perjantai 3. helmikuuta 2023

Oikeasti helppolukuista heppastelua
















Siri Spont & Andrea Femerstrand: Melli on minun. Suomentanut Nina Tarvainen. 59 sivua. Otava 2022. 

 







Harrastusaiheisten lastenkirjojen valikoima on monipuolistunut viime vuosina merkittävästi. 


Tarjolla on kirjoja myös harvinaisemmista tai hiljattain trendilajeiksi tulleista harrastuksista. 


Yksi harrastus pitää kuitenkin yhä pintansa: heppastelusta ja ratsastuksesta kirjoitetaan edelleen paljon.

 

Uutta on kuitenkin se, että valtaosa hevosaiheisista kirjoista on helppolukuisia, lukutaidon alkuun tarkoitettuja lastenromaaneja. Varhaisnuorille ja nuorille suunnattuja hevoskirjoja ilmestyy sitä vastoin huomattavasti vähemmän kuin ennen.  

 

Suurin osa hevosaiheisista lastenkirjoista käännetään Suomeen Ruotsista:  erityisesti Linn Hallbergin ja Margareta Nordqvistin heppakirjat ovat suosittuja. 

 

Siri Spontin ja Andrea Femerstrandin uusi Melli-sarja eroaa edukseen monista muista vastaavista sarjoista, joita mainostetaan helppolukuisina, muta jotka itse asiassa vaativat jo varsin harjaantunutta lukijaa. 



 

 Andrea Femerstrandin kuvitus tuo esiin iso- ja pikkusiskon
välisen suhteen. Femerstrandin kuvitusta Siri Spontin tekstiin 
helppolukuisessa lastenkirjassa Melli on minun (Otava 2023).   


Sarjan aloitusosassa on jopa vain aukeaman mittaisia lukuja, jotka on nimetty lukemaan houkuttelevasti. 


Luettavuutta helpottaa vielä sekin, että rivillä ei pidempiäkään sanoja katkaista tavuviivoilla. 


Virkkeet ovat lyhyitä ja vuoropuhelua käytetään vaihtelevasti suorasanaisen kerronnan lomassa.

 

Kirja on läpikuvitettu Andrea Femerstrandin nelivärisillä kuvilla, jotka myös tukevat tarinaa. 



Vaikka ponien hoito on työlästä, ennättää Emma myös 
säätää kaverisuhteita koulussa. Andrea 
Femerstrandin 
kuvitusta Siri Spontin tekstiin 
helppolukuisessa lastenkirjassa 
Melli on minun (Otava 2023).



Yksi  hevoskirjojen kliseisistä juoniaihelmista liittyy unelmaan omasta hevosesta.


Melli-sarjassa haaveesta on kuitenkin tullut jo totta: alakouluikäisen Emman perheellä on nimittäin kaksi ponia, jotka  tosin ovat virallisesti isosiskon nimissä ja pikkusisko Emma saa vain osallistua niiden hoitamiseen.


Sarjan aloitusosa tosin paljastaa jo nimessään, että Emman harras toive toteutuu.

 

Tallitöiden ja ratsastuksen kupeessa työstetään myös kaveritaitoja. 


 

Lisää helppolukuisia heppakirjoja: 

 

 

Merja ja Marvi Jalo: Onnenkepparit-sarja, kuv. Reetta Niemensivu, WSOY v:sta 2018  / Lukupalat-sarja 

 

Päivi Lukkarila: Ponimme Possukka, kuv. Reetta Niemensivu, Karisto 2020

 

Päivi Lukkarila: Poni Kemppainen -sarja, Karisto v:sta 2021

 

Reetta Niemelä & Salla Savolainen: Tikkumäen talli -sarja, Otava v:sta 2011

 

Reetta Niemelä & Emmi Jormalainen: Uljas-sarja, Otava v:sta 2016 

 

Margareta Nordqvist: Hoplaa, Tuuli! Suom. Raija Rintamäki, Mäkelä 2022  

 

Lin Hallberg: Sinttu-sarja, kuv. Margareta Nordqvist, suom. Marvi Jalo, Tammi v:sta 2004

 

Lin Hallberg: Eppu-sarja, kuv. Margareta Nordqvist, suom. Marvi Jalo, Tammi v:sta 2012

 

Karen Christine Angermayer: Heppatarinoita, kuv. Dominik Rupp, suom. Seija Kallinen, Mäkelä 2021

 

Merja Jalo: Hiljennä, Lester! Kuv. Milla Koivunen, Aurinko kustannus 2022

 

Merja Jalo: Kätketty medaljonki, Kvaliti 2022

 

Merja Jalo: Vaarojen kesä, Kvaliti 2022

 

Merja Jalo: Nyt ratsaille, Niklas! Aurinko Kustannus 2021

 

Mervi Heikkilä: Ponikesä, kuv. Marianne Mäki, Avain 2015 / selkokirja 









 

torstai 2. helmikuuta 2023

Lastenromaani Turun palosta palkittiin Runeberg Juniorilla










Jälleen tänä vuonna valpas media olisi voinut nostaa esille kaksi samasta aiheesta eri kohderyhmille kirjoitettua kirjaa: Roope Lipastin Palavan kaupungin lapset (WSOY) ja Hannu Salmen tietokirjan Tunteiden palo. Turku liekeissä 1827 (Otava).

Lipastin historiallinen lastenromaani palkittiin tänään Runeberg Juniorilla ja Hannu Salmen tietokirja oli viime vuonna Tieto-Finlandia-ehdokkaana. 

Runeberg Junior -palkinnon saajasta olivat päättämässä yhteensä 136 porvoolaista esi- ja alkuopetuksen oppilasta. 

Valinta tehtiin aikuisraadin tekemän ehdokaslistan kirjoista: mukana neljä alun perin suomeksi ja neljä ruotsiksi ilmestynyttä kotimaista lastenkirjaa, näistä kuusi lastenromaania ja kaksi kuvakirjaa. 

Esivaaliraati perusteli Lipastin teosta tähän tapaan: 

Palavan kaupungin lapset on Roope Lipastin kirjoittama historiallinen seikkailu, jossa kolmen lapsen elämä mullistuu heidän joutuessaan keskelle Turun paloa. Kirja kertoo monipuolisesti ystävysten tulevaisuudensuunnitelmista, 1800-luvun yhteiskuntarakenteesta sekä äärimmäisestä katastrofista lasten näkökulmasta. Vaaran vaaniessa jokaisen nurkan takana tarinan tunnelma on käsin kosketeltava ja mukaansa tempaava.


Sanomalehti Östnylandin ja Porvoon kaupungin perustama palkinto on suuruudeltaan 10 000 euroa.  

Roope Lipasti toi  kiitospuheessaan esille ilon siitä, että hänen lastenromaaninsa sai nimenomaan Runeberg Junior -palkinnon, jota jaetaan Porvoossa. Kirjassa nimittäin mainitaan myös eräs neiti Tengström, joka sittemmin tunnettiin Porvoossa paremmin nimellä Fredrika Runeberg

Kunniamaininnan sai niin ikään lasten- ja nuortenkirjallisuden Finlandialla palkittu Sofia ja Amanda Chanfreaun lastenromaani Giraffens hjärta är ovanligt stort (Schildt & Söderströms; Kirahvin sydän on tavattoman suuri, S&S, suom. Outi Menna), jota esiraati perusteli seuraavasti: 

Sofia och Amanda Chanfreau johdattavat meidät mielikuvituksellisten otusten uskomattoman kauniiseen maailmaan kirjassaan Giraffens hjärta är ovanligt stort (Kirahvin sydän on tavattoman suuri). Lukija voi vain toivoa, että hänkin voisi nähdä asfalttimajavia ja suojatieseeproja kuten kirjan päähenkilö Vega, joka elää isänsä kanssa Kirjahvisaarella.  Isoisä Viktor asuu lähistöllä jännittävässä talossaan ison puutarhan keskellä, mutta missä on Vegan äiti? Ja onko totta, ettei kirahvilla ole äänihuulia? Amanda Chanfreaun yksityiskohtaiset ja herkät piirrokset kutsuvat palaamaan kirjaan yhä uudelleen.  


Arvostan kovasti Runeberg Junior -palkintoa, mutta jälleen kerran harmittelen sitä, että lasten ääni hukataan palkinnon tiedotuksessa. 

Nykyisen vähentyneen lastenkirjajulkisuudenkin nimissä olisi tärkeää antaa lapsille mahdollisuus tuoda omat mielipiteensä esille: mitä he oikeasti pitivät lukemistaan tai heille ääneen luetuista kirjoista: mitkä asiat heitä hämmästyttivät ja ihastuttivat erityisesti.  

Palkintotiedotteeseen olisi ollut hyvä saada lasten summausta, mielipiteitä, kommentteja – heidän opettajiensa referoimina tietysti. 

Suorana lähetetyssä kaksikielisessä palkinnonjakotilaisuudessa lapset olivat toki yleisönä pääosassa. 


Ehdolla palkinnolle olivat myös nämä kuusi lastenkirjaa:

Mikko Kalajoki: Almus: Tännetuloa terve, kuv. Jani Ikonen,  WSOY

Helena Meripaasi: Pystykorvatalvi, Otava 

Annika Sandelin: När farmor flög, ill. Jenny Lucander, Förlaget / Kun isoäiti lensi, suom. Veera Antsalo, Teos   

Arttu Unkari: Isämies ja hyytävä hypnoosi, kuv. Kai Vaalio,  Otava

Sanna Sofia Vuori & Cara Knuutinen: Lejon kommer / Leijona tulee, Teos & Förlaget

Mimi Åkesson & Linda Bondestam: Här är alla andra / Kaikki toiset , suom. Katri Tapola (Förlaget, Etana Editions, suom. Katri Tapola)


Lastenkirjahyllystä löytyy arvio Lipastin romaanista  Palavan kaupungin lapset ja arvio Chanfreaun sisarusten lastenromaanista Kirahvin  sydän on tavattoman  suuri. 

 

 


maanantai 30. tammikuuta 2023

Räyhäkkä kuvakirja antaa luvan vahvoille tunteille



 















Suzanne & Max Lang: Kiukkuinen apina. Suomentanut  Riina Behl, 30 sivua, Arthouse 2022.



 

Arthouse  on löytänyt veikeän ja tähän tunnesäätelyn haasteita koettelevaan aikaan tarpeellisen räyhäkän kuvakirjan.

 

Suzanne Langin yhdessä puolisonsa Max Langin kanssa tekemä Grumpy monkey oli ilmestyessään 2018 menestys The New York Timesin bestseller-listalla.


Simpanssi nimeltään Simo Panssi on ryytynyt:

 

”Aurinko oli liian kirkas, taivas oli liian sininen, ja banaanit olivat liian makeita.”



 

Olemukseltaan jykevä gorilla ja liikkeissään äkkipikainen
simpanssi toimivat mainiona vastinparina. Max Langin 
kuvitusta Suzanne Langin tekstiin kuvakirjassa 
Kiukkuinen apina (Arthouse 2022). 



Muut viidakon eläimet ovat pistäneet merkille sen mielialan muutoksen ja yrittävät parhaan kykynsä mukaan helpottaa sen oloa. 

 

Ne yrittävät sanoittaa Simon tunteita: ehkä se on kiukkuinen? Ainakin sen kehonkieli näyttäisi viittaavan siihen.   



 

Viidakon eläimillä on kaikilla hyviä ehdotuksia kiukkumielen
karkotukseen. Max Langin 
kuvitusta Suzanne Langin tekstiin
kuvakirjassa 
Kiukkuinen apina (Arthouse 2022).



Simon kaverit yrittävät nykäistä sitä muihin ajatuksiin ja toimiin, mutta tuloksetta.

 

Simo on suorastaan VIMMAISESTI itse sitä mieltä, että sitä ei kiukuta yhtään.


Simo vetäytyy omiin oloihinsa ja kohtaa Hermanni-gorillan, jonka olemus on Simoon verrattuna paljon synkeämpi, jopa mustanpuhuva.

 

Se on saanut takaukseensa piikkisian piikkejä.

 

Kirjan seesteisellä viimeisellä aukeamalla kaksikko istuu yhdessä puun oksalla. 

 

Simo toteaa, että hänen kiukkunsa menee varmaan ajan oloon ohi ja Hermanni toteaa lakonisesti, laastareita takapuolessaan, että ”On hieno päivä olla kiukkuinen”.

 

Ja siihen ei Simolla ole mitään vastaan inttämistä.

 

Kirjan pelkistetty, sopivan yrmeä ja pelkistetty kuvitustyyli viestii sekä aikuiselle että lapselle, että äkeys, huonotuulisuus, kiukuttelu ja jurottaminen on toisinaan ihan ok. Tunteet tulevat ja menevät. 

 

Kirjan kansi on tymäkän punainen ja erottuu siksi hyvin edukseen muusta kuvakirjan valtavirrasta. Punaista käytetään kuitenkin sisäsivuilla vain harkitusti.

 

Pirkko-Liisa Surojeginin kuvakirja Metsähiiren tanssi 

(Otava 1990) on Kiukkuisen apinan sisarteos.

 

Se kertoo alakuloon vajonneesta metsähiirestä, jota metsän eläimet yrittävät parhaansa mukaan piristää.   


Kuvakirjojen lumo on juuri tällaisessa   samankaltaisten aihepiirien käsittelyssä. Täysin erilaisilla kuvitus-tyyleillä, väriskaaloilla ja hahmoilla onnistutaan havainnollistamaan samaa aihetta. 

torstai 26. tammikuuta 2023

Lempeitä lohtusanoja uupuneille

















Hannele Huovi: Simpukka. Kuvittanut Kissa Koskinen. 33 sivua. Tammi 2022. 

 

 

– – Vaan sattui kerran,

että meren prinsessoista kaikkein nuorin

aivan yllättäen suruun sairastui.

Surusairaana ja aivan vaiti 

vaelsi hän linnan käytävissä

ja kulki kaikkein perimmäiseen kamariin,

sulki jäljessään sen raskaan aalto-oven

– jäi aivan yksin lasihuoneeseen.

Niin surullinen oli hänen sydämensä,

että koko lasinkirkas huone tummui

ja sieltä vaimenivat kaikki meren äänet. – – 

 

 

Hannele Huovin yhdessä lapsenlapsensa Kissa Koskisen (s. 2004) kanssa tekemä Simpukka on monella tavalla erityinen kirja. 

 

Kirjan nimi ja kansikuva vievät lukijan ja katsojan vedenalaiseen satumaailmaan. 

 

Takakannessa kirjaa luonnehditaan runosaduksi. 

 

Huovi kirjoitti tarinan aihion  jo 1970-luvulla. Lapsenlapsen kokema masennus motivoi häntä palaamaan monen vuosikymmenen jälkeen käsikirjoituksen pariin.



 

Lähikuva "surusairaasta" prinsessasta. 
Kissa Koskisen kuvitusta Hannele Huovin runosatuun 
Simpukka (Tammi 2022).


Merenalaiseen satuvaltakuntaan sijoittuva lyyrinen kuvarunokirja lohduttaa hieman eri painotuksin omien rajallisten voimavarojensa kanssa kamppailevaa aikuista sekä herkkää lasta tai nuorta, jolla on omaan tunnesäätelyyn ja mielen hyvinvointiin liittyviä haasteita.  

 

Kirjassa  on terapeuttinen ulottuvuus: tarina viestii lukijalleen, että riittää jos on yksikin ihminen, joka on valmis kamppailemaan toisen puolesta, jos omat voimat eivät riitä. 

 

Merenkuninkaan tyttärelläkin on onneksi ystävänään merenneito, joka kerää meren pohjasta soivia kiviä. Viimein merenneito löytää ”meren mustimmasta syvänteestä” simpukan, josta kuuluu helmenvalkeaa ääntä. 


Kissa Koskisen kuvitus hengittää samaa tahtia lyyrisen kielen kanssa. 


Kuvia voi katsoa myös surun, uupumuksen ja masennuksen mielenmaisemina. Veden pyörteet ja laineet myötäilevät vähättelemättä prinsessan tunnekokemuksia, mutta ne voi tulkita myös elämän voiman signaaleiksi.


Kuvien väritys vaihtelee heleistä väreistä sysimustaan.


On varmasti ollut haastavaa tehdä debyyttikuvitusta kirjaan, joka kaihtaa kaikkia luokituksia. 



 

Merenkuninkaan tyttären paras ystävä on tummaihoinen merenneito,
joka vaaroja uhmaten etsii parannusta ystävänsä alakuloon. Kissa Koskisen
kuvitukset asettuvat aukeamille tasapainoisina kokonaisuuksina, osaksi tekstiä. 
Koskisen kuvitusta Hannele Huovin runosatuun Simpukka (Tammi 2022).

 

Simpukka toimii myös perinteisenä kuulaana satuja. 

 

Hannele Huovin kaunis, poljennoltaan tyynyttävä runollinen kieli pääsee parhaiten oikeuksiinsa ääneen luettuna. 

 

Lastenkirjoissakin on toki  kuvattu viime vuosina masennusta, mutta yleensä masennus on näyttäytynyt   vanhemman tai lapsen lähipiiriin kuuluvan aikuisen  mielnterveyden häiriönä.

 

 

Pidempiaikaista masennusta tai ohimenevää alakuloa kuvaavia lastenkirjoja

 

I Kotimaisia kuvakirjoja

 

Maria Lassila & Maria Vilja: Eeva ja Harmaakaapu, Karisto 2020

 

Maija Hurme: Varjostajat, S&S 2018

 

Aino Lappalainen: Mirjami ja lentävä matto, kuv. Maija Lassila, ntamo 2018

 

Ilja Karsikas: Aatos ja sumupuu, Etana Editions 2017

 

Sanna Tahvanainen & Jenny Lucander: Lohikäärmeunia, suom. Katriina Huttunen, Schildts & Söderströms 2015

 

Tove Appelgren & Salla Savolainen: Vesta-Linnea kuunvalossa, suom. Tittamari Marttinen, Tammi 2013


Sanna Tahvanainen & Jenny Lucander: Silva ja teeastiasto joka otti jalat alleen, suom. Jyrki Kiiskinen, Schildts 2011

 

Salla & Hannu SavolainenMilla ja pohjaton pyykkikori, WSOY 2007   

Arja Koivunen, Kaisa Nyberg & Maarit Virtanen: Markuksen äiti saa apua, Omaiset mielenterveystyön tukena 2006 / synnytyksen jälkeinen masennus

 

Paula Mäkinen, Kaisa Nyberg & Maarit Virtanen: Mikon äiti on masentunut, Omaiset mielenterveystyön tukena 2002 

 

Minna Hintsala ja Moona JääskeläinenTepa tahtoo tietää. Mannerheimin lastensuojeluliitto 2002 

 

Pirkko-Liisa SurojeginMetsähiiren tanssi, Otava 1990   


Tuulia HyrskeYpö yksin, Tammi 1990 



II Käännettyjä kuvakirjoja: 

 


Pija  Lindenbaum: Kun Ollin äiti unohti, suom. Päivö Taubert, WSOY 2006

 

Hiawyn Oram & Susan VarleyMikä hätänä, Mäyrä? Suom. Terhi Leskinen, Lasten Keskus 1997   

 

Vladimir Skutina ja Eugen SopkoSininen naurulokki, suom. Auli Hurme-Keränen, Kustannus-Mäkelä 1989  

Oliver Gary, Norman Wright ja Shardon DahlOtso Onninen, hymy hukassa, suom. Tero KuosmanenKirjatoimi 1988 

 

 

III Lastenromaaneja

 

Emilia Aakko: Kaiho Kotitonttu ja karanneet kärsiväiset, Kumma 2021 

 

Petja Lähde: Surunsyömä, kuv. Matti Pikkujämsä, Karisto 2018 

 

Raili Mikkanen: Histamiini ja Koni alakulo. Kuvittanut Jukka Lemmetty.  Tammi 2010 


Anja ErämajaHilu, Hippu ja Äiti Valtava. WSOY 2008

 

 


 


 

 

 

 



 

 

 

 

 

tiistai 24. tammikuuta 2023

Naapuriapua toipilaalle


 














Riina Katajavuori & Hannamari Ruohonen: Kielo ja Kaito-kissa. 26 sivua. Enostone 2022. 

 






 

Jos minulta kysytään, niin lapsen arkeen kiinnittyviä konstailemattomia kuvakirjoja ei taida olla koskaan liikaa.

 

Monipuolinen ihmiskuvaus, niin sanottu moninaisuus, on tullut rytinällä viime vuosina myös kotimaisiin kuvakirjoihin tunnetaitokasvatusta tukevien kirjojen kupeeseen.

 

Parhaat kirjat eivät väännä asioita rautalangasta, ja Riina Katajavuoren ja Hannamari Ruohosen Kielo-sarja on tästä hyvä esimerkki.

 

Sarjan keskushenkilö on leikki-ikäinen Kielo, jonka voi tulkita olevan down-lapsi. 

 

Tarkempi määrittely jätetään kuitenkin katsojan itse pääteltäväksi. 

 

Kolmannessa Kielo-sarjan osassa kerrotaan Matti-enosta ja tämän Kaito-nimisestä kissasta. 



Hannamari Ruohosen kuvituksessa on kiinnostavia kuvakulmia:
linssipataa enolle kantavan äidin pää on rajattu kuva-alan ulkopuolelle,
 koska huomio halutaan kiinnittää postiluukusta kurkkivaan Kieloon.
Hannamari Ruohosen kuvitusta Riina Katajavuoren tekstiin
kuvakirjassa Kielo ja Kaito-kissa (Enostone 2022).  

 



Matti asuu Kielon kotitalossa toisessa rapussa. Kun eno on kipeä, naapuriapu toimii ja äiti ja Kielo vievät potilaalle linssipataa. 

 

Lähimmäisenrakkautta ja arkista auttamista ei ole muistini mukaan pitkään aikaan kuvattu kotimaisissa kuvakirjoissa yhtä luontevasti ja sydämeenkäyvällä tavalla! 

 

Matti pyytää Kieloa leikkimään kissansa kanssa, kun hän ei vielä toipilaana jaksa tyydyttää aktiivisen kissansa tarpeita. 



Kaito-kissa menee piiloon enon lapikkaaseen, ja siitä
Kielo innostuu keksimään erilaisia s-kirjaimeen loppuvia sanoja. 
Rauhanmerkki enon t-paidassa puhuu puolestaan: eno ei ole ollut
 sotilas! 
Hannamari Ruohosen kuvitusta Riina Katajavuoren
tekstiin kuvakirjassa 
Kielo ja Kaito-kissa (Enostone 2022).   

 



Aiempien sarjan osien tapaan tässäkin kuvakirjassa makustellaan sanoja: 

 

Matti-eno oli ensin potilas, sitten toiplas. 

– Entä sotilas? Kielo kysyy.

– Minä olen siviilipalvelusmies, Matti-eno sanoo.

 

 

Kielo ja Kaito-kissa taitaakin olla lajissaan ensimmäinen kotimainen kuvakirja, jossa esiintyy siviilipalveluksen suorittanut keskeinen sivuhenkilö.  

 

 


 


 

perjantai 20. tammikuuta 2023

Tuttu orpotarina mysteerimausteilla ryyditettynä


 














Timo Parvela: Melkein mahdoton tehtävä 1: Merkitty lapsi. Kuvittanut Mari Luoma. 99 sivua. WSOY 2022. 

 








Vuodenvaihteessa olen käynyt läpi työhuoneen lehtileikearkistoja. 

 

1990-luvulla oltiin todella huolissaan lasten ja erityisesti poikien lukemisesta. 

 

Tunnen voimattomuutta, kun oivallan, että liki 30 vuodessakaan aikuisten asenteet ja käytännön toimenpiteet eivät tunnu juurikaan muuttuneen. 


1990-lukuun verrattuna uudella vuosituhannella on tullut aivan uusia aikasyöppöjä ja haasteita lasten lukuinnon nostattamiseen, mutta siitä huolimatta äänenpainot pysyvät samoina.

 

Onneksi meillä on Timo Parvela, joka on ottanut haasteen lasten lukemaan innostamiseen tosissaan. 


Hän on jo yli 30 vuoden ajan heittänyt täkyjä lukutaidon tason, mielenkiinnon kohteiden ja lukuharrastuksen intensiteetin osalta erilaisille lapsille ja nuorille.

 

Parvela vannoo kirjasarjojen nimeen. 


Uusimmat sarjat yhdessä norjalaisen Björn Sørtlandin ja kuvittaja Pasi Pitkäsen kanssa toteutettu Kepler 62-  ja Pitkäsen niin ikään kuvittama Varjot- sarjat ovat herättäneet kiinnostusta myös maailmalla. 


Yksi Parvelan kirjallsen menestyksen avainsanoista liittyy siihen, että hänen kirjoissaan seikkailee poikkeuksetta tyttöjä ja poikia, eli kirjojen kohderyhmä on laaja.   


Merkitty lapsi -sarjan avaus Melkein mahdoton tehtävä ammentaa siekailematta suositun seikkailukirjallisuuden tutuista ainesosista. 

 

Elias on 12-vuotias orpopoika, jonka nilkkaan on tatuoitu tähti. 


Hän elää ankeissa oloissa ankaran Paula-tädin hoteissa. Täti on kertonut löytäneensä hänet vauvana pyykkikassista. Pienperhe saa toimeentulonsa kaatopaikalta löytämistään kierrätettävistä materiaaleista.

 

Paula-täti ei ole koskaan edes yrittänyt esittää olevansa äitini. Hän lateli kertomuksensa pyykkikassista heti, kun osasin sanoa kukka ja kakka. Olen pyytänyt saada nähdä tuon mystisen esineen, johon minut oli pakattu, mutta täti kertoo polttaneensa sen saman tien. Onneksi hän sentään vaivautui poistamaan minut ensin sen sisältä. En voi sanoa, että lapsuuteni tädin kanssa olisi ollut täysin toivoton. Hän on ruokkinut ja vaatettanut minut ja antanut olla rauhassa, kunhan hoidan oman osuuteni roskien lajittelusta. Olemme köyhiä, eikä meillä ole vanhaa kuvaputkitelevisiota lukuun ottamatta mitään teknisiä laitteita, mutta ei kai pleikan ja kännykän puute ole kauheinta mitä voi tapahtua? Me emme ehkä ole online, mutta olemme sentään elossa. 

 

 

Eliaksen arki nyrjähtää sijoiltaan, kun hän löytää kaatopaikalta vanhan toimivan älypuhelimen. 


Pian poika saa puhelimeen omituisia viestejä, jotka kannustavat häntä ottamaan selvää menneisyydestään. 


Yhdessä luottoystävänsä Minon ja uuden tuttavuuden, punatukkaisen Jopo-tytön, kanssa hän pääsee tuhoiskun kohteeksi joutuneen Albert-instituutin jäljille. Näyttää todennäköiseltä, että Eliaksen vanhemmilla on ollut jotain yhteyttä instituuttiin. 

 

Minon lukeneisuus ja ällistyttävät tiedonhakutaidot ja Jopon räyhäkkä asenne ovat tarpeen, kun Eliaksen halu selvittää omat juurensa vähitellen voimistuu. 

 

 

Luvut ovat lyhyitä ja juoni juoksee sukkelaan. 


Mari Luoma piirtää kolmesta keskushenkilöstä vetävät anime-henkiset karikatyyrit, joiden katu-uskottavuus syntyy nyrpeistä ilmeistä ja alaspäin kääntyneistä suupielistä. 

 

Kuvitusta löytyy liki joka sivulta. Koko sivulle levitettyjen kuvien lisäksi pienemmät yksityiskohdat ja toiminnalliset kohtaukset syöttävät koukkuja jatkaa lukemista eteenpäin.

Juoni jää jännittävään cliff-hangeriin. 


Sarjan toinen osa ilmestyy jo helmikuussa.