Mari Kujanpään lastenromaanin nimi ja Paula Melan apeaa aihetta vielä alleviivaava kansikuva eivät ehkä ole kovin houkutteleva yhdistelmä lukupäätöstä tekevälle lapselle.
Mutta jos lapsi pystyy ohittamaan nämä ulkokirjalliset tunnesignaalit, luvassa on poikkeuksellisen intensiivinen ja elämänmakuinen lukukokemus alakouluikäisen lapsen arjesta.
Nyt Akselin isomummi on joutunut hoitokotiin ja suurperhe on muuttanut vanhempien töidenkin vuoksi kerrostaloon. Akseli ei enää juurikaan ikävöi entistä kotia, omakotitaloa, ja hän käy ahkerasti tervehdyskäynneillä, vaikka mummin ailahteleva mieliala hämmentääkin häntä:
Äiti on sanonut, että kosketus on mummille tärkeää. Vaikka mummi ei ymmärtäisi puhetta, koskettaminen tuntuu hänestä hyvältä. Siksi hipaisen mummin kättä ja silitän mummin poskea. – –
Kujanpää samastuu herkästi lapsen mielenliikkeisiin.
Hän tekee tarkkoja huomioita lapsen sisäisestä todellisuudesta. Mielikuvitusleikkien ja arkisten tunteiden ja tuntemusten välinen raja on joskus seitin-ohut.
Akseli ja paras kaveri Mitja vertailevat alueen leikkipuistoja nimenomaan leikittävyyden näkökulmasta.
Akselin rakkain pehmolelu Lepakko Lee on usein leikeissä mukana, ja uusi, mummin kaapin kätköihin ennen hoitokotiin joutumista unohtama, dinosaurus ujuttautuu sekin mukaan yhteisiin seikkailuihin.
Lapsuuden kaikkivoipuus ja vanhuuden jatkuvasti pienenevä elinpiiri saavat hienon kiteytyksen:
Aina kun lähden mummin luota, katselen ihmeissäni itseäni: kaksi ruskettunutta vahvaa säärtä, joilla voi tuosta vain pinkaista juoksuun, kädet, jotka eivät vapise, iho, jossa ei ole ryppyjä. Tahdon pysyä aina samanlaisena enkä tulla koskaan vanhaksi, kankeaksi ja kurttuiseksi.
Mummi kuolee, ja jokainen suree häntä omalla tavallaan.
Kaikkein suurin suru on Akselilla.
Kujanpään lastenromaanin yksi kiistaton vahvuus on perhesuhteiden luontevassa kuvauksessa.
Akselilla on peräti viisi isompaa sisarusta. Äiti on aloittanut opiskelut uudelleen ja isä on töissä rautakaupassa.
Kiireeltä ei voi arjessa välttyä, mutta kaikilla perheenjäsenillä on silti aikaa kohdata kuopus myös kahden kesken.
Jo pois kotoa muuttanut isosisko käyttää Akselin suruun omaa karaisumetodiaan.
Isä taas uskoo enemmän meditatiivisen mietiskelyn voimaan luonnossa.
Suurin osa tarjolla olevista tapahtumantäyteisistä kotimaisista lastenromaaneista tuntuu Kujanpään romaanin jälkeen pinnallisilta ja jopa tekopirteiltä.
Mikään suuren lapsiyleisön kirja Akselin suru ei ole.
Se vaatii aikuisen, joka tietää oman tai lähipiirin lapsen erityismieltymykset, ja joka osaa meteliä pitämättä johdattaa tällaisesta kirjasta nauttivan lapsen kirjan luokse.
Paula Melan mustavalkoiset, koko sivulle levittäytyvät tussikuvitukset tuovat mieleen 1980-luvun lastenkirjallisuuden tiukasti todellisuuteen telakoituneen kuvitustyylin.
Ratkaisu on onnistunut, sillä näin myös Melan kuvitukset luovat samaa konstailematonta ja rehellistä tunneilmastoa tarinan kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti