmäinen SM-liigassa pelannut jääkiekkoilija, joka kertoi avoimesti homoseksuaalisuudestaan. Kun Puhakka joutui aiemman puolisonsa henkirikoksen uhriksi lokakuussa 2024, Salama koki aivan uudella tavalla tärkeäksi saattaa käsikirjoituksen loppuun asti.  
 

Kuvituksessa tulee oivaltavasti esille
jääkiekolle tyypillinen fyysisyys. Satu Ovaskaisen
kuvitusta Annukka Salaman nuortenromaaniin
Sulamispiste (WSOY 2025).

Sulamispisteen edustaman homoromanssi-genren kansainvälisenä esikuvana voi pitää brittiläisen Alice Osemanin Heartstopper-sarjakuvaromaaneita.  Sulamispisteen on kuvittanut itseoppinut kuvittaja Satu Ovaskainen (s. 2002). Hän otti yhteyttä Salamaan tehtyään fan artia tämän nuortenkirjojen pohjalta.  Ovaskaisen animestakin piirteitä ammentava tyyli taipuu niin intensiivisten poikien välisten tunnelatausten kuin kiihkeiden jääkkiekko-otteluidenkin kuvaukseen. 
 
Ovaskaisen kuvitus Sulamispisteeseen onkin taas yksi mainio todiste nuortenromaanin uudesta visuaalisuudesta.

Urheilusta on tullut yksi varteenotettava keino houkuttaa nuoria ja erityisesti poikia kirjojen pariin. 

Sulamispisteen kaltaista viihdyttävän ja nopealukuisen lukuromaanin kaavaa on hyödyntänyt myös Jukka Behm jalkapallomaailmasta kertovassa Ihmepoika-trilogiassaan (Tammi 2023–2015), jonka viimeinen osa Skorpionin isku, ilmestyi kesällä. 

Leonia ja Ollia yhdistää myös isättömyys ja vaatimattomat lapsuuden kasvuolot. 

”Sateenkaaren pää on täällä, vauvan luona pienen päällä”

 

Eppu Nuotio & Kristiina Louhi: Pikkumummu ja iso rakkaus. 32 sivua. WSOY 2025.

 

 

Lastenkirjallisuudelle on ominaista sen tavattoman laaja ilmaisurekisteri, mikä ulottuu sekä tarinan kerronnan nyansseihin että taipumukseen puhutella toisinaan hyvinkin eri-ikäisiä lukijoita ja kuulijoita.

 

 

Eppu Nuotion ja Kristiina Louhen kuvakirjan otollisimmaksi kohderyhmäksi ajattelen aikuisia, jotka ovat hiljattain tulleet ensimmäistä kertaa isovanhemmiksi. 

Lapasen kannalta aikuisen elämyksellinen minäkertojan ja -kokijan ääni on nimittäin hiukan haastava. 

 

Puhelin soi varttia vaille kymmenen illalla. 

Kauan odotettu uutinen kiirii korviin.

Hän on syntynyt! Tuore ihminen on saapunut

tähän maailmaan. Sydän hakkaa, kädet 

tärisevät, silmistä juoksee purot. 

 

Mikä ilo. Mikä uutinen.

Mikä valtava helpotus! 

Lapsellani on nyt lapsi ja

minä muutuin mummoksi.

Ensimmäisen lapsenlapsen syntymä järisyttää pikkumummua 
ja hänelle tulee tarve huutaa uutinen koko maailmalle!
Kristiina Louhen kuvitusta Eppu Nuotion tekstiin kuvakirjassa 
Pikkumummu ja iso rakkaus (WSOY 2025).

 

Mummoksi muuttuminen on hyvin konkreettista: ensimmäisen lapsenlapsen myötä minäkertoja muuttuu nimittäin aivan pikkiriikkiseksi: ”Pienenen ja pienenen. Olen pikkumummu. Tuskin tulitikun mittainen”.   

 

Mummu ei enää yllä edes katsomaan itseään peilistä, mutta sekään ei haittaa, kunhan hän kokee täyttävänsä ”mummun mitat” muilla tavoilla.

Kristiina Louhi on lukuisissa kuvittamissaan lastenromaaneissa ja kuvakirjoissa mieltynyt peilin symboliikkaan. Hänen lastenkirjojensa päähenkilöt tuntuvat tavan takaa peilaavan itseään. Kyse ei kuitenkaan ole henkilöiden itserakkaudesta tai ulkonäkökeskeisyydestä, vaan pikemminkin uteliaisuudesta katsoa, mitä peilistä näkyy. 

 

 

Ensivierailu mummun luona on yhtä huutoa ja parkua. 
Hämmennys konkretisoituu kuvituksessa simultaanisena kuvakerrontana,
 joka todistaa, että mitkään hyssyttelykeinot eivät vauvaa hiljennä. 
Kristiina Louhen kuvitusta Eppu Nuotion tekstiin kuvakirjassa 
Pikkumummu ja iso rakkaus (WSOY 2025).

Eppu Nuotio vaihtaa suoransanaisesta kerronnasta välillä riimitettyyn runoon, mikä tavallaan vahvistaa elämäntapahtuman tunnekylläisyyttä ja pikkumummun elämään yllättäen tullutta tarvetta toisaalta tarttua hetkeen ja toimia spontaanisti.  

Isovanhemmuus tuo myös huolta ja valvomista, kun vauva sairastaa tai itkee lohduttomasti ilman näkyvää syytä. 

Kun vauva varttuu taaperoksi ja nousee jaloilleen, mummun kokokin palaa entiselleen. 

 

Kristiina Louhen värimaailma ja esinemaailma on tuttuakin tutumpaa monista hänen aiemmista kuvakirjoistaan, kotimiljöön osalta erityisesti Aino- ja Tomppa-kuvakirjasarjoista.

Vauvan varttuminen taaperoksi palauttaa pikkumummun
oikeisiin mittoihin. Kristiina Louhen kuvitusta Eppu Nuotion tekstiin
kuvakirjassa Pikkumummu ja iso rakkaus (WSOY 2025).

 

Taaperolle ja leikki-ikäiselle Louhen tunnistettavia arjen yksityiskohtia sisältävät kuvat toimivat mainiosti asioiden, esineiden ja ilmiöiden nimeämisen harjoitteluna. 

Lapsen kanssa kuvakirjaa tutkiva aikuinen voi sepittää vapaasti juonta mieleisekseen ohittaen näin pikkumummun tunnekuohan kokonaan. 

Eppu Nuotio ja Kristiina Louhi ovat tiivistäneet kuvakirjaan omia tuntojaan isovanhemmuudesta. Niinpä he omistavat kirjan lastenlapsilleen.

 

Lapsen kannalta samanlainen ”kohtaanto-ongelma” on Jenni Erkintalon kuvakirjassa Kuka ihana? (Etana Editions 2023), jossa ensimmäistä lastaan odottava nainen puhuttelee vielä syntymätöntä lastaan.

Seikkailu halki mustan metsän ja oman mielen karikkojen

Pirita Tolvanen: Musta leijona, kuvitus tekijän. 271 sivua. Omakustanne Rakkaudesta tietoon 2025. 

 

–   Huhu kertoo, että syvällä mustassa metsässä asu rosvojoukko, villi ja vapaa, ja heitä johtaa prinsessa nimeltä Lin. He eivät kumarra kenellekään, metsä on heidän leikkikenttänsä. He juoksevat siellä vapaina, lyövät rumpua vuorenrinteillä ja ulvovat kuulle, ja maa vain tärisee allasi siitä voimasta mikä rosvojoukolla on.  – –

 
 
Kirjankustantamisen kenttä on Suomessa entistä hajaantuneempi. Kaukana ovat enää ne ajat, jolloin neljä–viisi suurinta kustantamoa vastasivat lähes suvereenisti koko lasten- ja nuortenkirjatarjonnasta.
 
Ilahduttavan monet omakustannekirjat asettuvat jo ulkoasunsa ja visuaalisen viimeistelynsä puolesta samalle viivalle isojen kustantamoiden kirjojen kanssa.  
 
Pirita Tolvanen on helsinkiläinen kuvittaja ja graafikko, joka tekee infografiikkaa, julisteita ja lehtikuvituksia eri tahoille. 

Ensimmäisen kirjakuvituksen hän on tehnyt Hanna Karoliinan kotiaan etsivän merikilpikonnan poikasen seikkailusta maailman ympäri kertovaan kirjaan Pitkä matka kotiin (omakustanne 2016).  Paroni. Jarno Saarisen elämä (Myllylahti 2018) oli kokonan Tolvasen oma kirja ja yhdessä Pasi Lönnin kanssa hän on tehnyt Rallitallin (Tammi 2021) Kaikki kolme ensimmäistä Tolvasen teosta ovat kuvatietokirjoja. 

Tietämystään visuaalisesta kirjasuunnittelusta ja tietokuvittamisesta Tolvanen jakaa myös Rakkaudesta tietoon -kanavalla. 
 
Mustan leijonan keskushenkilö Max kokee epäonnistuneensa sirkuksen leijonankesyttäjänä. Tapahtumat ovat jättäneet hänen kehoonsa pysyvät arvet, niin iholle kuin sisimpäänkin. 

Niinpä nuorukainen on lähtenyt vaeltamaan päämäärättömästi eteenpäin. Etsikkoaika on tehnyt hänestä erakon.

Robertista tulee Maxille tärkeä tukija ja isähahmo, 
joka opastaa nuorukaista pärjäämään metsässä.
Pirita Tolvasen kuvitusta romaaniin Musta Leijona
(Omakustanne Rakkaudesta tietoon, 2025).

 

Kun Max sitten kohtaa metsässä vanhemman miehen, Robertin, jonka hän vapauttaa routaraudan pihdeistä, jokin tuntuu peruuttamattomasti muuttuvan. 
 
Max päätyy rosvojoukon asuttamaan Kauruun, jonka kerrotaan olevan ”nautinnon ja unohduksen mekka. Kuten vanha metsän sanonta kuuluu: Kaurussa voit olla mitä vaan, mutta ennen kaikkea kannattaa olla varovainen. Mikään ei ole sitä miltä näyttää”.

Prinsessa Lin on romaanin todellinen dynamo, jonka villi tanssi
nuotion yllä tekee Maxiin heti vaikutuksen. Pirita Tolvasen
kuvitusta romaaniin Musta Leijona 
(Omakustanne Rakkaudesta tietoon, 2025).

 
Rosvot aikovat haastaa kivilinnoituksen vallanneet kuningatar Mauran hallitsemat joukot, jotka pitävät leijonia kahleissa. 

Uhkarohkeaan hyökkäykseen tarvitaan Maxin rohkeutta, kylmähermoisuutta ja kokemusta leijonien kanssa. 

Ensin Maxin on kuitenkin ansaittava rosvojoukon luottamus. 

Tolvanen kuvaa elämyksellisesti Maxin intensiivistä ja lähes meditatiiviseksi yltyvää harjoittelua, ja samalla lukija vakuuttuu yhtäältä nuorukaisen vilpittömyydestä mutta samalla myös hänen herkkyydestään, joka voi pahimmillaan koitua myös kaikkien turmioksi. 

Oikeiden elävien leijonien lisäksi Maxin on nimittäin saatava tukeva niskalenkki myös omasta ”mustasta leijonastaan”.  

Leijonien hurjuus tulee pidäkkeettömästi esille kuvituksessa. 
Pirita Tolvasen kuvitusta romaaniin Musta Leijona 
(Omakustanne Rakkaudesta tietoon, 2025).

 

Romaani kertoo yksilön kilvoittelusta, mutta siitä löytyy myös ekokriittinen juonne, kun kuvataan metsään kohdistuvien hyökkäyksin pitkäaikaisia vaikutuksia: 
 

Vierailla on tuli käden ulottuvilla, ja he eivät epäröi sitä käyttää. Metsän moni aukea on syntynyt tulesta. Monella aukealla seisoo kivilohkareita muistuttamassa siitä, että ennen tulta niiden päällä oli talo. Kun katsoo metsää ylhäältä päin, näkee miten metsänpinta näyttää hieman reikäjuustolta, ainakin tietyillä alueilla. Seudulla, jota rosvot kutsuvat unohdetuksi, kivilohkareita on paljon ja puusto harvaa. Yksi suuri kahakka aloitti sodan ja loi tuon seudun, joka alakynteen jääneiden kannatti unohtaa. Tuli rikkoo metsänpintaa ja jättää kuoleman maanpintaan siihen asti, että uusi elämä ehtii tekeytyä ja puskea esiin. 

 
Pirita Tolvanen on luonut rosvojoukosta karismaattisen yhteisön, jossa kaikki kannattelevat toisiaan. 

Rosvot nukkuvat vihollisten ja routarautojen takia puihin viritetyissä riippumatoissa ja pyrkivät muutoinkin mieluusti liikkumaan pitkiä matkoja maankamaran yläpuolella. 

Rosvojoukko liikkuu mieluusti liaanien ja puiden välille
viritettyjen nuorien avulla välttääkseen maan pinnalla 
piilevät vaaranpaikat. Tästä syntyy romaaniin
aivan erityinen tunnelma,  alituinen valppauden ja tasapainottelun
 tuntu. Pirita Tolvasen kuvitusta romaaniin Musta Leijona 
(Omakustanne Rakkaudesta tietoon, 2025).

Tolvanen ei ole itse luokitellut romaaniaan, mikä voi olla mahdolisimman laajan lukijakunnan tavoittamisen  kannalta hyväkin asia. Itse olin löytävinäni romaanista piirteitä maagisesta realismista.
 
Romaanin jännitteen kannalta keskeistä taistelua kuvataan melko vaisulla latauksella, etenkin yhden merkittävän sivuhenkilön kuoleman osalta. Toisaalta Mustan leijonan eetos onkin enemmän rauhanomaisen rinnakkainelon puolella. 
 
Tolvanen on kirjoittamassa tarinaa trilogiaksi. 
 
Musta leijona on läpikuvitettu. Tolvasen mukaan kuvituksen osuus on jopa viidesosa tekstiin nähden. Valtaosa kuvituksista on levitetty koko aukeamalle. Kuvitukset tehostavat tarinan intensiteettiä, ruokkivat lukijan mielikuvitusta keskushenkilöiden olemuksen osalta tai  antavat rauhallisen seisakkeen tihentyvissä juonenkäänteissä.  
 
Tekstin ja kuvituksen suhdetta havainnollistaa myös YouTubesta löytyvä selailuvideo.

 

Hyvän ystävän kanssa kaikkein tumminkin puhuripilvi väistyy

 

Liisa Rinne & Johanna Ilander: Valo ja synkkä pilvi. 40 s. WSOY 2025. 

 

 

 
Uusien kuvakirjan tekijöiden kohdalla huomaan aina terhakoituvani: minua kiinnostaa, millaisen uuden aiheen ja lähestymistavan tekijä on valinnut ensimmäiseen kuvakirjaansa.   

Liisa Rinne (s. 1969) on tamperelainen sanataideohjaaja, jonka esikoisromaani, Odotus, ilmestyi Atenan kustantamana vuonna 2015. 

Valo ja synkkä pilvi kertoo ulkopuolisuuden tunteesta leikki-ikäisen pojan, Valon, näkökulmasta. 

Valo on tottunut viettämään aikaa liikuntasalissa, kun äiti pelaa kavereidensa kanssa koripalloa. Tavallisesti hänen seuranaan on hyvä ystävä, Onerva. Tyttö on saanut kutsun syntymäpäiville, mutta Valoa on jäänyt ilman kutsua. 

Aikuisten yhteisöllisyys ja aktiivisuus asettuu tehokkaaksi vastinpariksi
 lapsen staattiselle olemukselle. Johanna Ilanderin kuvitusta
Liisa Rinteen tekstiin kuvakirjassa Valo ja synkkä pilvi (WSOY). 

Valo pitkästyy ja kehittelee itselleen jotain ajanvietettä, mistä seuraa kuitenkin kaaosta ja härdelliä. 

Pojan velvollisuudentuntoisuus ja halu yrittää toimia äidin toiveiden mukaan, näkyy Johanan Ilanderin kuvituksessa Valon hieman syyllisessä tai pälyilevässä katseessa.

 Alavireinen mieli saa vahvistusta tummasta pilvestä, joka leijuu lähistöllä. 

Hän muistaa jälleen Onervan, joka syö parhaillaan herkkuja: vaahtokarkkeja, kakkua, muffinseja – maut pyörivät Valon kielelle. Kaikki se ihana, mitä synttäreillä varmasti tarjoillaan, tulvahtaa nyt suuhun. 

 

Ja silloin pilvi muuttuu mustaakin mustemmaksi. Yltyy puhuriksi.

 
Valo pelkää, että Onervalla on synttäreillä niin kivaa, että tämä ei enää ikinä halua leikkiä hänen kanssaan. 

Sosiaalisen median aika on synnyttänyt termin FOMO, joka tulee englanninkielisistä sanoista fear of mission out. Lyhenne tarkoittaa pelkoa siitä, että jää paitsi jostain tärkeästä tai mielenkiintoisesta tapahtumasta, kokemuksesta tai sosiaalisesta tilanteesta. Sosiaalisen median alustat synnyttävät helposti tunteen siitä, että ihmisen pitäisi olla jatkuvasti niiden ulottuvilla päivystämässä, jotta ei jäisi mistään tärkeästä paitsi.

Lapsen irrationaalinen ja spontaani käytös tulee hauskasti esille
kuvituksessa, kun Valo ryhtyy pesemään lattialle pudonneita eväitä.  
Johanna Ilanderin kuvitusta Liisa Rinteen tekstiin kuvakirjassa 
Valo ja synkkä pilvi (WSOY). 

 
Valo ei onneksi tarvitse joutilaisuuden hetkessäkään älypuhelinta, sillä  mielikuvitus ja muistot yhteisistä hauskoista leikeistä kannattelevat synkimpienkin ajatusten ja pitkästymisen yli. 
 
Liisa Rinteen ja Johanna Ilanderin kuvakirja kertoo konstailemattomasti ja luontevasti lapsen isoista tunteista. 

On hyvä, että tunnetaitoja ei enää opeteta lastenkirjoissa ohjelmallisesti, vaan pikemminkin vaivihkaisesti tavalla, joka parhaimmillaan avaa ääneenlukua kuuntelevan lapsen kielenkannat kertomaan omasta arjesta ja sen  tutuista vastaavista tilanteista. 

Uskon, että  Valon tunteet tarjoavat samastumispintaa myös aikuiselle.

Yhteen hitsautuneet kaverukset ottavat etäisyyttä aikuisiin
myös kääntämällä selkänsä ja supisemalla keskenään. Johanna Ilanderin
kuvitusta Liisa Rinteen tekstiin kuvakirjassa
Valo ja synkkä pilvi (WSOY). 

 
Johanna Ilander debytoi kuvakirjan tekijänä vuonna 2017. 

Eikka ja seitsemän sisarusta  ilmestyi omakustanteena ja tekijänsä opinnäytteenä Aalto yliopistoon visuaalisen vistinnän muotoilun koulutusohjelmaan. Sittemmin Ilander on kuvittanut Tittamari Marttisen Bonussisko-kuvakirjasarjaa (Kustannus-Mäkelä) ja Anni Tanskasen runokuvakirjan Sillä aikaa koulussa (Tammi 2025). 

Syksyn uutuudessa Ilanderin kuvitus tempautuu Valon villin kuvittelun vietäväksi. Lapsen ja harrastuksen myötä yhteen hitsautuneiden aikuisten erillisyys tulee eri tavoin kuvituksessa esille. 

Ilanderin ja Aallon kuvakirja toi liikuntasalimiljöönsä takia spontaanisti mieleeni toisen kuvakirjan, Ulf Nilssonin ja Eva Erikssonin kuvakirjan Ypöyksin näyttämöllä (Kustannus-Mäkelä 2012), jonka aiheena on lapsen kokema esiintymisjännitys.