torstai 31. maaliskuuta 2022

Ole oma itsesi, älä välitä muista

















Sanni Ylimartimo: Pimeässä hohtavat tähdet, 152 sivua, Karisto 2022. Kansikuva Emmi Kyytsönen.
 




 
Uudet esikoiset ovat kotimaisessa nuortenkirjallisuudessa nykyisin entistä harvinaisempia. Isot kustantamot ovat karsineet tarjontaa ja tietty kiintiö varataan jo entuudestaan tutuille tekijöille.
 
Tästä aiheesta hyvää keskustelua löytyy Mervi Heikkilän Kirjapuhetta-podcastista.  Nuortenkirjat nyt, osa 1 -jaksossa hän haastattelee WSOY:n kustannuspäälikköä Paula Halkolaa.
 
Kevään esikoiskirjailijan Sanni Ylimartimon (s. 1993) Pimeässä hohtavat tähdet yllätti minut ensin sillä, että kirjan säeromaanin formaattia ei mainita lainkaan kustantajan katalogissa saati romaanin takakannessa. 
 
Uskoisin, että menettely on täysin harkittua. 
 
Ehkäpä erilaiset genrekarsinat ovatkin jo tyyten turhia? 
 
Samankaltainen käytäntö sopisi myös selkokirjoihin. Kun lukija tarttuu ilman ennakkoluuloja aiheeltaan kiinnostavaan teokseen, hän saattaa yllättyä maustaan, lukutottumuksistaan ja laajentaa tällaisen onnenkantamoisen ansiosta omaa lukurepertuaariaan.
 
Pimeässä hohtavat tähdet on vahva debyytti, joka ei jää tietyn erityisteeman vangiksi, vaan kuvaa koskettavasti ja samastuttavasti nuoruuteen kuuluvaa epävarmuutta ja etsikkoaikaa. 

Se on jälleen hyvä esimerkki säeromaanin eduista, kun pyritään kuvaamaan nuoren ihmisen sisäisiä mielenliikkeitä sekä ihmissuhteisiin, perheeseen ja omiin ajatusjumeihinkin liittyviä herkkiä asioita.
 
 
14-vuotias Mira käy yläkoulua pienellä paikkakunnalla Jurvassa, ”rupukylässä / Etelä-Pohjanmaan peltojen keskellä” – –  missä on ”liikaa huonekalutehtaita / ja liian vähän ihmisiä”. 

Hän on ikäisekseen pitkä tyttö ja itse asiassa luokkansakin pisin, ja kokee luokkatovereiden katseissa arvostelua. 

Mira uskoo olevansa ruma ja turha, väheksytty.
 
Ahdistavan kouluarjen vastapainona Miralla on onneksi pakopaikkana k-pop. 

Hän fanittaa eteläkorealaista poikabändiä, ERRORCIA, joka on tulossa keikalle Helsinkiin.

Mira kuuluu bändin suomalaisten fanien verkkoyhteisöön, jossa hänellä on hengenheimolaisia. 

Poikabändin laulujen sanat resonoivat Mirassa ja voimaannuttavat häntä kestämään arjen koettelemukset. 
 
Miran äiti on ylisuojeleva ja torppaa oitis tyttärensä ilmoituksen lähteä yksinään bändin keikalle. 

Aran ja estoisen tytön halu nähdä fanittamansa bändi on kuitenkin niin suuri, että hän on valmis uhmaamaan äitinsä kieltoa.
 
Ylimartimon esikoisromaanin erityisenä ansiona on tapa, jolla hän kuvaa nuoruuden tuntemuksia pienellä syrjäisellä  paikkakunnalla varttuneen nuoren näkökulmasta. 
 
Helsinkiin saavuttuaan Mira tiivistää havaintonsa:
 

Tämä ei tosiaan ole
Jurva, ajattelen
kun pojat kulkevat sähköpotkulaudoilla isiensä traktoreiden
sijaan ja joka kulmalla on itämainen kauppa
tai tatuointistudio.
Täällä en tiedä vastaantulevista mitään
juorut eivät kuulu kylän mummoille vaan jodeliin 
eikä ketään kiiinnosta, ellet ole julkkis.


 
Mira huumaantuu ”rumankauniista” kaupungista.
 
    Olen sillä tavalla nuori 
kuin vain äidiltään karkuteille lähtenyt voi olla.

 
Pienien vihjeiden perusteella lukija saa vähitellen huomata, että irtiotto kodin tukahduttavasta ilmapiiristä tekee Miralle hyvää. 

Taitekohdaksi muodostuu yhden bändin jäsenen julkinen avautuminen kesken yhtyeen keikan omista peloistaan ja tunnoistaan. 

Mira oivaltaa, että hänenkin pitää uskaltaa olla oma itsensä.

Säeromaanille ominainen ilmavuus ja toisaalta kerronnan poikkeuksellisen  latautunut tunnelma tekee Miran voimaantumisesta uskottavaa. Kyse ei ole hokkus-pokkus-tempusta, vaan luultavasti pidempikestoisesta prosessista, joka sysää tytön vapautumaan aiemmista estoistaan ja jumeistaan.  
 
Keikalta kotiin palatessa Mira rohkaistuu tekemään aloitteen ja kertoo tunteistaan luokkakaveriaan Mikoa kohtaan. 
 
Ylimartimo kuvaa  hienosti – ja ilmiselvästi myös oman kokemuksensa siivittämänä – fanikulttuurin ja fanittamisen merkitystä nuoren ihmisen identiteetin rakentamisessa.  
 

Kirjan nimi on erityisen onnistunut viitatessaan toisaalta fanikulttuurin tähtiin ja Miran huoneen kattoon liimattuihin, pimeässä hohtaviin tarratähtiin. 


Myös Emmi Kyytsösen kansikuva kiteyttää romaanin teemat hienosti.

 

 

 

keskiviikko 30. maaliskuuta 2022

Ei huolta: Mintun äiti ei ole konmarittanut kirjoja pois perheen kirjahyllystä!

 










Maikki Harjanne: Minttu ja kadonneet kirjat, 32 sivua, Otava 2022.

 





Minulla oli kunnia päästä haastattelemaan Maikki Harjannetta viime sunnuntaina Tampere-talossa sarjakuvanharrastajien vuotuisessa Tampere kuplii -tapahtumassa. 

 

Harjanne oli toinen tapahtuman kunniavieraista.

 

Harjanteen Minttu-sarja on tiettävästi pitkäikäisin yhtäjaksoisesti ilmestynyt kotimainen kuvakirjasarja. 


Se on illmestynyt jo vuodesta 1978 lähtien, eli 44 vuoden ajan.  

 

Harjanne peittoaa kevyesti ruotsalaisen kollegansa Gunilla Bergströmin (1942–2021) Mikko Mallikas -kirjatkin. 


Ensimmäinen Alfons Åberg- kirja, God natt, Alfons Åberg, ilmestyi Ruotsissa 1972 ja viimeisin, suomentamaton kuvakirja Skratta lagom, sa pappa Åberg vuonna 2012. 

 

Minttu-kirjat pyristelivät tietoisesti irti 1970-luvun lastenkirjallisuudelle tyypillisestä ongelmakeskeisyydestä. 


Harjanne on kertonut halunneensa  tarjota vastineen  ”hajuttomalle ja mauttomalle” lapsuuden kuvaukselle ja viitannut tässä yhteydessä mm. Gunilla Wolden Teemu- ja Anna Taurialan Leena-kirjoihin. 

 

Harjanne kapinoi monien 1970-luvun lastenkirjojen tapaa esittää lapsuus myös visuaalisesti yksitotisena ajanjaksona, jossa tylsyyden ja tapahtumattomuuden  ajateltiin tuottavan lapselle turvallisuuden tunteen.

 

Minttu-sarjan kokoformaatti sekä osittain myös visuaalinen esitystapa ja värimaailma ovat yli neljässä vuosikymmenessä toki hieman muuttuneet, mutta päähenkilö Minttu on silti säilynyt helposti tunnistettavana, samastuttavana ja ennen kaikkea uskottavana kuvakirjahahmona.  

 

Kevään uutuus Minttu ja kadonneet kirjat viittaa hauskasti myös yhä vilkkaaseen  keskusteluun lasten kirjallisuuskasvatuksesta.


Mintun ilme kertoo olennaisen: hätä kirjojen häviämisestä on
aito ja tosi. Maikki Harjanteen kuvitusta kuvakirjaan Minttu ja
kadonneet kirjat
(Otava 2022). 

 

Minttu hätääntyy, kun huomaa, että aiemmin täpö täysi kodin kirjahylly on lähes tyhjä. 


Myös Mintun lempikirja on hävinnyt. 


Onko Mintun spontaanista luonteesta tunnettu äiti kenties päättänyt heittää konmaritus-puuskassaan kaikki kirjat jätepaperinkeräykseen?

 

Ei syytä huoleen.

 

Asialla onkin ollut isä, joka on vienyt kirjat ulos tuulettumaan: 

 

– Ne olivat niin pölyisiä, ettei niitä voinut aivastelematta lukea.

 

Hieman epätavanomaiset ongelmanratkaisukeinot ovat Mintun perheessä arkipäivää. 


Perhe toimii Minttu-kirjoissa usein tiiviinä yksikkönä.
Myös kirjojen pelastaminen sateen alta on yhteinen projekti. 
Maikki Harjanteen kuvitusta kuvakirjaan Minttu ja
kadonneet kirjat
 (Otava 2022). 
 


Jännitettä saadaan tähän arkiseen tarinaan seuraavaksi siitä, että Minttu havahtuu vesisateen ääneen.


Kiireesti Minttu, isä ja isoveli Ville kiikuttavat kaikki kirjat sisälle turvaan.

  

Minttu-sarjan suosio selittyy nähdäkseni myös lyhyellä tekstillä, jota aikuisen on vaivatonta lukea lapselle ääneen.  Toisaalta kuvien yksityiskohdissa riittää lapselle paljon tutkittavaa myös lukuhetkien jälkeen.

 

Harjanne oli 1970-luvulla aikaansa edellä siinä, että hän kannusti vuorovaikutukselliseen lukemiseen: Minttu-kirjoissa lasta haastetaan usein kesken tarinan vastaamaan tekstin esittämiin kysymyksiin, nimeämään yksityiskohtia aukeamilta ja  ratkomaan pieniä arkisia pulmatilanteita.

 

Nyt korona-aikaan kotoilu ja kiireetön laatuaika lähiperheen kanssa on noussut ihan uuteen arvoon. 


Minttu-kirjoissa tämä elämäntapa on ollut luontevasti läsnä alusta asti. 


Mintun äiti on kotiäiti (vaikka on Harjanteen mukaan haaveillut jo pitkään pääsevänsä R-kioskin myyjäksi!). 


Äidille on selvästi myös tärkeämpää osallistua lastensa arkeen kuin pitää kotia tip-top-kunnossa. 

 

Loppu hyvin, kaikki hyvin: oman lempikirjan löytyminen takaa
Mintulle ja veljelle makoisat unet. 
Maikki Harjanteen
kuvitusta kuvakirjaan 
Minttu ja kadonneet kirjat
 (Otava 2022). 


Minttu-kirjoissa Harjanne onkin halunnut käsitellä sellaisia taitoja, jotka täytyy oppia, kun eletään yhdessä ja opitaan kantamaan vastuuta. Mintun äiti ei ylisuojele lapsiaan, vaan kannustaa heitä omatoimisuuteen ja uteliaisuuteen.  

 

Ja juuri ennen nukkumaan menoa Mintun lempikirjakin löytyy…. sängystä tyynyn alta, jonne hän on sen itse edellisenä iltana ennen nukahtamistaan laittanut.



Tampere kuplii -tapahtumassa julkistettiin myös Maikki Harjanteen Täydellinen Minttu -sarjakuva-antologia (Kissanviikset 2022), joka kokoaa yksiin kansiin kaikki Kotiliesi-aikakauslehdessä julkaistut Minttu-sarjakuvat. 


Siitä kirjoitan Lastenkirjahyllyyn hieman myöhemmin. 




 








 

 

perjantai 25. maaliskuuta 2022

Tätä kirjaa en halunnut lukea lapsilleni, mutta jos lapseni saavat joskus lapsia haluan varmasti lukea sen heille

 
















Janosch: Urhea pikku räätäli. Suomentanut Riikka Mäyrälä. 39 sivua. WSOY 1988. 

 

 






Kun lapset olivat pieniä, luin heille uutta ja vanhaa lastenkirjallisuutta laidasta laitaan. Harvoin sensuroin lukemaani, mutta tämän kuvakirjan nostin kodin kirjahyllyssä varmuuden vuoksi ylähyllylle. 


Suurvaltapolitiikka, ydinaseiden uhka ja silmittömän sodankäynnin siekailematon kuvaus  ei mielestäni sopinut lastenkirjaan. 

 

Janosch (s. 1931, oik. Horst Eckert) on puolalais-saksalainen lastenkirjailija, joka tunnetaan meillä Suomessa kaikkein parhaiten Oi ihana Panama -kirjastaan. 

 

Erityisesti 1980–1990-luvuilla suomennettiin paljon Janoschin kirjoittamia ja kuvittamia kuvakirjoja. 

 

Janoschin eläimistä kertovat kuvakirjat käsittelivät toisaalta lempeästi mutta myös viiltävän tarkkanäköisesti ihmissuhteiden koko kirjoa – unelmia, ystävyyttä, elämän nurjia puolia, pettymyksiä ja rosoja. 

 

Urhea pikku räätäli on suomennettu 32 vuotta sitten, vuonna 1988. 


Alkuteos Das tapfere Schneiderlein ilmestyi Saksassa vuonna 1986. 


Eurooppalainen rauhanliike ja ydinaseiden vastainen protesti näkyivät tuolloin myös Suomessa vaihtoehtoliikkeiden mielenilmauksina.  

 

Tuolloin Suomessa elettiin käännetyn kuvakirjallisuuden lihavia vuosia: eurooppalaisen tarjonnan helmiä saatiin nopeasti suomennoksina. 


Kuvakirjoissa oli todellakin varaa, mistä valita,  ja kaikilta kustannusohjelmaan valituilta kirjoilta ei isossa kustannustaloissa odotettu välitöntä myyntimenestystä. 

 

Urhea pikku räätäli -kuvakirjan alkuasetelma on tuttu Janoschin muista kirjoista. 

 

Kirjan alkupuolen visuaalinen miljöö sekä jutusteleva, leppeä tarinankerronta ovat taattua ja rakastettua Janoschia. 

 

Kuvakirja toisintaa mm. Grimmin veljesten satuna tuttua tarinaa urheasta räätälistä, joka yhdellä iskulla tainnuttaa seitsemän kärpästä. 


– Olenpa minä mainio mies! pikku räätäli sanoi. Hänen oli aivan pakko ihailla omaa urheuttaan. – Sopii tästä kuuluttaa ympäri kylää! 
Ja kaikessa kiireessä hän leikkasi kangaskaistaleesta vyön, päärmäsi sen ja ompeli siihen isoin kirjaimin: seitsemän yhdellä iskulla. 
– Ympäri kylää! Ei toki! Koko maailman on saatava tietää, miten urhea mies minä olen, hän sanoi, ja hänen sydämensä läpätti ilosta kuin lampaansaparo.



 

Räätälin miehinen uho ja elämän huolettomuus tiivistyvät
hyvin tälle aukeamalle. Leppeä tunnelma kuitenkin rikkoontuu
nopeasti. Janoschin kuvitusta kuvakirjaan
Urhea pikku räätäli (WSOY 1988).

 


 

Räätälin uho ja kaikkivoipaisuuden tunne kasvavat vielä entisestään, kun hän puijaa hölmöä jättiläistä ja voittaa sen mennen tullen erilaisissa haastetehtävissä. 

 

Räätäli päätyy kuninkaanlinnan porteille. 


Muukalaisen sankariteot ovat pian kaikkien huulilla ja pian urhoollinen räätäli esitellään myös kuninkaalle.


– Seitsemän yhdellä iskulla? kuningas huudahti. – Tuokaa heti miehelle kivääri. Hän saa näyttää, mihin pystyy. Älkää unohtako ruutia ja kuulia.

 

Rauhan miehenä itseään aiemmin pitänyt räätäli joutuu väärinymmärryksen takia tahtomattaan sotakoneiston rattaisiin. 


Lukija seuraa nyt pöyristyneenä tapahtumien etenemistä kohti vääjäämättömältä näyttävää tuhoa .

 

Kivääri vaihtuu nopeasti tykinkuuliin ja kanuunaan. 

 

Lopulta räätälin ei enää tarvitse todistaa sankaruuttaan ja urhoollisuuttaan ja pelottomuuttaan sotatantereella lainkaan, vaan hän voi vain istua lukuisia nappuloita sisältävän laitteiston äärellä. 


Yhteen, punaiseen nappiin, kuningas kuitenkin kieltää koskemasta ennen kuin hän antaisi siihen luvan. 

 

 

Eikä hallitsijoiden ja kuninkaiden tarvinnut olla huolissaan siitä, että sotilaat loppuisivat. Ihmisiä oli riittävästi, ja heidän lukumääränsä lisääntyi hyvin nopeasti. Kuolleet laskettiin tuhansissa. Mutta räätäliä pidettiin urhoollisena. Kuningas palkkasi keksijöitä, jotka eivät tehneet mitään muuta kuin suunnittelivat yhä tehokkaampia aseita. Niillä saattoi ampua niin laajalti, että räätäli tuskin enää tiesi, mihin tähtäsi.

 


Kahden valtakunnan kuninkaiden neuvonpitoa.
Janoschin kuvitusta kuvakirjaan Urhea pikku räätäli 
(WSOY 1988).



Kuninkaan hallitseman valtakunnan vieressä on toinen valtakunta, ja sielläkin on hallitsija, jolla on samanlainen punainen nappi selustatukenaan. 

 

Sitten tarinan näennäisen jutusteleva sävy muuttuu tyyten, kuin veitsellä leikaten. 

 

Verenpunainen väri dominoi niukkatekstistä aukeamaa.
Äiti kantaa sodassa haavoittunutta poikaansa harteillaan. 
Janoschin kuvitusta kuvakirjaan 
Urhea pikku räätäli (WSOY 1988).




Aukeaman vasemmalla laidalla virtaa verenpunainen puro ja aukeaman oikealla laidalla kuva-alasta ulos kävelee vanha nainen, joka kantaa olallaan verista vaaleaa myttyä.

 

Vanha nainen laskee mytyn räätälin jalkojen juureen. 


Mytystä paljastuu naisen poika, Eli, joka on räätälin vanha lapsuudenystävä. Eli on haavoittunut silmittömässä sodankäynnissä.  


Teksti kertoo, kuinka "Pojan kädet ja jalat olivat silpoutuneet irti, vartalo oli kärventynyt, ja tyhjistä silmäkuopista valui verta".


– Kuka tämän on tehnyt? räätäli huusi. Hän ei voinut kestää näkemäänsä. – Sen joka tämän on tehnyt, tapan kymmenentuhatta kertaa! 

– Sinä tämän olet tehnyt, Elin äiti sanoi. 

 

Ja jälleen kerran tarinan tyylilaji muuttuu, nyt suorastaan yleväksi.

 

Ihmiset ryhtyvät vastarintaan ja kieltäytyvät synnyttämästä uusia lapsia sotaan lähetettäväksi. 


Hirmuhallitsijoiden valtaherruus kukistuu.

 

Kirja päättyy kursivoituun tekstiin, joka antaa vaikutelman siitä, että "sadusta" on siirrytty reaalitodellisuuteen: 

 

Kysyimme isoisältämmme: – Onko tämä satu totta, isoisä? 

– Ei vielä, isoisä vastasi. – Mutta te voitte tehdä siitä totta.

 

Ja todeksi me myös aiomme sen tehdä. 


Janoschin Urhea pikku räätäli on hyvä esimerkki lastenkirjasta, jonka sanoma puhuttelee yli 30 vuoden jälkeen jopa suuremmalla intensiteetillä kuin ilmestymisaikanaan.  


Lapsien vastaanottokykyyn ja taitoon työstää vaikeita, haastavia ja äärimmäisen rankkojakin aiheita luotetaan nykyisin jopa enemmän kuin 1980-luvulla. 


Urhea pikku räätäli on havainnollinen esimerkki lastenkirjasta, jonka moraalisesti ojentava eetos säväyttää myös aikuista.




 








 


keskiviikko 23. maaliskuuta 2022

Hölmöys on aina yhtä ajankohtaista!
















Pamela Mandart: Hemmo ja hölmölöiset, kuvittanut Andres Varustin, 77 sivua, Basam Books 2022.

 

 

 

Suomalaisen kansanperinteen päivittäminen nykylapsille sopivaan ja kiinnostavaa muotoon on mainio oivallus Pamela Mandartilta ja Basam Booksilta.

 

Mandart on kertonut kansansatuina tutut hölmöläissadut hieman modernilla twistillä uudelleen ja keksinyt myös muutaman ihan uuden sadun. 


Hölmöläisten kansoittamassa agraarimaisemassa on nyt mönkijöitä. Kylän trendikkäät naiset lähtevät sauvakävelylle ja päätyvät kohtalokkain seurauksin uimaan ruispeltoon.


Valoa mökkiin -tarinassa Hölmölän kylä kärsii jatkuvasti sähkökatkoista, ja siksi taloon pitäisi saada jollain konstilla enemmän valoa. Hölmölässäkin järjestetään vuotuiset eukonkantokilpailut.



 

Vaikka Hölmölässä eletään nyt vähän modernimpaa
aikaa, niin Hemmon skeittilauta on silti aika jykevää tekoa.
Anders Varustinin kuvitusta Pamela Mandartin lastenkirjaan
Hemmo ja hölmöläiset (Basam books 2022).


Vanhoissa saduissa järjen äänenä kuultiin Mattia, mutta Mandartin päivittämissä nykyversioissa pikkulapsi Hemmo naureskelee sivusta hölmöläisten puuhille.  


Uudessa kirjassa on tunnettujen hölmöläistarinoiden lisäksi myös muutama uusi teksti. Niitä olisi kernaasti voinut olla enemmänkin. 


Hölmö käyttäytyminen tai toisinnäkeminen tai luova ongelmanratkaisu on tuttua myös nykyajan ihmisille! 


 

Tarinat ovat sopivan lyhyitä ja isohko kirjasin sopii hiljattain lukemaan oppineelle lapselle. 

 

Hölmölön kylän rosvopäällikkö Herkolla ihan omat
ouot viritykset rosvopaistin kanssa. Anders Varustinin kuvitusta
Pamela Mandartin lastenkirjaan 
Hemmo ja hölmöläiset
 (Basam books 2022).



Hölmöläistarinoiden huumori ja omaperäinen ongelmanratkaisu testaa myös hyvin lapsen luetun ymmärtämistä.

 

Andres Varustin on virolainen taiteilija, karikatyristi ja kuvittaja. Hänen hahmoissaan on särmää ja reteyttä, kuten asiaan kuuluukin. 


Harmillisesti taitossa muutamat koko aukeaman kuvituskuvat hiukan kärsivät, kun yksityiskohtia jää sivun taitoksen alle piiloon. 

 



Pamela Mandart on julkaissut jo vuonna 2008 kuvakirjan Täältä tulee Hemmo Hölmölöinen (Crosstalents, kuv. Bruno Maximus). 


Itse asiassa uuden hölmöläiskirjan viisi ensimmäistä tarinaa löytyvät samasanaisina  tästä vanhemmasta kuvakirjasta. 


Sen esipuheessa on kiinnostavaa taustaa hölmöläistarinoista, joita on löydetty myös Saksasta yli 400 vuoden takaa. 


Tanskassa, missä Pamela Mandart on perheineen asunut, hölmöläisten kerrotaan asuvan Mols-nimisellä alueella, jossa perimätiedon mukaan asuu "hullunkurisia ja tempauksia ehtimiseen keksiviä ihmisiä".






Lisää tarinoita hölmöläisistä:



Toim. ja kuv. Pirkko-Liisa Surojegin: Suomen lasten hölmöläissadut, Otava 2000


Annamari & Heikki Saure: Silakka korvassa: huumorikertomuksia, kuv. Tuukka J. Juselius, Pieni Karhu 2005 


Hölmölässä, tekstejä vapasti muokannut ja kuvittanut,  Martti Sirola, Tammi 1999


Martti Sirola: Hölmölän akat; Hölmölän arkea;  Hölmölän kauppa, Hölmölän ukot  Weilin+Göös 1977–1982 / kuvakirja 



 



 






perjantai 18. maaliskuuta 2022

Hauska päivä ei mene harakoille Vesta-Linnean seurassa


© Långfilm productions / Yle 
Vesta-Linnea, 12-osainen draamasarja perustuu Tove Appelgrenin samannimiseen kuvakirjasarjaan. Käsikirjoitus Annina Enckell, ohjaaja Anna Blom. Tuottaja Mats Långbacka. Pääosissa Livia Ahlström (Vesta-Linnea), Sophia Heikkilä (äiti), Anton Reivilä (isoveli Paul-Axel), Mona Nousiainen (pikkusisko Wendla), Enja Heikkilä (Freja), Fredrik Hallgren (opettaja), Ylva Ekblad (isoäiti), Cecilia Paul (kummitäti) ja Peter Kanerva (äidin miesystävä). Långfilm productions 2021. Katsottavissa Yle Areenan kautta.

 




Tove Appelgrenin ja Salla Savolaisen kuvakirjasarja Vesta-Linneasta on ilmestynyt vuodesta 2001 lähtien, ja osat on julkaistu samanaikaisesti ruotsiksi ja suomeksi. 

Viimeisin Vesta-Linnea ja kaverit on vuodelta 2019. 

 

Sarja puhui tunnetaidoista ja perheenjäsenten vuorovaikutuksesta jo kauan ennen nykyistä lastenkirjallisuuden tunnekasvatusbuumia.   

 

Kirjasarja ei ole asetelmiltaan ja lapsikuvaukseltaan lainkaan vanhentunut, ja näiltä osin sitä voi jo pitää pikkuklassikkona.

 

Siksi olinkin erityisen utelias katsomaan Yle Areenasta Vesta-Linnea -kirjoihin perustuvan tv-sarjan. 


Kukin osa kestää reilut 10 minuuttia ja sarja toimii vallan hyvin myös elokuvana, jos kaikki osat katsoo peräkkäin.  

 

Hurmaannuin täysin. 

 

Annina Enckellin käsikirjoitus on uskollinen Appelgrenin kuvakirjojen lapsipsykologialle. 


Sophia Heikkilä luotsaa neljän lapsen äitinä suurperhettään lempeästi mutta silti jämäkästi arkisissa pienissä ja ohimenevissä, mutta välillä myös vähän suuremmissakin kriisitilanteissa. 


Livia Ahlström tulkitsee säkenöivästi Vesta-Linnean roolin: hän on tarkka, herkkä ja oikeudentuntoinen ilmapuntari perheenjäsenten mielenliikkeille. 


Muutto Turusta Helsinkiin asettaa tytölle sosiaalisia haasteita, kun paikka uudessa luokassa on lunastettava. 

 

Kuvakirjasarjan pääjuonet ja tapahtumat on nivottu luontevasti osaksi tv-käsikirjoitusta.

 

Lapsinäyttelijöiden luontevuus Anna Blomin ohjauksessa ihastuttaa erityisesti.


Livia Ahlströmin lisäksi Anton Reivilä tekee valloittavan tulkinnan hieman rikkiviisaasta isoveli Paul-Axelista. Mona Nousiainen on hurmaava esikouluikäinen pikkusisko Wendla ja perheen kuopuksen Frejan roolissa spontaani ja valloittava Enja Heikkilä on saanut todennäköisesti olla oma itsensä ja improvisoida omiaan eri kohtauksissa.  

 

”Ei saa antaa hauskan päivän mennä harakoille”, sanoo Paul-Axel.


Tiivistykseen kiteytyy koko sarjan elämänmakuinen ydin, jossa on ripaus Astrid Lindgrenin Melukylä-kirjojen ja niiden pohjalta tehtyjen tv-sarjojen lumoa.


Vesta-Linnea -sarjan maailmankuva on kuitenkin tiukasti kiinni nykyajassa: äiti ei halua älypuhelinta ruokahetkiin ja Paul-Axel käyttää puhelinta arkiseen tiedonhakuun. 

 

Minulla on usein tapana kadehtia ruotsalaisia lapsinäyttelijöitä, mutta Vesta-Linnea -sarjan näyttelijät valavat uskoa myös suomalaiseen lapsinäyttelijöiden luontevaan ohjaukseen. 


Koukkuna Ruotsin levitykseen sarjassa Vesta-Linnean luokan opettajan roolissa näyttelee ruotsalaisesta Bonusperhe-tv-sarjasta tuttu Fredrik Hallgren.

 

Maistiaisen sarjan luontevista lapsinäyttelijöistä voi katsoa trailerista.

 

 

 

Lastenkirjahyllyssä olen kirjoittanut useasti Vesta-Linnea-kirjoista: Vesta-Linnea ja kaveritVesta-Linnea hirviöäiti Vesta-Linnea kuunvalossa

ja  Tampereen työväen teatterin ja Teatteri Siperian lastennäytelmästä Vesta-Linnea ja aavelapsen arvoitus

 

 

 

 

 

keskiviikko 16. maaliskuuta 2022

Pilkillä maailman murheet unohtuvat








Maria Kuutti & Elina Jasu: Mennään jo pilkille! 45 sivua, Kvaliti 2022.

 






Lastenkirjallisuuden monipuolisen uutuusvalikoiman äärellä pääsee nykyisin aika harvoin pongaamaan jotakin aivan uutta aluevaltausta.  

 

Maria Kuutin ja Elina Jasun Mennään jo pilkille -kuvatietokirjan äärellä ei voi kuin ihmetellä, ettei tämä suomalaiseen kansanluonteeseen olennaisesti liittyvä aihepiiri ole aiemmin juurikaan kiinnostanut lastenkirjojen tekijöitä.

   

Kuvakirja on myös mainio todiste faktan ja fiktion yhdistämisestä tavalla, joka vetoaa jo pieneenkin lapseen.

 

Ilmarin isä toteaa jään olevan rittävän paksua ja lupaa lähteä poikansa kanssa pilkille. 



Ilmarin innostus havainnollistuu aukeamalla, kun pojan
liikkeitä kalastustarvikekaupassa kuvataan simultaanisesti.
Elina Jasun kuvitusta Maria Kuutin tekstiin
lastenkirjassa Mennään jo pilkille! (Kvaliti 2022).    



Ensin lähdetään ostamaan Ilmarin itse säästämillä rahoilla sopiva pilkkionki ja syötiksi tarvittavia toukkia. 

 

Mutta ensin pitää syödä ja isän nukkua päiväunet ja sitten vielä isän työasiat viivästyttävät lähtöä.


Välineet ovat jo valmiina, mutta isää pitää vielä odottaa.
Elina Jasun kuvitusta Maria Kuutin tekstiin 
lastenkirjassa Mennään jo pilkille! (Kvaliti 2022).   



Onneksi pappa ehättää apuun, ja lopulta isänkin kiireet helpottavat. 

 

Varsinaiseen pilkkimisen kuvaukseen käytetään vain kolme aukeamaa, mutta toisaalta tarinan alussa kuvattu odottaminen, kärsivällisyys ja pitkäjänteisyys ovat juuri niitä avuja, jotka ovat tarpeen pilkkimisessä! 



 

Kolme polvea pilkillä: hyvää kannatti odottaa. 
Elina Jasun kuvitusta Maria Kuutin tekstiin 
lastenkirjassa Mennään jo pilkille! (Kvaliti 2022).  



Kuvakirja osoittaa konstailemattomasti, kuinka lapsi nauttii pienistä ja yksinkertaisista asioista yhdessä läheistensä kanssa.

 

Mennän jo pilkille sopii mainiosti hiljattain lukemaan oppineen lapsen ensimmäiseksi itse alusta loppuun lukemaksi kirjaksi: Elina Jasun selkeä kuvitus antaa hyvin tukea luetun ymmärtämiseen. Teksti on myös riittävän isoa ja se taittuu hyvin aukeamille.