torstai 28. helmikuuta 2019

Poikien siivet kantavat







Arja Puikkonen: Liitopoika, Karisto 2019, 138 sivua. Kansi Mari Villanen, valokuva Jussi Puikkonen. Jukka-

Pekka Palviainen: Opeta minut lentämään, Karisto 2019, 138 sivua. Kansi Mika Lietzen. 










Viime aikoina lisääntynyt keskustelu moniarvoisuudesta näkyy nyt myös kotimaisissa nuortenromaaneissa, kun niissä kyseenalaistetaan perinteisiä sukupuoleen aiemmin sidottuja toimijarooleja tai nähdään erilaiset oireyhtymät nuoren persoonaan kuuluvina ja arvostettavinakin erityispiirteinä.

Arja Puikkosen Liitopoika kertoo yläkoulun aloittaneesta Akusta, joka on koulukiusaamisen takia vaihtanut koulua. Kiusaaminen äityi alakoulun lopussa niin pahaksi, että poika ei enää saanut syötyä ja nukuttua. 

Akun äiti on ymmärrettävästi huolissaan koulun vaihdoksen jälkeenkin. Äitiä ei paljon rauhoita, että uuden koulun rehtori kiistää kiusaamisen mahdollisuuden vetoamalla siihen, että koulussa noudatetaan KiVa-koulu -toimenpideohjelman nollatoleranssia mopotuksen suhteen. 

Puikkosen varhaisnuortenromaani  jo 15 vuoden takaa, Finlandia Junior -palkittu Haloo, kuuleeko kaupunki (Otava 2003), käsitteli niin ikään kiusaamista tarkasti ja eri ikäisiä lukijoita koskettavalla tavalla. Myös Liitopojasta löytyy varsinaisen kohderyhmän lisäksi peilauspintoja niin koulun opettajille ja muulle henkilökunnalle kuin vanhemmillekin.   

Koulun terveydenhoitaja rikkoo piristävästi nuortenkirjallisuudessa yleistä ammattiryhmän yksipuolista ja tylyä kuvausta. Terveydenhoitaja Heta tuntuu aivan oikeasti kuuntelevan Akua, mutta ei dramatisoi asioita liikaa. 

– – Koulumaailmassa on tällaista, Heta valitteli. Poikien huumorintaju on joskus ihan vessasta. Pienet kiusat kannattaa vain kestää. 

Avoimuus sekä kodin ja koulun yhteistyön läpinäkyvyys konkretisoituu hienosti myös siinä, että vanhemmat välittävät poikansa tietoon sen, mitä terveydenhoitaja on heille summannut Akun tilanteesta. 

Puikkonen on päätynyt jännittävään kerronnalliseen ratkaisuun laittamalla vanhempien ja Akun välisen vuoropuhelun näytelmädialogin muotoon. Tällä tavalla fokus rajautuu tiukasti olennaiseen ja  repliikkien rivien välistä löytää halutessaan vihjeitä tunnelman tihentymistä.

Akulla on pienimuotoista yritystoimintaa: hän tekee nahkaisia varusteita koirille. Tuotevalikoima laajenee, kun hän tutustuu uudessa koulussa kepparityttöihin, kovaääniseen ja käänteissään spontaaniin Maariaan ja kampurajalkaiseen Janetiin, joita on myös kiusattu.  

Suorapuheinen Maaria havahduttaa Akun kyseenalaistamaan aiemmin automaattisesti omaksutun kiusatun roolin: 

– Ei mun kiusaaminen siihen loppuis, että pistäisin suun suppuun, Maaria ilmoitti tönäistesssään autotallin oven meidän jälkeemme kiinni. – Enkä takuulla ala hiiviskelemään pitkin seinänvieriä.


Nuorten keskuudessa ronski nimittely on yleistä: Liitopojassakin keppihevosharrastusta itsekin harrastavat nimittävät itseään ja lajitovereitaan  ”hevoshullareiksi”.  Akua nimitetään ”vasikaksi” ja ”homppeliankaksi”, kun tieto hänen kiusaamisestaan on kiirinyt uuden koulun rehtorin korviin asti. 

Puikkosen muutoin humaaniin tyyliin nähden tällainen homoksi haukkuminen tuntuu tympeältä, olkoonkin, että tarkoituksena on osoittaa ikätovereiden omat ennakkoluulot, jotka johtuvat Akun punaisista housuista ja käsityöharrastuksesta. Pojan seksuaaliseen suuntautumiseen kirjassa ei anneta mitään viitettä. 

Jälkisanoissaan Arja Puikkonen kertoo kiinnostuneensa keppihevosharrastuksesta nähtyään Selma Vilhusen dokumentin Hobbyhorse revolution. Hän on saanut arvokasta taustatietoa myös lajin harrastajilta ja seurannut heitä Instagramissa. Puikkosen oma ratsastusharratus näkyy hauskasti keppihevosten ominaisuuksien ja kilpailuiden kuvauksessa.   

Liitopoika on yksi Maaria kepparitallin hevosista. Nimi toimii myös vertauskuvana Akun toipumiselle ja rohkaistumiselle. Puikkosen nuortenromaani puhuu erityisen kauniisti paitsi yläkouluikäisten ulottuvilla yhä olevan leikin ja heittäytymisen niin myös luovuuden ja mielikuvituksen puolesta. 


Jukka-Pekka Palviaisen Opeta minut lentämään vertautuu lähtökohdiltaan elokuvanakin tunnettuun Nicola Yoonin nuortenromaaniin Kaikki kaikessa (Tammi 2017). Yoonin romaanissa teini-ikäinen Madeline on eristetty kotiin oletetun immuunipuutostaudin takia ja tyttö ihastuu naapurin poikaan, joka kyseenalaistaa Madelinen elämän rajoitteet. 

Palviaisen versiossa asetelmat on käännetty toisin päin: ulospäin suuntautunut, ilmaisutaitopainotteisen lukion aloittanut Ilona kiinnostuu naapuriin muuttaneesta pojasta, Vertistä, joka ei näytä poistuvan lainkaan kotoaan.

Vertti käy kotikoulua. Hänellä on luultavasti autismin kirjon piiteitä – ainakin erilaiset rutiinit, pakko-oireet ja käytösmaneerit antaisivat siitä viitettä. Vertillä on huoneessaan lentosimulaattori: hänen ei siis tarvitse poistua kotoaan päästäkseen matkustamaan ympäri maailmaa. 

Palviainen kuvaa kiinnostavasti Vertin uusperhekuvioita.  Isän uudella vaimolla on biologista vanhempaa luontevammat välit Verttiin. 

Opeta minut lentämään ei päädy hokkus-pokkus-ratkaisuihin: Vertti ei ”parane” eikä Ilona ryhdy seurustelemaan hänen kanssaan. Ilonan aktiivinen seuraelämä on muualla –  tyttö on kiinnostunut Vertistä lähinnä sen vuoksi, että poika poikkeaa niin radikaalisti hänen muista nokkelasti sanailevista, elämänjanoisista ja elämyshakuisista  ikätovereista. Yhtenä sivujuonteena työstetään myös Ilonan ihastusta koulun aikuiseen ilmaisutaidon opettajaan.




-->

maanantai 25. helmikuuta 2019

Puhelimen ruudun kautta voi joutua hukkaan












Anu Holopainen: Kauhukännykkä, Myllylahti 2019, 111 sivua, kansikuva Anne Muhonen.







Lasten ja nuorten älylaiteriippuvuudesta ja laitteiden jatkuvan käytön aiheuttamista haitoista myös ergonomialle on julkaistu tänä vuonna Silja Kosolan, Mona Moisalan & Päivi Ruokoniemen toimittaja artikkelikokoelma Lapset, nuoret ja älylaitteet. Taiten tasapainoon (Duodecim 2019). 

Anu Holopaisen uuden Iik-sarjan avaus, Kauhukännykkä, ammentaa tästä aikuisten huolipuheesta, mutta ilman turhaa moralisointia.

Sisarusten ei tarvitse aina lastenkirjoissakaan nahistella keskenään. Sarjan keskushenkilöt, viidesluokkalaiset Saku ja Sussa ovat kaksosia ja viihtyvät hyvin yhdessä myös kodin ulkopuolella. 

Saku löytää maasta puhelimen, joka ei vaikuta ihan tavanomaiselta. Tunnollinen poika aikoo toimittaa puhelimen löytötavaroihin, mutta koulun kiusanhenki, Ville, ennättää napata sen itselleen. 

Seuraavana päivänä Saku ja Sussa ihmettelevät Villen silminnähtävää muodonmuutosta: hiukset ovat tummuneet ja kasvaneet nopeasti ja olemus on muutoinkin outo. Kesken koulupäivän Ville vastaa puhelimeen ja se imaisee hänet sisäänsä. Puff. 

Myöhemmin Saku pääsee todistamaan toista tilannetta, jossa helikopteri nappaa Villen. Kaveriporukassa pähkäillään erilaisia vaihtoehtoja. 

Kaksosten isoveli, 16-vuotias Luikku, on kiinnostunut hirviöistä ja kauhutarinoista ja hän tietää, että japanilaiset haamut ovat erikoistuneet valtaamaan teknologiaisa laitteita ja voivat siirtyä niiden avulla ihmisten maailmaan. 


Kun kaksosten pikkusisko, toista luokkaa käyvä Pirre, joutuu vastaavan löytökännykän pauloihin, Saku ja Sussa terästäytyvät ja ryhtyvät ratkomaan mysteeriä.

Omintakeinen aihe vesittyy hieman, kun kerronta tasapainottelee tavallisen arjen kuvauksen ja jännitteen verkkaisen nostamisen välissä.  

Luvut ovat sopivan lyhyitä, mutta ne olisi voinut nimetä vielä houkuttelevasti. 

Anne Muhosen harmaan väriskaalan kansikuva jää toiminnallisuudestaan huolimatta turhan vaisuksi.






Lisää lastenkirjoja kännykästä:

Jyrki Kiiskinen: Jänis ja vanki saavat kännykän, Tammi 2009

Jukka Lemmetty: Illi ja langaton puhelin, WSOY 2010 

Vesa Löhönen & Jukka Laukkanen: Pietu ja iskän ihmekänny, Karisto 2010

Jeanne Willis & Tony Ross: Pukkien pikku pila, suomentanut Raija Rintamäki, Kustannus-Mäkelä 2016

Riina Katajavuori  & Liisa Kallio: Talvikki ja ensimmäinen älypuhelin, Karisto 2019

torstai 21. helmikuuta 2019

Kaikki pois piiloista!









Heini Junkkaala: Kymmenen tikkua laudalla, kuvittanut Maria Sann. 109 sivua, Otava 2019. 

Heini Junkkaala: Kymmenen tikkua laudalla. 79 sivua, Kirja kerrallaan 2010 / Näytelmäkäsikirjoitus. 




Lasten- ja nuortenkirjat hakevat aiempaa hanakammin yhteyttä muihin taiteen lajeihin. Saman aiheen kierrätys eri medioissa tai julkaisualustoilla ja nuorten fanikulttuurin hyödyntäminen näyttävät olevan nyt niitä keinoja, joilla yritetään kiinnittää nuorten huomiota kirjauutuuksiin.

J. K. Rowlingin Ihmeotukset ja niiden olinpaikat ja Ihmeotukset ja Grindewaldin rikokset (Tammi 2017 ja 2018, suom. Jaana Kapari-Jatta) ovat kumpikin elokuvakäsi-kirjoituksia. Harry Potter ja kirottu lapsi (Tammi 2016, suom. Jaana Kapari-Jatta) on näytelmän käsikirjoitus. 

Norjalaisen nuorten tv-sarja Skamin suosion nosteessa on Suomessakin julkaistu vuodenvaihteen molemmin puolin neliosainen Skam-kirjasarja (WSOY, suom. Kati Valli), joka sisältää tv-sarjan alkuperäisten käskirjoitusten lisäksi pois leikattuja kohtauksia, ennen julkaisematonta materiaalia, käsikirjoittaja-ohjaaja Julie Andemin miellekarttoja sekä kommentteja näyttelijöille ja tekijätiimille.  

Elokuva- ja näytelmäkäsikirjoitusten lukeminen vaatii keskittymistä, hyvää hahmotuskykyä ja tietämystä draaman pelisäännöistä ja vakiintuneista käytänteistä.  

Alkuvuoden iloinen yllättäjä on näytelmäkirjailijan, ohjaajan ja dramaturgin, Heini Junkkaalan, ensimmäinen lastenromaani Kymmenen tikkua laudalla.  

Kotimaisista uusista lastenkirjoista dramatisoidaan nykyisin paljon lastennäytelmiä. Junkkaalan teos on kuitenkin ensin tullut julki saman nimisenä näytelmänä Tampereella Ahaa Teatterissa vuonna 2008. Näytelmä voitti myös Pohjoismaisen näytelmäkirjailijapalkinnon 2010. Näytelmän alkuidea on lähtöisin jo vuodelta 2002 ruotsalaisen lastenteatterigurun, Suzanne Ostenin, TEAK:issa pitämästä työpajasta.  

Heini Junkkaalan lastenromaani ja -näytelmä ovat juoneltaan likipitäen identtiset, näytelmän sivuhenkilöä, Herra Parenteesia, lukuun ottamatta. Herra on saanut nimensä näytelmän tai elokuvan käsikirjoittamisessa käytetystä termistä, jolla kuvataan esimerkiksi vuoropuhelun ulkopuolista toimintaa ja tapahtumia.  

Keskushenkilöt ryhmäkuvassa, joka kertoo asennoissa ja
  eleissäänkin paljon. Maria Sannin kuvitusta Heini Junkkaalan
lastenromaaniin Kymmenen tikkua laudalla (Otava 2019). 

Romaanin ja näytelmän aihe ei sinällään ole omintakeinen suhteessa nykyiseen perheenjäsenten vuorovaikutuksen erilaisia häiriöitä kuvaavien kirjojen tulvaan. 

Nelihenkinen perhe on saapunut maalle mummolaan kesänviettoon. Isä on työnarkomaani eikä osaa rentoutua lomalla. Kymmenvuotias Anna kuulee vanhempien kipakkaa sananvaihtoa, ja saa selville, että äidin mitta on tullut täyteen. Jos ei isä ryhdistäydy, äiti hakee eroa. 

Isällä on siis näytön paikka, mutta sekin menee suorittamiseksi. Hän lupaa toteuttaa kummankin lapsensa toiveen verstaassa. Anna on enemmän kartalla ja hänen toiveensa on hyvin vaatimaton, mutta veljen toive suistaa koko perheen katastrofin partaalle. Isä ryhtyy "nikkaroimaan" veljen toiveen mukaista laivaa ja saa näin hyvän syyn eristäytyä muista viikkokausiksi. 

Edesmenneen papan taikapöllistä vuollut tikut saavat Annan mielikuvituksessa maagisia piirteitä, kun tyttö päättää pelastaa perheen. Tikkuja liikuttelemalla hän pystyy nimittäin vaikuttamaan läheistensä käyttäytymiseen. 

Mutta sitten leikkimisen lopettanut isoveli katoaakin ihan oikeasti, ja perheenjäsenet havahtuvat kukin tavallaan keskittymään olennaiseen.


Isä valaisee metsää taskulampulla ja toivoo löytävänsä hukkaan
menneen poikansa. 
Maria Sannin kuvitusta Heini Junkkaalan 
lastenromaaniin Kymmenen tikkua laudalla (Otava 2019). 

Kesän tapahtumat vaikuttavat kaikkiin. Isoin muutos näkyy Annassa, jolle pukkihevonen ei näyttäydykään elävänä enää romaanin lopussa. 

Loppuratkaisu kiertyy sovittelevaksi ja jopa hempeäksi, mutta tapahtumien rankkuuteen rinnastettuna se tuntuukin juuri ainoalta oikealta ratkaisulta! 

Junkkaala on kertonut kiinnostavasti lastenromaaninsa syntyprosessista toimittaja Anna Tuluston Luomiskertomus-radiosarjassa. Hän  kannustaa myös  Otavan Oppimisen palvelut -sivustolla käyttämään romaani- ja näytelmätekstejä opetusmateriaalina kouluissa havainnollistamaan eri tekstilajien eroja.  

Romaanin alussa on lintuperspektiivistä kuvattu romaanin
keskeinen miljöö. 
Maria Sannin kuvitusta Heini Junkkaalan 
lastenromaaniin Kymmenen tikkua laudalla (Otava 2019). 

Lastenromaanin omintakeinen raikkaus selittyy tulkintani mukaan nimenomaan dramaturgisella tiivistämisellä. Junkkaala on luonut eloisat, freesit hahmot, antanut heille kullekin poljennoltaan vaihtelevat, hauskasti myös heidän luonteenpiirteitä karrikoivat puhetyylit, joista ehdoton suosikkini on mummon rakkaudentäyteinen, herkkujen ja päivittäisen ruokahuollonkin osalta ylitse vuotava puheenparsi: 

– Mitä hassutuksia? Minnekään ei tartte lähteä. Täällä on meillä ihanata kaikki. Mummon omat kullat ei lähde mihinkään hassutuksiin, nyt juodaan hyvät kahvit. 

Vuoropuhelu kaikkinensa on romaanissa eloisaa ja napakkaa. Isän tehokkuus ja malttamattomuus  tulee esille lyhennetyissä sanoissa ja töksähtelevässä puheen nuotissa.

Välillä jätetään myös lukijan tehtäväksi päätellä, kuka on kulloinkin äänessä. Lukijan omille tulkinnoille on jätetty riittävästi tilaa, eli tarinaa ei selitetä puhki.

Maria Sannin ensimmäinen lastenkirjakuvitus miellyttää rohkean pelkistyksen ja tunnetiloja visualisoivan tyylinsä vuoksi. Kuvitus kulkee samassa tempossa  Junkkaalan vivahteiltaan tarkan tarinan kanssa. 








maanantai 18. helmikuuta 2019

Tunteiden ja mielikuvituksen pauloissa


Käsiohjelman kuvitus Ilja Karsikas 










Feeri. Lastennäytelmä. Ohjaus Otso Kautto. Käsikirjoitus Otso & Minerva KauttoMaija Rissanen ja Kolina van den Berg. Pukusuunnittelu Marjaana Mutanen, lavastussuunnittelu Pen van den Berg, valot Tero Koivisto, sävellys Pierre Fourmeau. Näyttelijät Minerva Kautto ja Maija Rissanen. Yhteistuotanto Teatteri Sydänkäpy, Teatteri Quo Vadis ja Tampereen Työväen Teatteri. Suomenkielinen kantaesitys TTT:n Kellariteatterissa 9.2.2019. Kesto 40 min. Ikäsuositus 4–8. v. 



Uusia lastennäytelmätekstejä syntyy harvakseltaan. 

Tampereella viikko sitten ensi-iltansa saanut Feeri on freesi lastennäytelmä, joka on kohdennettu päiväkoti-ikäisille, eskareille ja eka- ja tokaluokkalaisille. 

Tampereen Työväenteatterin uuden johtajan Otso Kauton, Minerva Kauton, Maija Rissasen ja Kolina van den Bergin yhteistyönä kirjoittaman näytelmän fokus on varhaiskasvatuksen opetussuunnitelmisssakin isosti esillä olevassa tunnekasvatuksessa.


Toden ja unen maailma on hauskasti näyttämöllä  rinnakkain
pystyyn nostettujen sänkyjen ansiosta. Tytöt solahtavat
sängyistä yöllä Feeriin. Vas. Minerva Kautto ja Maija Rissanen.
Kuvan copyright TTT / Kari Sunnari. 


Kaksi tyttöä tapaa toisensa unimaailmassa eli Feerissä, missä asiat tapahtuvat aivan omalakisesti ja usein yllättäen –  esimerkiksi Kieppiin tai Luuppiin joutuminen voi olla kohtalokasta. 

Toinen tytöistä on ollut Feerissä  ennenkin ja hän opastaa ensikertalaista maan tavoille. Tytöt ystävystyvät Feerissä. Oikeasssa arjessa kumpikin on tahollaan yksinäinen, mutta sattuma heittää tytöt toistensa naapureiksi, ja unimaailmalle ei olekaan enää tarvetta.

Näytelmä työstää hienovaraisesti tunnetaitoihin liittyviä asioita. Myös ystävät voivat riidellä ja olla eri mieltä. Ilmeet, kehon kieli ja äänenpainot kertovat joskus sanojakin enemmän. Mielikuvitus selättää karunkin arjen realiteetit.

Naseva ja karsittu teksti on syntynyt erilaisten improvisaatioharjoitusten kautta. 

Yhteys toimii myös valve- ja unimaailman välillä.
Ylhäällä Maija Rissanen, alhaalla Minerva Kautto.
Kuvan copyright TTT / Kari Sunnari. 


Ensimmäisessä kohtauksessa ihmettelin tyttöjen vahvaa tyypittelyä röyhelömekkoineen ja letteineen. Sukupuolineutraali kasvatus on niin tätä päivää. Olisiko päähenkilöiden sukupuolen voinut jättää kokonaan katsojan päätettäväksi?  

Lasten perhearki on viisaasti rajattu ulkopuolelle – nalkuttavaa käsinukkeäitiä ja vanhempien riitojen kuulokuvia  ja lemmikkikoiraa lukuun ottamatta. 

Minerva Kautto ja Maija Rissanen tekevät kumpikin ilmeikkäät roolit. Toisen tytön roolissa näyttelee välillä myös Kolina van den Berg.

Parhaan palautteen tokaisi loppuaplodien jälkeen pieni poika: ”Ei ne olleet selvästikään mitään aikuisia!”

Perjantain aamupäivän esityksessä oli useampi päiväkotiryhmä ja lapset eläytyivät hyvin näytelmään. Näyttelijät ottivat yleisökontaktia sopivasti, ilman tyrkyttämistä.




Feeri on Tampereen Työväenteatterin, ammattiteatteri Quo Vadiksen ja Ruotsissa toimivan ruotsinsuomalaisen ammattimaisen lastenteatterin Sydänkävyn yhteistyö. Näytelmää voi tilata kiertueelle sekä suomen- että ruotsinkielisenä esityksenä. 




tiistai 12. helmikuuta 2019

Leimahduksia











Vilja-Tuulia Huotarinen: Heistä tuli taiteilijoita. 12 muotokuvaa suomalaisista naistaiteilijoista. Kuvittanut Riikka Sormunen. 93 sivua, WSOY 2019.









Kirjallisuuden ja muiden taiteen alojen kotimaisia naistarinoita julkaistaan nyt jo pieneksi ruuhkaksi asti. 

Vilja-Tuulia Huotarisen romaaniluokituksen saaneessa teoksessa on 12 muotokuvaa suomalaisista naistaiteilijoista. 

Mukana ovat näyttelijä Ida Aalberg, oopperalaulaja Aino Ackte, kirjailijat Minna Canth, Aino Kallas, Anni Swan ja Fredrika Runeberg, runonlaulaja Mateli Kuivalatar, säveltäjät Helvi Leiviskä ja Ida Moberg, kuvanveistäjä Essi Renvall, tanssija Maggie Gripenberg ja kuvataiteilija Ellen Thesleff. 

Huotarinen on eläytynyt naistaiteilijoiden herkkiin lapsuus- ja nuoruusvuosiin. Niistä  löytyy varhaisia leimahduksia, vahvan tiedostuksen hetkiä, jotka ovat siivittäneet heitä myöhempään menestykseen.

Muotokuvat ovat fiktiivisiä, joskin on selvää, että niiden tausta-aineistona on käytetty myös erilaisia lähteitä – muistelmia, elämäkertoja ja muuta tietokirjallisuutta. Taustamateriaalia ei kuitenkaan ole listattu lainkaann Näiltä osin luotetaan, että suomalaisten naistaiteilijoiden elämästä innostuneet eri ikäiset lukijat osaavat itse etsiytyä lisätiedon ääreen. 


Aino Ackté tähtää äitinsä tavoin oopperalavoille, mutta äiti suhtautuu
tyttärensä pyrkimyksiin ristiriitaisin miettein. Riikka Sormusen kuvitusta
Vilja-Tuulia Huotarisen romaaniin Heistä tuli taiteilijoita (WSOY 2019). 

Huotarinen varioi esitystapaansa ja pitää näin lukijan virkeänä: Aino Acktén osuus on kirjoitettu näytelmän dialogin muotoon, Minna Canth kirjoittaa kirjettä ystävälleen Elsalle ja Mateli Kuivalattaren elämästä kerrotaan modernin runodraaman keinoin. Mukana on myös intiiimiä minäkerrontaa, tuokiokuvia ja kaikkitietävän kertoja tiivistyksiä.

Naistaiteilijoiden ”luomiskertomuksista” löytyy myös peilauspintoja nykytyttöjen tunnekuohuille.

Minna Canthista piirtyy impulsiivinen älykkö, joka kesken ihmissuhdetilitysten miettii sitä, kuinka realistisia ovat hänen haaveensa ryhtyä opettajaksi:

En usko, että edes opettajat ovat niin hyviä kuin olen luullut. En usko, että minä olen niin hyvä. Olen alkanut ajatella... onkohan mahdolista rakastaa ihmisen typeryyttä? Sillä millä muullakaan tavalla voin asiaa lähestyä. Onko idealismi unohdettava ja lusikoitava vain ruskeaa kastiketta perunoiden päälle? Tai muuten jää osattomaksi intohimosta?

Isänsä kuoleman jälkeisenä kesänä Aino Kallas oivaltaa perheen kesäpaikassa järvellä soutaessaan,  että ”on myös muuta tietoa kuin se, mitä koulu opettaa”. 

Pappisperheen ankaran kasvatuksen saanut Helvi Leiviskä näkee nuottien tipahtavan taivaasta ja asettuvan hänen sormiensa eteen. 


Säveltäjä Helvi Leiviskän kodin hengellisen perinnön ja musiikin
 luomisen välinen ristiriita tulee dramaattisesti esille tässä kuvassa.
Riikka Sormusen kuvitusta Vilja-Tuulia Huotarisen romaaniin.
 
Heistä tuli taiteilijoita (WSOY 2019).

Yksi kiinnostavimmista on lyhyt impressionistinen kuvaus säveltäjä Ida Mobergista, jonka tuotantoon tekee heti mieli tutustua tarkemmin. Mobergin kursailematon nykykuulijan ja -lukijan puhuttelu on viehättävä tehokeino! 

Essi Renvallin kuvanveistoon liittyvät pyrkimykset tulevat myös hienosti kiteytetyksi tekstissä, jossa nuori Essi mittelee itsensä ja kunnianhimonsa kanssa Tampereen Hatanpäällä. 


 Nuori Fredrika kuvataan köynnöstävien kukkien ansarista
 raukeasti suoraan kohti katsovana nuorena neitona. 
Riikka Sormusen kuvitusta Vilja-Tuulia Huotarisen romaaniin Heistä tuli taiteilijoita (WSOY 2019). 

Fredrika Runebergin nuoruuden välähdys alkaa sovinnaisesti viherkasvien tarkkailulla, ja Huotarinen tulee näin oivaltavasti tiivistäneeksi tuon aikaisen naisen paikan ja roolit. 

Nykykasvattajaa puhuttelevasti Fredrika miettii sitäkin,

– – onko todellakin tarkoitus, että vanhemmat ovat jatkuvasti huolissaan lapsistaan. Onko heidän huolensa heille tärkeämpää kuin lasten rohkaiseminen? Kuulisinpa edes kerran lauseen: ”Minun ei tarvitse surra sinua, sinä olet iloni!” Silloin uskaltaisin kääntää pääni aurinkoon. 


Nuorempien sisarten vastentahtoisesta kaitsemisesta sukeutuu tihentyvä tarina nuoren Anni Swanin sadunkertojan lahjojen löytämisestä. 

Ellen Thesleff kyseenalaistaa kielen, esineet, sukupuolet ja kaiken olevaisen: 

Olen katsellut kriittisesti kotiamme. Huomautan, ettei grafomoni ole mies tai nainen. Lamppu katossa säteilee kuin aurinko mutta se ei ole isä tai äiti. Kraana, josta vesi virtaa, on kyllä tietyllä tapaa muodokas, mutta mikä minä olen sanomaan, että se on poika. Soittorasiastani tulee mieleen simpukka, kenen tahansa hedelmänpunaiset sisukset. Jokaisella tuolilla on neljä jalkaa eikä yhtään sukupuolta. Pyöreät valkoiset lautaset, joilta me syömme kesäkeittoa, eivät ole kenenkään veljiä tai sisaria, vaikka kuuluvat samaan perheeseen. 


Ellen Thesleffin reteä asento kertoo kaiken olennaisen. Riikka Sormusen kuvitusta Vilja-Tuulia Huotarisen
  romaaniin 
Heistä tuli taiteilijoita (WSOY 2019).


Riikka Sormunen  (s. 1987) on kansainvälistäkin menestystä ja mainetta saavuttanut kuvataiteilija ja kuvittaja, joka on tehnyt kuvituksia muun muassa The New York Timesille, Guardianille ja Harper´s Bazaarille  sekä osallistunut lukuisiin ryhmänäyttelyihin ympäri maailmaa. Hän on opiskellut myös muotisuunnittelua, ja tämä tietämys näkyy naistaiteilijoiden vaatevalinnoissa, asennoissa ja olemuksessa. 

Sormusen kuvituksissa tytöt ja nuoret naiset katsovat lähes poikkeuksetta ohi, mikä vahvistaa heidän kutsumuksensa ja määrätietoisuutensa intensiteettiä.


Helsingin yliopiston tietokirjallisuuden professori ja humanistisen tiedekunnan dekaani Pirjo Hiidenmaa kannusti Helsingin Sanomissa  toimittaja Noora Vaaralan syntymäpäivähaastattelussa lapsia ja nuoria lukemaan samasta aiheesta sekä tieto- että kaunokirjallisuutta:

"Tuntemattoman sotilaan rinnalla voidaan lukea vaikkapa historiantutkija Ville Kivimäen Murtuneet mielet -tietokirja. Se antaa ihan erilaisen näkökulman. Tai näin Minna Canthin juhlavuonna voidaan lukea sek Minna Rytisalon Rouva C. -romaani että Minna Maijalan kirjoittama väitöskirja Canthista."  
Hiidenmaan haaste on varsin idealistinen nykylukiolaisten kirjallisiin mieltymyksiin nähden. Itse suosittelen yläkoulu- ja lukioikäisille suomalaisista suurnaisista ja -miehistä jo 1990-luvulta lähtien tehtyjä historiallisia nuortenromaaneja. 

Kiinnostava havainto muuten tässä vanhimmasta uusimpiin etenevässä listauksessa on se, että kymmenen viime vuoden aikana on julkaistu enemmän suurmiehistä kertovia varhaisnuorten- ja nuortenromaaneja! 


Raili Mikkanen: Teatteriin! Ida Aalbergin nuoruus, Tammi 1990 

Anneli Toijala: Myrskylintu, Tammi 1994/ Minna Canth

Raili Mikkanen: Karhun kumarrus. Miina Sillanpään nuoruus, Otava 1996 

Raili Mikkanen: Aurora, Keisarinnan hovineito, Tammi 1998 / Aurora Karamzin

Raili Mikkanen.: Aavikoiden seikkailija, Tammi 2001/ tutkimusmatkailija G. A. Wallin

Wawa Stürmer & Ulrica Löfholm: Johan Ludvig. Pietarsaarelaispoika josta tuli kansallisrunoilija, Pietarsaaren kaupunki 2002  

Raili Mikkanen: Ei ole minulle suvannot, Tammi 2002 / Aino Kallas 

Raili Mikkanen: Runokirje. Kertomus nuoresta Katri Valasta, Tammi 2005 

Maijaliisa Dieckmann: Fredrika-rouvan koulu. Kertomus 1800-luvun puolivälin Porvoosta, Schildts 2007  

Maijaliisa Dieckmann: Kerjäläistyttö ja sissipäällikkö, Schildts 2009 / Tapani Löfving

Maijaliisa Dieckmann: Satujen kuningas – Sakari Topeliuksen tarina, Schildts & Söderströms 2011

Maijaliisa Dieckmann: Metsän poika tahdon olla. Aleksis Kiven tarina. Schildts & Söderströms 2013 





-->