Pois turhista muoteista

Lotta-Sofia Saahko & Mira Mallius: Minä saan olla lohikäärme, 25 sivua, Tammi 2026.

 

Päiväkodin eteisessä takit

suhisevat, kengät kolisevat

ja reppu tömähtää lattialle.

Joku parkuu pissahätää.

 

Miksi aina pitää olla tällainen

älämölö? Luna huokaa.

Hän kaipaa jo takaisin kotiin.

 

 

Päiväkodin äänimaailma rasittaa Lunaa jo heti aamusta.
Mira Malliuksen kuvitusta Lotta-Sofia Saahkon kuvakirjaan
Minä saan olla lohikäärme (Tammi 2026). 

Tunnekasvatusta eri tavoin työstävät lastenkirjat näyttävät vakiintuneen osaksi perustarjontaa.

 

Hieman kärjistäen voisin jopa väittää, että tuiki tavallisen lapsen arkisuus näyttäytyy jo kuvakirjoissa epämuodikkaana ja jokseenkin tylsänä. 

 

Luna rasittuu äänistä ja kokee monet asiat muita herkemmin. Päiväkotiin suunnitellut naamiaiset aiheuttavat jännitystä. 

Lunan pinna kiristyy, kun isä keskittyy autossa vain työpuheluunsa
 ja haisee päälle päätteeksi voimakkaanhajuiselta  partavedeltä.
Mira Malliuksen kuvitusta Lotta-Sofia Saahkon kuvakirjaan 
Minä saan olla lohikäärme (Tammi 2026). 

Lunan kavereilla on selvät suunnitelmat pukeutua prinsessoiksi, Frozen-animaatiosta tutuksi  Elsaksi ja Hannele Lampelan ja Ninka Reitun kuvakirjoissa seikkailevaksi Prinsessa Pikkiriikiksi.  

 

Lunan prinsessapuku on tullut pieneksi ja Luna on lohduton.

Äiti rauhoittelee  tytärtään: 

– Ei sinun tarvitse olla samanlainen kuin muut, äiti muistuttaa. – Voit olla juuri mitä itse haluat. 

Äidin avuttomuuden tunnot tyttären raivonpuuskan aikana tiivistyvät
oivaltavasti kehonkieleen. Mira Malliuksen kuvitusta Lotta-Sofia Saahkon kuvakirjaan Minä saan olla lohikäärme (Tammi 2026). 

 

 

Seuraavana päivänä naamiaisissa Lunan itse tuunaama lohikäärmeasu herättää paljon ihastusta. 

 

Mira Mallius on kuvittanut myös Lotta-Sofia Saahkon kaksi aiempaa kuvakirjaa Kun mummi unohti tarinat (Tammi 2025) ja Lilja muuttaa maailmalle (Tammi 2024). 

Mallius onnistuu havainnollistamaan melko suurpiirteisesti kuvaamissaan ihmishahmoissa tunteita ja tunnelmia. 

Hyviä esimerkkejä löytyy aukeamilta, joissa äiti seuraa hieman neuvottoman oloisena tyttärensä raivon puuskaa ja toisaalla aukeamalla, jossa vanhemmat ihailevat avoimesti Lunan kekseliäisyyttä ratkaista pukeutumispulmansa itse omaperäisesti.

 

Lotta-Sofia Saahko ansaitsee kiitoksen rajatusta, vain 25 sivuun mahtuvasta kompaktista kuvakirjatarinasta, jossa ei ole turhia rönsyjä tai jaarittelua.

 

 

 

Lisää lastenkirjoja herkistä lapsista:

 

Heli Rantala & Netta Lehtola: Mölymyrsky, WSOY 2025

Maria Vilja: Pohjaton reppu, Karisto 2025

Maria Vilja: Villikissareppu, Karisto 2023

Maria Vilja: Näkymätön reppu, Karisto 2022 

Annika Hämynen: Apua, tivoli on täynnä vilinäisiä! Tarinoita aistiherkkyyksistä ja jännittämisestä. Kuvitus Johanna Lehtomaa, Kumma 2024 

 
Annika Hämynen: Apua, sukissani on lohikäärmeitä. Satuja aistiherkkyyksistä, kuv. Johanna Lehtomaa, Kumma 2022
 
Johanna Elomaa: Pilvi Perhonen ja pelkonsa voittavat sankarit, kuvitus Satu Kontinen, Bazar 2023

Reetta Niemelä & Eri Shimatsuka: Kettu ja hiljaisuus, Otava 2022
 

Veera Salmi & Elina Warsta: Hung ja pantteripako, Otava 2020

Kasvun ihmettä puiden katveessa

Kätlin Vainola & Meria Palin: Toivon puu, 56 sivua, vironkielinen käännös Hannu Oittinen. Enostone 2025.
 
Luke Adam Hawker: Viimeinen puu. Toivon siemen. Suomentanut Leena Ojalatva. 64 sivua. S&S 2024.

 

 

Meidän puistossa on paljon puita.
Yksi niistä on silti aivan erityinen. 
 
    / Vainola & Palin: Toivon puu.

 

 

Puuhun liitetään vahvaa symboliikkaa esimerkiksi eri uskonnoissa, kulttuureissa ja mytologioissa.  

 

Tässä kaksi hyvin erilaista kuvakirjaa, joissa puu on keskeinen vertauskuva. Kummassakin kirjassa puu on oikeastaan yksi tarinan päähenkilöistä.

 

 

Virolaisen Kätlin Vainolan ja suomalaisen Meria Palinin Toivon puu on syntynyt Lastenkirjainstituutin vuosina 2022–2024 toteuttamassa Lastenkirjasilta-hankkeessa. 

 

Lokakuussa 2023 Tartossa järjestettiin suomalaisten ja virolaisten lasten- ja nuortenkirjojen tekijöille yhteinen työpaja, jossa osallistujat pääsivät työpareina kehittelemään uusia kuvakirjaideoita.

 

Konsepti on nerokas erityisesti näinä aikoina, kun Suomeen käännetään entistä vähemmän kuvakirjoja pieniltä kielialueilta. 

Idylliseen leikkihetkeen on jo vasemmalta työntymässä harmaa pilvi.
Meria Palinin kuvitusta Kätlin Vainolan tekstiin kuvakirjassa
Toivon puu (Enostone 2025).

 

Toivon puu kertoo tytöstä ja Papu-koirasta. Kaksikko viettää mieluusti aikaa puistossa tietyn suuren puun luona. 

Puun lehdet ovat sydämen muotoisia.

 

Koiran voimat hiipuvat ja se kuolee. Tyttö on lohduton.

 

Hiljaisuutta. Vain hiljaisuutta.
Kaikki oli minusta jossain loitolla.
Tuntui siltä, että muut olivat kääntäneet 
minulle selkänsä ja että heidän puheensa kuului kuin sumun läpi.

 

Suru eristää tytön muista. Tytön suljetut silmät
tehostavat erillisyyden tunnetta. Meria Palinin
kuvitusta Kätlin Vainolan tekstiin kuvakirjassa 
Toivon puu (Enostone 2025).

Tyttö ryhtyy kirjoittamaan ajatuksiaan pienille sydämenmuotoisille paperilapuille.  Hän on huolissaan, kampaako kukaan enää koiran turkkia, saako se riittävästi rapsutuksia ja muuta huolenpitoa. Tyttö ymmärtää toki, että ei voi lähettää kirjeitä mihinkään tiettyyn osoitteeseen. 

 

Kevään ja kesän tullen tyttö tutustuu vähitellen luokalle tulleeseen uuteen poikaan. Lapset keksivät laittaa kaikki Papulle kirjoitetut kirjeet puun oksien väleihin.

Pakahduttavan kaunis aukeama huokuu toivoa ja uuden
ystävyyden alkua. Meria Palinin kuvitusta Kätlin Vainolan tekstiin
kuvakirjassa Toivon puu (Enostone 2025).

 

Kätlin Vainolan tarina kertoo lapsentajuisesti surusta ja kaipauksesta. 

Meria Palinin väriliitukuvitus havainnollistaa surutyön pitkää kestoa, kun vuodenajat vaihtuvat. 

Vaikka apeus, murhe ja lohduttomuus on tarinassa konkreettisesti läsnä, kuvitus ja tarina kurkottavat kauniisti kohti toipumista ja valoa.

 

Selkeän, sympaattisen tarinan, riittävän ison kirjasintyypin ja levollisen taiton ansiosta kirja kiinnostavaa varmasti myös hiljattain lukemaan oppinutta lasta.

 

 

 

Brittiläisen Luke Adam Hawkerin (s. 1988) Viimeinen puu, toivon siemen huokuu taidekirjan henkeä kluutti-selkämyksellään, laadukkaalla, paksulla paperillaan ja taidokkaalla mustavalkoisella kuvituksellaan. 

Hawker on opiskellut arkkitehtuuria ja muotoilua, mikä näkyy esimerkiksi kirjan silmiä hivelevissä kaupunkinäkymissä ja museoon siivilöityvän valon kuvauksessa. 
 

Myös tämä kirja on mainio esimerkki kuvakirjasta, joka sopii hyvin eri ikäisille lukijoille ja katsojille. 

Isän ja tyttären kiinteä suhde näyttäytyy kauniisti 
esimerkiksi yhteisissä lukuhetkissä. Luke Adam Hawkerin
kuvitusta kuvakirjaan Viimeinen puu: toivon siemen (S&S 2024).

 

Kirjan keskushenkilönä on pieni tyttö, Tuisku, joka asuu kaksin isänsä kanssa. 

He lähtevät yhdessä puumuseoon.

 

Tuisku on koko elämänsä toivonut,
että saisi tavata puun.
 
Mutta viimeinenkin puu 
oli kuollut kauan sitten. 

 

Sanaton kuvasarja havainnollistaa tytön tuntemuksia, kun
hän vaeltaa yhä syvemmälle metsän siimekseen. Luke Adam Hawkerin
kuvitusta kuvakirjaan Viimeinen puu: toivon siemen (S&S 2024).

 

Tuisku istuu ”Viimeinen puu” -nimisen maalauksen edessä mykistyneenä ja vähitellen hän työntyy sisälle maalaukseen ja pääsee vaeltamaan ”puumeren” keskelle. 
 
Hawkerin taidokas, hiuksenhieno tussiviiva saa katsojan pidättämään henkeään. 

Vaihtelevat kuvakulmat, tekstittömät aukeamat ja kuvasarjat nostavat ja laskevat kuvituksen katsojan sykettä.

Vaihtelevat perspektiivit havainnollistavat yltäkylläistä "puumerta",
joka jatkuu silmänkantamattomiin. Luke Adam Hawkerin
kuvitusta kuvakirjaan Viimeinen puu: toivon siemen (S&S 2024).

 

Kuten isoissa tarinoissa aina, kirjan sankari oppii matkansa aikana jotakin tärkeää itsestään:
 

On asioita joita ei voi paeta.
 
Mutta pelkojaan ei tarvitse kohdata yksin.

 

Tuisku tuo matkaltaan puun siemenen, jonka hän kylvää maahan yhdessä isänsä kanssa.

Kirjan voi lukea ekokriittisenä kannanottona ilmastonmuutokseen, mutta samalla se tulkintani mukaan puhuu kauniisti myös lapsen kasvurauhan puolesta. 
 

 

 

 

 

 

 

Päräyttävä mopokesä

 

Katariina Romppainen: Mopokesä. 164 sivua. Sopuli 2025. Kansikuva Jyrki Pitkä. 

 

Poikien mopohaaveista on saatu viime vuosina jo useampiakin nuortenromaaneja. 
 

Jyri Paretskoin Shell´s Angels (Karisto 2013–2019) paikkasi tilannetta kokonaisen sarjan verran. 

 

Jukka-Pekka Palviaisen itsenäisessä nuortenromaanissa Virityksiä (Karisto 2018) ja Kosonen-sarjassa (Karisto v:sta 2020) mopon pärinä on keskeinen osa kirjojen äänimaisemaa. 

 

Tyttöjen hinku mopoiluun onkin ollut tähän mennessä tuiki harvinainen aihe,  ja nyt Katariina Romppainen poistaa Mopokesä-säeromaanillaan tämänkin vajeen.

 

Maria on jo keväällä suorittanut mopokurssin. Ketterä kulkupeli edesauttaisi varmasti osaltaan lähentymään ihastuksen kohdetta, Odea, jolla on sähäkkä Honda Monkey.  

 

Marian haaveen edessä on kuitenkin monta muttaa. 

 

Paras kaveri Ama myös ihmettelee Marian mopohaaveita. Ystävän mielestä Maria ei ole ”mopotyyppiä” lainkaan, koska on ”kiltti ja hiljanen ja vähän ujo”.

 

Maria kadehtii Aman kesätyötä lähikaupan hyllyttäjänä. 

 

Olen jo viisitoista
mutta työasioissa 
tokaluokkalalaisen tasolla,
– surkeaa!  

 

Vanhemmatkaan eivät ole innostuneita rahoittamaan tyttärensä mopokassaa:
 

Meillä on nyt tiukkaa rahasta, 
kaikki maksaa enemmän
ja lainankorot, sinähän tiedät
Olisit hakenut kesätöitä ahkerammin!
Ensi kesänä saat töitä ja sitten ostat mopon
mekin voimme silloin tukea hankintaa
kun asuntolaina on maksettu.

 

Romppainen tavoittaa hyvin nuoruuden malttamattomuuden ja hetkessä elämisen. 
Mopo pitäisi saada nyt heti. Maria ei osaa tai halua ajatella asioita vuoden päähän.
 
Kerronta etenee pääosin Marian minäkerrontana, johon lomittuvat vuoropuhelut  erottuvat toisistaan erilaisilla kirjasintyypeillä, mikä helpottaa hahmottamista.
 
Sattuma puuttuu kuitenkin peliin. 90-vuotias isotäti Elli kaipaa jeesiä ja isä pitää itsestään selvänä, että Maria auttaa sukulaistätiä, vaikka palkanmaksusta ei ole ollutkaan mitään puhetta. 

Marian on vaikea ymmärtää isän logiikkaa: Elli-täti auttoi isää tämän ollessa nuori, ja nyt isä voi hyvittää asian Marian työpanoksella. 
 
Lähikaupan ilmoitustaululta Maria pongaa samassa koulussa olleen Alin mainoksen erilaisista kotiaputöistä. Ali jakaa mieluusti tieto-taitoaan kevytyrittäjyydestä, ja pian ihastus Odeenkin unohtuu jo melkein kokonaan. 
 
Alin yritteliäisyys ilmenee siinäkin, että poika haluaa suorittaa sekä lukion että ammattikoulun sähköasentajalinjan. 
 
Päräyttävään mopokesään mahtuu myös kipuilua kaverien kanssa. 
 
Maria on kuullut, että monet ”alakoulun bestikset / nollaavat toisensa yläkoulussa”, minkä jälkeen ”mitä me ollaan enää toisillemme / pelkkiä lapsuusmuistoja / kasvoja luokkakuvissa”.
 
 
 

Mopokesä on hyvä muistutus siitä, että raha ei kasva puussa ja että unelmien eteen on hyvä oppia tekemään myös töitä. 

Marian unelma moposta toteutuu lopulta aika helposti onnenkantamoisen avulla, mutta lukija suo sympaattiselle päähenkilölle tämän kernaasti, sillä tyttö ponnistelee kyllä ankarasti unelman tavoittaakseen. 

 

Mopokesän motto on hauskasti tiivistetty Ellin ja hänen naisystävänsä Irman kodin seinällä roikkuvaan kirjottuun huoneentauluun ”Työ, taito, tekeminen / siitä seuraa toimeentulo”.

 

 

Moni kotimainen nuortenkirjailija on omaksunut yllättävän ketterästi säeromaanin ilmaisurekisterin osaksi kirjallista repertuaariaan. 

Mopokesä on Romppaisen ensimmäinen säeromaani. Se on ilmestynyt Romppaisen omakustanteena osana VaLas-kollektiivia. 
 

 

 

Oman äänen ja viivan jäljillä

Anne Muhonen: Greipinkeltainen tulevaisuus. 63 sivua. Omakustanne 2024. 

 

 

 

Greipinkeltainen tulevaisuus jatkaa sarjakuvaromaanista Älä unohda minua (Avain 2023) tutun Eeron tarinaa. 

Se on hyvä esimerkki lasten- ja nuortenkirjailijoiden kokeilunhalusta ja tilannetajusta reagoida lasten ja nuorten toiveisiin saada helppolukuista, mutta aiheiltaan kiinnostavaa, nuorten arkea uskottavasti kuvaavaa kirjallisuutta.

 

Esitystavaltaan helppolukuinen Greipinkeltainen tulevaisuus noudattaa selkokielistä tekstin asettelua. Sillä ei kuitenkaan ole Selkokeskuksen myöntämää Nuoli-selkotunnusta.

 

Eero on saanut kesätöitä kaupungilta. Aiempi työharjoittelu Hillan kukkakaupassa on tuonut itsevarmuutta omaan taiteelliseen ilmaisuun siinä määrin, että poika on rohkaistunut hakemaan opiskelupaikkaa taidekoulusta Lontoosta. 

 

Kukkakaupan omistajasta Hillasta on tullut Eerolle tärkeä luottoaikuinen. Eeron lapsuuden ystävä Piku aiheuttaa edelleen holtittomalla elämänasenteellaan huolta… jopa siinä määrin, että Eero pitää aluksi täysin mahdottomana ajatuksena muuttamista ulkomaille.

 

 

– Voit sä ottaa tän? 
kysyn varovasti Airilta,
kun olemme sen kotitalon luona.
Tarjoan sille hikisissä käsissäni 
rypistynyttä kirjekuorta.
– Pidä sitä sen aikaa,
että mä tiedän,
mitä mä haluan. 

 

Eero ottaa etäisyyttä vanhoihin kavereihinsa ja tutustuu Airiin, tyttöön, joka näkee hänen sisimpäänsä aivan erityisellä tavalla. 

Eero antaa Airille säilytettäväksi Lontoon taidekoulusta saapuneen kirjeen, jonka avaamiseen pojalle itsellään ei ole rohkeutta. Lukija saa näin jännittää jatko-opiskelupaikan selviämistä yhdessä Eeron kanssa läpi kirjan.

 

Greipinkeltainen tulevaisuus on aiheeltaan tuttuakin tutumpi kuvatessaan nuoren vähittäistä itsenäistymistä ja oman äänen ja näkemyksen löytymistä. 

Tapa, jolla Muhonen tuo tarinaan aidosti myötäeläviä ja kannustavia tukijoita, tekee kirjasta erityisen elämänmyönteisen. Voin uskoa, että kirjasta huokuva kannustava asenne oikeasti rohkaisee Eeron tavoin myös lukijoita tekemään itsenäisiä, mutta myös muut läheiset tarpeen mukaan huomioivia isoja, käänteentekeviä päätöksiä. 

 

Muhosen kerronta maalailee samastuttavia maisemia ja tunnelmatuokioita, kotona ”haisee vanha viina” ja sateen tihutus saa vetämään hupparin vetoketjun kiinni. 

Kirjan lopussa on Eeron luonnoksia
hänen kaupungilla kohtaamistaan ihmisistä ja eläimistä.
Anne Muhosen kuvitusta helppolukuiseen nuortenkirjaan
Greipinkeltainen tulevaisuus (Omakustanne 2024). 

 

Lukujen lomassa on pieniä kuvituskuvia ja kirjan lopussa on vielä kokoelma Eeron tekemiä luonnoksia kaupungissa kohtaamistaan ihmisistä. 

 

Greipinkeltainen tulevaisuus on mukana Lastenkirjainstituutin ja Suomen Kulttuurirahaston Selkopolku-kirjapaketissa, jota jaetaan kesän aikana yläkouluihin. 

Kirja ilmestyy myös viroksi Greibikollane tulevik  Kirjastus Elust Enesest  -kustantamon kautta. 

 

 

Tytöt on ihmeellisiä, kauniita ja tuoksuvat hyvälle

Jukka-Pekka Palviainen: Koko pitkä yö. Nokkahiiri 2024. 118 sivua. Kansikuva Oona Liukkonen.

 

Yhden vuorokauden tapahtumia kuvaavissa nuortenkirjoissa on aina oma latauksensa. 

 

Jukka-Pekka Palviaisen uusin nuortenkirja Koko pitkä yö kertoo jo nimessään, että sen keskeiset tapahtumat tihentyvät rajattuun ajanjaksoon.

 

Romaanin keskushenkilö Matias on saanut ajokortin poikkeusluvalla hieman aikaisemmin. Lukion ensimmäinen vuosi on ohi ja kesä edessä. 

 

Kompaktin, vain hieman yli 100-sivuisen, romaanin luvuissa vaihtelevat Matiaksen ja Vilman näkökulmat.

Sivuhenkilöinä ovat pari vuotta vanhempi naapurin Kaisa sekä Elisa, Ansku, Lunki ja Venni, jonka järjestämät koulun päätösbileet sähköistävät eri tavoin tunnelmaa.  

 

Suuri osa nuorista on ollut  ystäviä päiväkodista asti, ja ehkä juuri siksi heidän on vaikea välillä asemoida suhteitaan uudelleen, kun tunteiden vuoristorataan ilmaantuu myös orastavaa ihastumista. 

 

Palviainen viljelee nuortenkirjoissaan huumoria, joka tulee välillä aivan ”puun takaa” ja saa lukijan naurahtamaan ääneen. Tässä kaksi esimerkkiä. 

 

Vilma muistelee, kuinka 

 

Piirsin kotona ulkomuistista Elisan seisomassa suihkussa. Äiti näki kuvan ja kysyi, olenko lesbo. Kohautin hartioitani. Äiti sanoi, että ihan sama, kunhan se ei häiritse koulunkäyntiä. Olin kaksitoista.

 

Matias on isänsä kanssa autokaupoilla ja isä tinkaa vanhan Volvon hintaa alemmaksi: 

 

Myyjä vilkaisee kelloaan ja huokaisee. Se sanoo, että rouva odottaa sängyssä ja ovuloi. Pitäisi kuulemma panna perijä tulille. 

 

Huumori ei kuitenkaan ole itsetarkoituksellista, sillä Palviainen tekee myös  tarkkoja psykologisia havaintoja ja purkaa kliseitä.

 

Lunkin ”taakkana” mainitaan hänen kaksi äitiään. Vilma perustelee Matiakselle Lunkin uhon johtuvan siitä, että poika epäilee miehisyytensä joutuvan kyseenalaistetuksi.

 

Katson Lunkin lihaksikasta ylävartaloa ja mietin, voiko Vilma olla oikeassa. Ainakin Lunki on ylikorostetun maskuliininen. Sen kaksi äitiä on onnistuneet kasvattamaan siitä sovinistin. – – 

 

Nykyisin nuortenkirjojen sankarit hakeutuvat entistä useammin terapiaan. 

Vilma käy samalla terapeutilla kuin ystävänsä Ansku. Ansku tosin käy terapiassa vastentahtoisesti ja vanhempiensa pakottamana, mutta Vilmasta on ”ihanaa, kun saa kerrankin puhua suunsa puhtaaksi niin, että toinen ei koko ajan keskeytä ja arvostele”. Vilma on ahdistunut pandemioista ja sodista. 

 

Parastaan Palviaisen nuortenromaani antaa seurustelusuhteen hapuilevan alun kuvauksessa. Matias ja Vilma testaavat toisiaan, tenttaavat tulevaisuudensuunnitelmia, kertovat ammatinvalinta-aikeistaan ja haaveilevat interrailista.

 

Matiaksen ja Vilman lempi ei todellakaan leiskahda hetkessä täyteen liekkiin, vaan kumpikin kuulostelee tuntojaan.

 

 

Palviainen luonnostelee Matiaksesta herkän, pohdiskelevan pojan, joka uskaltaa sanoittaa tunteitaan siekailematta: 

 

Musta tuntuu, että mä haaveilin tyttöystävästä paljon aikaisemmin kuin muut kaverit. Lunki ja muut oli sitä mieltä, että tytöt ei kuuluneet meidän juttuihin vaan oli lähinnä tiellä. Mä joskus jopa leikin tyttöjen kanssa vaan sen takia, että sain viettää aikaa niiden seurassa. Mun mielestä tytöt oli ihmeellisiä. Ne oli kauniita ja tuoksui hyvälle. 

 

Mutta oli niitä toisenlaisiakin tyttöjä. Sellaisia, jotka halusi olla ihmeellisiä omilla ehdoillaan. Sellaisia, jotka kiipesi niin korkealle puuhun, että niiden kanssa oli mahdotonta leikkiä. Sieltä ne huuteli kirosanoja ja syljeskeli klimppejä, jotka jäi roikkumaan puiden oksille.

 

Vilma oli juuri sellainen tyttö. Siksi mä en ollut kiinnostunut siitä vielä silloin. Mutta sitten me muutuimme varmaan molemmat. – – 

 

Kiinnostavana sivujuonteena kerrotaan Vilman isänlomautuksesta. Isä kiteyttää asian toteamalla että ”nyt ei ole sitten vähään aikaan Netflixiä ja juustosuikeroita”.

 

 

Ihmissuhdepohdintojen kupeeseen viritellään myös – kenties katu-uskottavuuden nimissä ?  – hieman vaisuksi jääviä jännityskertoimia Vennin bileissä sattuneen yhteenoton ympärille. 

7. luukku: Tonttupölyä ja tilpehööriä

Liina Putkonen: Revontuulen ratsastajat 1: Monen mutkan tonttumatka. Kuvittanut Nora Surojegin. 367 sivua. Tammi 2023. 

 

 

Jouluun sijoittuva lastenromaanisarja on Suomessa vielä harvinainen formaatti. Matt Haigin ja kuvittaja Chris Mouldin Poika nimeltä Joulu (Aula & Co v:sta 2017) on jatko-osineen tuttu myös suomennoksina.

 

Liina Putkosen saturomaanin päähenkilö 11-vuotias Pyry on ahdistunut monesta syystä. Kotona vanhempien välit ovat tulehtuneet ja koulussa poika joutuu kiusaajan, Mannin, silmätikuksi. 

 

Rantakahvilassa nautittu kermavaahtokaakao johdattaa Pyryn tonttumaailmaan ja Tuisku-tontun ystäväksi. Hämmennystä herättää kuitenkin se, että Tuisku toivoo apua tontunsukuisen Mannin pelastamiseen. 

 

– Joulu on meille tontuille kuin sydän, se sykkii aina, joka päivä, joka minuutti ja joka sekunnin murto-osa. Paitsi ei kai sydän syki niin usein? No, meidän joulumme sykkii ihan nanona, pikona ja tseptonakin, Tuisku oli selittänyt.

 

Pyry tutustuu Tuiskun opastuksella villimieleensä ja suojasieluunsa, joista ensimmäinen antaa rohkeutta ja toinen suojelee. Vaiherikkaan seikkailun kuluessa poika tulee vähitellen tietoisemmaksi omastakin tonttuperimästään ja löytää myös omat taikavoimansa. 

Pyry ja Tuisku tasapainottavat toisiaan: Tuiskun on vaikea kontrolloida tunteitaan ja hän ajautuu tämän tästä kiusallisiin tilanteisiin, kun taas Pyry on tunteiden ilmaisussa ottanut mallia pidättyneistä vanhemmistaan. Yhdessä he ovat kuitenkin "hyvä seikkailupari", kuten Tonttuakatemian tontessori Hituhinen asian kiteyttää. 

 

Menneenmöröt ja tulevantuhot aiheuttavat kiperiä käänteitä. Tonttumaailman aikavivun ansiosta Pyry pystyy seikkailemaan Tuiskun kanssa ilman että vanhemmat juurikaan edes huomaavat hänen poissaoloaan. 

Pyryn perheen välisiä suhteita kuvataan varsin karulla tavalla. Isä käy kotona vain kääntymässä ja silloinkin lähinnä tylyttää poikaansa:

 

Olet 11-vuotias ja älyllisesti jo siinä iässä että ymmärrät, ettei satua sovi sekoittaa todellisen elämään. Joulupukkia ei ole olemassa. 

 

Putkonen luo joulufantasiaansa uusia ilmaisuja ja vähän keinotekoistakin jouluisuutta: esimerkiksi Tonttujen Tasavallan pääkaupunki  ja joulupukin kotikaupunki on nimeltään Jojoululu.   

 

Eläinhahmoinen tonttu on nimeltään tontotus. Tonttulas on Tonttuakatemiassa opiskeleva tonttu. Ihmisiä tontut kutsuvat ihmisläisiksi.

 

Nora Surojeginin koko sivun kuvituskuvissa on yhtäältä kyllä sadun lumoa, mutta ihmislapset ja tontut piirtyvät silti olemukseltaan yksitotisempina. 

Saturomaanissa on paljon kutkuttavia paikannimiä, kuten Ritiralla, Kalmankuru ja Hukkaholvi. Sisäkansiin olisi voinut liittää tapahtumapaikkoja ja niiden välisiä etäisyyksiäkiin havainnollistavan kartan. 

 

Monen mutkan tonttumatka aloittaa uuden Revotuulen ratsastajat -sarjan.

 

Klassisten lastenkirjojen tapaan ruokaa kuvataan seikkailun eri käänteissä antaumuksellisesti: 

 

Pyry katselee häkeltyneenä pöytää, jonka eteen hän istuu ystäviensä, tontessorien ja äitinsä kanssa. Herkkuja herkkujen vieressä.      

On rapeakuorista paahtokaurapaistia porkkanapihlajanmarjahyytelön kera, napsakoita mukavasti meheviä perunatikkusia, hunajaisia ruusukaaleja, kermaista kermakastiketta, suussa sulavia kikkanoita ja porsnakin potkaa. Jälkiruoaksi syödään uunissa haudutettuja kaneliomenalohkoja poksuvaahdon kera. 

 

Liina Putkonen (s. 1973) on Helsingissä asuva toimittaja. Hänen esikoisromaaninsa, dekkari Jäätynyt tyttö (Johny Kniga 2018), voitti Rikos-Kniga- kirjoituskilpailun. Kahden dekkarin jälkeen on ilmestynyt tänä vuonna myös viihderomaani Unohdettujen unelmien kirjasto.