Nunna Kristoduli: Pienet pyhiinvaeltajat. Kuvitus Zsuzsa Demeter, 200 sivua. Lasten Keskus 2003.
Se oli elämäni säikähdys!
Olin lempipaikassani pikkuruisessa kirkossa lähteen luona ja juttelin Taivaalliselle Äidilleni. Hän hymyili kauniisti ikonistaan, ja Jeesus-lapsi istui iloisena ja reippaana hänen sylissään kuin valtaistuimella. Tuntui niin lämpimältä sydämessä, niin kuin aina ollessani pikkukirkossa. – –
 |
| Rukoushetken intiimi, levollinen tunnelma kuvastuu hienosti Zsuzsa Demeterin kuvituksesta Nunna Kristodulin lastenromaaniin Pienet pyhiinvaeltajat (Lasten Keskus 2003). |
Nunna Kristodulin (oik. Anna-Leena Lampi, 1945–2020) äskettäin julkaistu vuodet 1957–2001 kattava Päiväkirjat (toim. Marja ja Riitta Lampi, Lintulan luostari 2023) muistutti mieleeni 20 vuotta sitten ilmestyneen lastenromaanin Pienet pyhiinvaeltajat.
Kristoduli varttui luterilaisessa perheessä, kääntyi ortodoksiksi ja vietti yliopisto-opintojen jälkeen ensimmäiset luostarivuotensa Kreikassa Bytoman luostarissa Thessaliassa, mistä hän palasi Suomeen 2001 asettuen pysyvästi Lintulan luostariin Heinävedelle.
Pienet pyhiinvaeltajat on kiinnostava monestakin eri syystä, vaikka kirjan kerrontatapa vaikuttaakin nykylukijan mielestä jo perin vanhanaikaiselta.
Kirja kuvaa kauniisti noin 10-vuotiaan tytön arkea, johon ortodoksinen usko kuuluu luontevana osana.
Leenu, jota läheiset puhuttelevat myös nimillä Eleni, Elenitsa ja Nitsa, asuu suuren osan vuodesta kreikkalaisessa pikkukaupungissa kreikkalaisen isänsä ja tämän vanhempien yhteisessä taloudessa. Kesät tyttö viettää Suomessa, auto-onnettomuudessa kuolleen äitinsä kotimaassa äidinpuoleisten sukulaisten kanssa.
Nunna Kristodulin lastenromaani tavoittaa hienosti maailmankansalaisen ja kahdessa eri kulttuurissa kasvavan lapsen tunnot, pakolaisten ja vähemmistökulttuurien ahdingon. Näiltä osin kuvaus on ollut humaaneissa painotuksissaan jopa aikaansa edellä!
Romaanin rakenne tuo mieleen klassisen tyttökirjan konventiot esimerkiksi kohtauksessa, jossa Leenu rohkaistuu maaherran vastaanotolla tuomaan esille ystävänsä, romanityttö Marian, hädänalaisen tilanteen: tyttö ei osaa lukea ja kirjoittaa ja ansaitsee muutamia lantteja pesemällä autojen tuulilaseja vilkkaasti liikennöidyillä risteysalueilla vaarantaen näin jatkuvasti henkensä.
Leenun opastuksella Maria oppii lukemaan ja pääsee maaherran aloitteesta perustettuun kouluun.
Pienet pyhiinvaeltajat kertoo sananmukaisesti ”lapsenuskosta”.
Leenu tutustuu omalaatuiseen Kosta-poikaan, joka asuu yhdessä isoisänsä kanssa, koska hänen vanhempansa ovat Saksassa ansiotyössä.
 |
| Kun Leenu kokee kohdelleensa hyvää ystäväänsä epäoikeudenmukaisesti, hän keventää sydäntään tunnustamalla syntinsä isä Mitrofanekselle. Zsuzsa Demeterin kuvitusta Nunna Kristodulin lastenromaaniin Pienet pyhiinvaeltajat (Lasten Keskus 2003). |
Kosta on kiinnostunut luonnontieteestä ja maailmankaikkeudesta ja hänen uskonnon harjoituksensa on Leenua vähäeleisempää, mutta yhtä harrasta.
Esimerkiksi rukoileminen on Kostalle ”sydämen työskentelyä”.
Kosta kertoo Leenulle albanialaispakolaisina maahan tulleista pojista, jotka luostarin nunnat ottivat hoteisiinsa. Leenun ymmärrys elämän epätasa-arvoisuudesta kasvaa.
– Ooh! Huokasin ja ajattelin, kuinka isä ja Jaija kilvan hellittelevät minua. Ja on toisia lapsia, jotka joutuvat kaksitoistavuotiaina lähtemään ulkomailla etsimään työtä elättääkseen sisaruksensa!
Leenu uhoaakin ryhtyvänsä isona sosiaaliministeriksi. Hän haluaa huolehtia ”ettei kukaan lapsi tässä maassa näe nälkää ja kaikki saavat käydä koulua”.
 |
| Kosta ja Leenu lähtevät vuoristoon keräämään yrttejä yhdessä luostarin nunnien kanssa. Zsuzsa Demeterin kuvitusta Nunna Kristodulin lastenromaaniin Pienet pyhiinvaeltajat (Lasten Keskus 2003). |
Seikkailullistakin ainesta ja suoranaista jännitystäkin lukijalle tarjoaa Kostan löytämä emonsa hylkäämä sudenpentu sekä pankkiryöstäjien takaa-ajo.
Romaanin lopussa Leenu matkustaa kesän viettoon Suomeen.
Pitkin romaania hän vertaa suomalaisten ja kreikkalaisten erilaisia tapoja harjoittaa uskoaan.
Kreikassa kaikkien muidenkin luut kaivetaan esiiin haudoista ja pannaan hautausmaiden luuhuoneisiin. Meistä se on ihan luonnollista, mutta kun kerroin siitä suomalaisille sukulaisilleni, se tuntui heistä kauhealta. Ihmiset voivat siis ajatella ihan eri lailla samoista asioista! Olen huomannut, ettei Suomessa muutenkaan puhuta mielellään asioista, joilla on tekemistä kuoleman kanssa. Kummallista! Kreikassa ei ole ollenkaan niin. Jaijallakin on ollut jo monta vuotta kuolinvaatteet valmiina ja hän on näyttänyt minullekin moneen kertaan, missä ne ovat, ettei tarvitse etsiskellä, kun niitä tarvitaan.
Leenun äiti on kääntynyt luterilaisesta uskosta ortodoksiksi tutustuttuaan tulevaan mieheensä. Tämä on herättänyt äidin perheessä aluksi pahennusta tai ainakin hämmennystä. Sittemmin Leenun isovanhemmat ovat kuitenkin liittyneet ortodoksiseen kirkkoon ja kesällä Leenu saa kuulla, että he ovat rakennuttamassa tsasounaa tyttärensä muistoksi. Tässä voi halutessaan nähdä yhtymäkohtia myös nunna Kristodulin omaan elämään.
Nunna Kristoduli kiittää kirjan esilehdellä Hellevi Salmista "rohkaisusta ja avusta kirjan tekemisessä".
Valamon luostari järjestää lapsille Pienet pyhiinvaeltajat -kursseja, joilla tutustutaan lasten näkökulmasta Valamon luostariin. Kurssilla etsitään mm. kadonnutta aarretta, haastatellaan munkkia, kuullaan tarinoita ortodoksipyhistä, saadaan kirjavinkkejä ja innostusta ikonimaalaukseen sekä osallistutaan jumalanpalveluksiin.
