Lastenkirjahylly – 15-vuotias kapinallinen tajunnanräjäyttäjä vai jo aikansa elänyt alusta?

 

Kesken työkiireiden havahduin alkuviikosta yht´äkkiä siihen, että Lastenkirjahylly täyttää tänään 15 vuotta.
 
Syyskuussa 2009 käynnistämäni blogi oli tarkoitettu väliaikaiseksi kanavaksi tilanteessa, jossa monella taholla vähennettiin lasten- ja nuortenkirjakritiikkiä.
 
Tuolloin akuutti tilanne ei ole printtimedian puolella suinkaan kuluneen 15 vuoden aikana parantunut, mutta verkon eri alustoilla kuhisee: Instagramista on tullut jo blogeja suositumpi, luetumpi ja näkyvämpi kanava, jossa kuka tahansa lasten- ja nuortenkirjoista inspiroitunut voi jakaa parhaita lukuelämyksiään reaaliaikaisesti ja vuorovaikutteisesti.

 

Mediatutkija Anu Koivunen kirjoittaa 9.9. ilmestyneessä Suomen Kuvalehden verkkokolumnissaan suomalaisen kulttuurijournalismin kaventumisesta ja eräänlaisen rillumarei-asenteen leviämisestä koko kulttuurin kentälle. 

Yksittäisiä taideteoksia paljon tärkeämpiä näyttävät olevan koukuttavat henkilöjutut raflaavista kulttuuri-ihmisistä.    

Havaintojeni mukaan henkilökeskeinen kulttuurijournalismi on jo pitkään keskittänyt myös lasten- ja nuortenkirjallisuuden lähtökohtaisestikin pientä mediahuomiota samoille, jo ennestään suuren yleisön tuntemille lasten- ja nuortenkirjailijoille tai sosiaalisen median alustoilta tutuille vaikuttajille. 

Tällainen menestyksen ja maineen kierre ruokkii toki median esiin nostamien kirjailijoiden kirjamyyntiä, mutta ei pitkässä juoksussa edistä tietoisuutta kotimaisen  lasten- ja nuortenkirjallisuuden monipuolisesta tarjonnasta.
 

Anu Koivunen viittaa kolumnissaan siihen, kuinka laadukkaan kulttuurijournalismin tekeminen sälytetään nykyisin erilaisten säätiöiden rahoituksen vastuulle (uusimpana Koneen säätiön rahoittama Longplayn kulttuuritoimitus). 

 

Ilokseni myös Lastenkirjahylly on saanut 15 vuoden aikana rahoitusta eri säätiöiltä ja rahastoilta. 

Tähän mennessä olen julkaissut Lastenkirjahyllyssä hieman yli 2200 arviota, jotka tuskin olisivat syntyneet silkasta intohimosta ja rakkaudesta lajiin.

 

Koen, että tämä 15 vuoden (väli)etappi on taas yksi hyvä syy kuulostella, mihin eri tarpeisiin Lastenkirjahyllyä luetaan. 

 

Anna siis Lastenkirjahyllylle aineeton syntymäpäivälahja ja kerro, millä tavalla  hyödyt omassa ammatissasi tai arjessasi Lastenkirjahyllystä. 

 

Entä onko Sinulla kehittämisideoita, erityistoiveita tai haluatko antaa muuta vapaasanaista palautetta?  

 

Voit kommentoida suoraan blogin kommenttikenttään tai Facebookiin tai lähettää sähköpostia paivi.heikkilahalttunen(at)gmail.com. 
 

 

 

 

Sirppa Kauppisen tietokuvakirja Kirja ja minä. Pieni opas kirjojen maailmaan ilmestyi Otavan kustantamana 1958. Kuvitus Hilkka Rosolan. 

”Politiikkaa on kaikkialla”, ja nyt myös uudessa nuortenkirjassa!

  

Maria Mustranta: Te olette liian nuoria. 182 sivua. Myllylahti 2024. Kansikuva Karin Niemi. 

 

 

  –  –  ”Tiedätkö, mikä puolue on?” 
Harmistuin kysymyksestä. Tietysti tiesin, mikä puolue on.
 
”No se on…”
 
En osannutkaan vastata. Sanasta tuli mieleen hahmoton poliitikkojen joukko, jolle en keksinyt mitään yhteistä nimittäjää. 
 
”Puolue on yhdistys, jonka tavoitteena on yhteiskunnallisiin asioihin vaikuttaminen jäsenten haluamaan suuntaan”, Tsygä selitti. – – 
 
”Kuule, politiikkaa on kaikkialla, missä ihmisillä on vastakkaisia etuja. ” – – 

 

 

Olen aiemmin harmitellut, että yhteiskunnalliset aiheet ja kansalaisaktivismi ovat jääneet viime vuosien nuortenkirjoissa yllättävän vähälle huomiolle.
Siksi Maria Mustrannan ensimmäinen, juuri ilmestynyt nuortenromaani Te olette liian nuoria on erityisen tervetullut uutuus. 

 

Mustranta on vapaa toimittaja ja hän on julkaissut aiemmin kaksi aikuistenromaania Äidin tehtävä ja Sokeita hetkiä (WSOY 2022 ja 2017) sekä tietokirjan Demokratia suomalaisessa lähiössä (Into 2017) yhdessä sosiologian professori Eeva Luhtakallion kanssa. 

 

15-vuotias Joni on tottunut toimimaan spontaanisti ja sen vuoksi hän joutuukin usein sanaharkkaan tai eriasteisiin konflikteihin.

 

Joni hermostuu, kun hänelle tärkeä sählyvuoro koulussa aiotaan lakkauttaa. Suutuspäissään hän tekee kantaa ottavan graffitin ja joutuu teostaan edesvastuuseen. Tässä tapauksessa Jonin kannalta käy hyvin, sillä kyse on kansanedustajan ja kaupunginvaltuutetun aidasta.

   

Puoluetaustaltaan määrittelemätön naiskansanedustaja nimittäin velvoittaa – tosin todennäköisesti puolileikillään – Jonin hankkimaan ystäväpiiristään lähestyviin kunnallisvaaleihin sopivan nuorisoehdokkaan.

Jonin siskopuoli Annissa on juuri sopivasti särmää ja karismaa, mutta Annin taivuttelu hankkeeseen ei olekaan aivan yksiviivaista. Toisaalta sellainen tempoiluhan voi jopa sopiakin politiikkaan. 

Kunnallisvaaleihin valmistelun ohessa seurataan myös Jonin arkea ja kasvamista. 

Annin tukijoukkoihin lähtevät mukaan sydämentykytystä pojalle aiheuttava Janna ja paras ystävä Ramez. 

Aikuista vahvistusta saadaan myös äidin nuoruuden tuttavasta, entisestä politiikan kehäketusta ja sittemmin syrjäytyneestä Eskosta, joka selvästi ilahtuu, kun pääsee opastamaan nuoria poliittisen etiketin koukeroissa. 

 

Kun Anni panikoi tulevaa vastuuta ja velvoitteita, Esko rauhoittelee häntä:

 

”Ei poliitikkojen oletetakaan osaavan kaikkea, pitää erikoistua”, se lohdutti. ”Politiikka on joukkuepeliä. Yksi valtuutettu tietää enemmän yhdestä ja toinen toisesta. Saman puolueen jäsenet perehtyvät porukalla päätettäviin asioihin ja muodostavat yhteisiä kantoja.”
 
”Mutta silti. Enhän mä oikeastaan tiedä, miten asiat kunnassa toimii.” 
 
”Ei sinun tarvitsekaan tietää ihan kaikkea. Politiikkojen tehtävä on päättää, virkamiehet toteuttavat”.
  
–   – ”Politiikassakin yritetään ja erehdytään niin kuin missä tahansa muualla. Eikä politiikka ole sitä, että muita viisaammat ohjaavat ihmisiä. Silloin ei tarvittaisi keskustelua.”

 

Joni saa selville paikallisten kunnallispoliitikkojen ja päättäjien suhmuroinnit ja koplaukset, mutta yhtä tärkeää on lopulta se, että hän toimii sillanrakentajana ja rauhanneuvottelijana vanhempiensa ja Annin tulehtuneiden välien ennallistamisessa. 

 

Mustrannan nuortenromaanissa vastakkainasettelua ei tehdä tiettyjen puolueiden kannattajien kesken, mikä voi olla taktisesti hyvä veto myös ensi keväänä ajankohtaisia kuntavaalejakin silmällä pitäen.  

 

 

Mustrannan romaanin vertaaminen Rauha S. Virtasen aikanaan hyvinkin radikaaliin Lintu pulpetissa -nuortenromaaniin (WSOY 1972) saattaa olla hieman epäreilua, sillä 2020-luvun nuorten poliittinen tietoisuus tuntuu olevan valovuosien päässä Virtasen romaanissaan kuvaamasta 1960-70-lukujen Teiniliiton vasemmistolaisesta opiskelijapolitiikasta. 

Mustrannan ansioksi on kuitenkin laskettava, että hän näkee myös ihmiset poliittisten päätösten takana. Lisäksi Virtasta ja Mustrantaa yhdistää se, että kumpikin on saanut sytykkeen kantaaottavaan nuortenromaaniinsa omilta lapsiltaan. 

 

  

 

 

Asioista pitää puhua, jos haluaa nukkua kuin tukki

  
 

Ulrika Hansson & Maija Hurme: Tule, juostaan! (alkuteos Kom, vi springer! Schildts & Söderströms 2024),  suomentanut Outi Menna, 39 sivua, S&S 2024.

 
Veera Salmi & Elina Warsta: Päiväkoti Heippakamu: Aamos ja ei, 40 sivua, Otava 2024.
 

 

Tässä kaksi uutta kotimaista kuvakirjaa, jotka sohaisevat hyvää tekevän rohkeasti ja anteeksipyytelemättä lapsen sisimpiä tuntoja. 
 
Kirjallisuudentutkija ja informaatikko Ulrika Hansson on kuvakirjan tekijänä ensikertalainen. 

Hänen aikuisille suunnattu esikoisromaaninsa Jaktlaget ilmestyi vuonna 2020 ja ylsi Runeberg-palkintoehdokkaaksi. 
 
Tule, juostaan! -kuvakirjan ensimmäisellä aukeamalla esitellään kuvakirjan päähenkilöt Hannes ja Roope kiipeilytelineessä. 

Sivuhenkilö, joka on oikeastaan koko kirjan moottori, Santtu, jää Maija Hurmeen kuvassa vasempaan sivun alanurkkaan. 
 
Seuraava aukeama erottaa Santun myös muista iltapäiväkerhon pihalla leikkivistä lapsista. Santun ilme on apeahko, ja vaikutelmaa vielä vahvistaa hänen paitansa Have fun! -printti. 

Santun apea ilme ei ole synkassa hänen paitansa printin kanssa.
Maija Hurmeen kuvitusta Ulrika Hanssonin tekstiin kuvakirjassa 
Tule, juostaan! (S&S 2024). 

 
Ja seuraavalla, kolmannella aukeamalla, Santun erillisyyden tuntoa vahvistetaan vielä kertaalleen: 
 

Santtu istuu Kaarinan penkille. Sinne päätyvät ne, joilla ei ole leikkikaveria. Kaarina tulee sijaiseksi, kun joku ohjaajista on sairaana. Kerran Roopekin istui penkillä. Ensin hän jutteli Kaarinan kanssa asioista, joista hän pitää, mutta sitten Kaarina alkoi jaaritella hankalasta kynsisienestään.

 
Sanalla sanoen: Santtu taitaa olla luuseri, joka jostain määrittelemättömästä syystä suljetaan toistuvasti päiväkodin lasten leikkien ulkopuolelle.
 
Seuraavaksi fokus kohdennetaan taas Roopeen. 

Roope on vaisu, kun äiti hakee häntä päiväkodista. 

Äiti aavistaa, että jokin asia hiertää poikaa. Kotona äiti juttelee myös oman työpäivänsä kuulumisia: ”Meillä on töissä tosi rankkaa, kun on muutosneuvottelut ja kaikki”. 

Kuva kommentoi tekstiä: tarkkasilmäinen katsoja voi päätellä,
että Roopen äidillä ei ole ollut liiemmälti aikaa siivoilla joulun
jälkiä kotoa, vaikka eletään jo huhtikuuta. Maija Hurmeen
kuvitusta Ulrika Hanssonin tekstiin kuvakirjassa
Tule, juostaan! (S&S 2024).

Roopen mielestä äidillä pitäisi olla enemmän aikuista juttuseuraa, mutta poika rohkaistuu kuitenkin kysymään, miten äiti menettelee, ”jos töissä on joku tyyppi, josta et tykkää”. Äiti toteaa, että yrittää tulla toimeen kaikkien kanssa. 

Hurmaava ja harvinainen aukeama kuvakirjassa: lapsen fantasia
siitä, kuinka varastossa töissä oleva äiti piilottelee ikävää kollegaansa
tavarakonttien takana. Maija Hurmeen kuvitusta Ulrika Hanssonin tekstiin kuvakirjassa Tule, juostaan! (S&S 2024).

 
Seuraavana päivänä Roope yrittää noudattaa äitinsä ohjetta, mutta Hannes sekoittaa pakkaa ja  leikki Santun kanssa keskeytyy. 
 
Tule juostaan! on kerronnaltaan kunnianhimoinen kirja, mutta sen latautunut intensiteetti kärsii eri näkökulmien poukkoilusta ja parista juonen kannalta tarpeettomasta ja erikseen nimetystä sivuhenkilöistä (lapset Eino ja Maryam). 
 
Maija Hurmeen kuvitus havainnollistaa, kiteyttää ja myötäilee keskushenkilöiden tuntoja. Lasten kehon kieli kertoo paljon. Rouheasta värikynätekniikasta huolimatta kuvituksen nyanssit korostuvat tarkasti ja hallitusti.

Kuvakirja antaa kolme perättäistä lähes tekstitöntä ja yleisväritykseltään tummaa aukeamaa kuvaamaan Santun yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tuntoja. 

Aukeamat hätkähdyttävät ja konkretisoivat, ilman hyssyttelyä tai vähättelyä. 
 

Kokonaan tekstitön aukeama havainnollistaa Santun
tunnot. Maija Hurmeen kuvitusta Ulrika Hanssonin tekstiin
 kuvakirjassa Tule, juostaan! (S&S 2024).

Seuraavana iltana Roopea itkettää kesken iltasadun lukemisen, ja viisas äiti on jälleen kartalla: 

He puhuvat asiasta yhdessä, koska äiti sanoo, että jos asioista voi puhua, sen jälkeen nukkuu kuin tukki.

 
Äiti ottaa seuraavana päivänä asian puheeksi iltapäiväkerhon ohjaajien kanssa ja taas näyttää hetken siltä, että asiat järjestyvät. 

Mutta oikeasti… mikään ei sittenkään taida muuttua.
 

 

Lapset susijahdissa. Santtu on jäänyt jälkeen muusta joukosta Maryamin
kanssa. Maija Hurmeen kuvitusta Ulrika Hanssonin tekstiin kuvakirjassa 
Tule, juostaan! (S&S 2024).

Avoimessa lopussaan kuvakirja ravistelee myös aikuista lukijaa. 

Lasten välinen hankaus ei poistu hokkus-pokkus-tempulla. 

Kirja tuntuu viestivän, että elämä nyt vain on monimutkaista ja hankalaa, ja kukin meistä luo omat keinonsa selvitä niistä ilman suurempia vaurioita.

 

Veera Salmen ja Elina Warstan Aamos ja ei on Päiväkoti Heippakamu-sarjan kuudes osa. 

Päiväkotiryhmässä on monen ikäisiä lapsia, mikä mahdollistaa erilaisten kohtaamisten ja tunteiden esille tuomisen koko kirjon. 
 
Aamos on ottanut lempilelunsa, Letkulan, mukaan päiväkotiin. Myös muiden lasten mielestä Letkula, pieni pehmokala, on hauska ja kiinnostava lelu, jota kaikki haluaisivat hypistellä 

Aamos rajautuu  muista leikkivistä lapsista koivun rungon taakse. 
Elina Warstan kuvitusta Veera Salmen tekstiin
Päiväkoti Heippakamu: Aamos ja ei (Otava 2024).

Yhtäältä Aamosta näyttää harmittavan, että kaikki haluavat leikkiä hänen lelullaan, mutta toisaalta vaikuttaa siltäkin, että lelun kautta Aamos otetaan paremmin yhteiseen leikkiin mukaan. 
 
Päiväkodin työntekijät huomaavat kyllä Aamoksen henkisen kamppailun ja yrittävät korostaa, että on lupa sanoa myös ei ja pitää puoliaan.
 
Veera Salmen aiempi työkokemus varhaiskasvatuksessa näkyy Päiväkoti Heippakamu -sarjassa uskottavana ja valloittavana  lapsikuvauksena ja erilaisten kasvamiseen ja kehitykseen liittyvien haasteiden vaivattomana esille tuomisena. 
 
On kiinnostavaa, että myös Elina Warstakin hyödyntää yhtä kokonaan tekstitöntä aukeamaa kohtauksessa, jossa Aamos näkee kuvittelee itsensä sukeltamassa veden alla. 

Kuvituskuvassa poika katsoo huolissaan, kuinka torahampaiset kalat, joilla on päiväkodin lasten tunnistettavat kasvot, väijyvät kaiki ahnaasti Letkulaa. 

Lasten ja varhaiskasvattajien ilmeistä välittyvät harras tunnelma ja eläytyminen Letkulan muistohetkessä. Elina Warstan kuvitusta Veera Salmen tekstiin 
Päiväkoti Heippakamu: Aamos ja ei (Otava 2024).

 
Letkulalle käy lopulta köpelösti, mutta fiksut varhaiskasvattajat kääntävät traagisen asian pedagogiseksi harjoitteeksi, kun keskustellaan elollisesta ja elottomasta. Letkula saa arvoisensa muistotilaisuuden, jossa lapset muistelevat antaumuksella rakasta Letkulaa. 
 
Ja tässäkin kuvakirjatarinassa on  onneksi viisaita aikuisia: Letkula on nimittäin muninut munan, josta kuoriutuu sen poikanen, Litkula. 
 
Kumpikin kuvakirja suorastaan vaatii, että luetusta ja nähdystä keskustellaan lasten kanssa. 

Tällaiset vuorovaikutukseen kutsuvat kuvakirjat ovat mielestäni tarpeen juuri nyt, kun lasten arjessa on paljon härdelliä ja kipupisteitä.
 
 

 

 

 

 

 

 

 

Tervetullut ja konstailematon kuvakirjasarjan avaus

Saija Uusi-Viitala & Karin Niemi: Aamu ja salaperäinen seteli, 29 sivua, Myllylahti 2024. 

 

 

Minä olen niin kuin sinä tai kuka tahansa muu. 

Tässä on oma pieni pyörätuolini. Liikun sillä  paikasta toiseen, koska en voi kävellä.  

Näin mutkattomasti Aamu ja salaperäinen seteli -kuvakirjan keskushenkilö esittelee itsensä.

Kuvakirja ilahduttaa minua kahdestakin eri syystä.

Kyse on ensinnäkin kummankin tekijän esikoisteoksesta. 

Vaasalainen kirjastovirkailija ja kirjavinkkari Saija Uusi-Viitala kirjoitti kirjan oman perheensä ja liikuntarajoitteisen tyttärensä kokemuksista. Tällainen kirjoittajan/ kuvittajan omakohtainen motiivi on lastenkirjoissa aiempaa yleisempää.

Kirjan kuvittaja Karin Niemi on entuudestaan tuttu monien kirjankansien suunnittelijana.  

Toisekseen kirja ilahduttaa minua siksi, että se on jälleen yksi todiste siitä, kuinka lastenkirjallisuuden lapsikuva monipuolistuu. 

Pyörätuolilla liikkuva Aamu ei kuvakirjan sankarina ole reppana, rassukka tai säälin kohde. 

Hän on sinut itsensä kanssa ja viestii valoisalla olemuksellaan, ettei muidenkaan tarvitse olla hänestä huolissaan.

Yhdenvertaisen arjen todentaminen voi olla näin konkreettista.
Karin Niemen kuvitusta Saija Uusi-Viitalan tekstiin
kuvakirjassa Aamu ja salaperäinen seteli 
(Myllylahti 2024).

Saija Uusi-Viitalan kirjan kimmokkeena oli havainto, että Suomessa ei juurikaan ole kirjoitettu lastenkirjoja, joissa olisi keskushenkilönä liikkumiseen apuvälineitä tarvitseva lapsi. 

Toki muutamia kirjoja löytyy, aivan viime vuosiltakin (ks. lista alla), mutta valikoiman runsastuminen on yksinomaan hyvä signaali.

Aamu ja salaperäinen seteli -kuvakirjan modernius korostuu erityisesti, kun sitä vertaa 44 vuotta sitten, vuonna 1980 julkaistuun ruotsalaiseen Jan Lundbergin ja Margareta Bergner Samuelssonin kuvakirjaan Maria on liikuntavammainen (Gummerus 1980), joka jo nimellään alleviivaa päähenkilönsä erityisyyttä. 

Ruotsalaisessa verrokkikirjassa fokus on kokonaan päähenkilön liikuntavammassa. Kirja kertoo 9-vuotiaan Marian arjesta kotona ja koulussa. Koulussa hän tarvitsee monin tavoin apua ja tukea. 

Uusi-Viitalan ja Niemen kuvakirjassa Aamun pyörätuoli ei todellakaan hidasta hänen menoaan. Tyttö liikkuu  vallan ketterästi ilman apuakin, mutta antaa toki ystäviensä, kaksosten Pajun ja Pietan, toisinaan työntää pyörätuolia, koska se on heidän mielestään niin hauskaa. 

Kuvakirjan varsinainen jännite rakennetaan kuitenkin arkisesta tilanteesta, jossa lapset joutuvat pohtimaan oikean ja väärän välistä dilemmaa. Pietan mielestä hän voi aivan hyvin pitää maasta löytämänsä setelin ja kartuttaa sillä skuuttikassaansa.

Keskushenkilöiden katse ja kehonkieli on olennainen
osa kuvakirjan jännitettä. Karin Niemen kuvitusta Saija
Uusi-Viitalan tekstiin kuvakirjassa Aamu ja salaperäinen seteli
(Myllylahti 2024).

Kun ilmenee, että setelin pudottanut henkilö kaipaa rahaansa, asetelma mutkistuu.

Selkeän, konstailemattoman tarinan avulla voidaan lähteä keskustelemaan lapsen tai lapsiryhmän kanssa rehellisyydestä ja suoraselkäisistä toimintavoista.

Jo pienikin lapsi  osaa varmasti sen verran yhteenlaskua, että hoksaa, kuinka rehellisyys kannattaa!  

Tyttöjen rehellisyys koituu lopulta kaikkien iloksi.
Karin Niemen kuvitusta Saija Uusi-Viitalan tekstiin
kuvakirjassa Aamu ja salaperäinen seteli 
(Myllylahti 2024). 

 

Tarinan ja kuvituksen selkeyden ja samastuttavuuden puolesta Aamu ja salaperäinen seteli muistuttaa paljon Anneli Katon ja Noora Katon Viisi villiä Virtasta -sarjaa. Tällaisille arkitarinoille on kysyntää.

 

Lisää kirjoja liikuntavammaisista tai -rajoitteisista lapsista ja nuorista:

 

Sari Airola: Lumiyö, Karisto 2022 / kuvakirja

 
Reija Kaskiaho: Silmänräpäys, Mylllylahti 2022 / nuortenromani
 
Ansu Kivekäs: Raakaversio, Tammi 2022 / nuortenromaani
 
Essi Raekoski: Kuminakujan Julle ja Kauri hiipparijahdissa, Arktinen banaani 2021 / lastenromaani 
 
Karin Erlandsson & Hannamari Ruohonen: Pussel. En bok om rättigheter, Ålands handikappförbund r.f. 2021 / kuvakirja 
 
Tuula Kallioniemi: Rottaklaani, Otava 2008 / lasten- ja varhaisnuortenromaani 
 
Heljä Liukko-Sundström: Olli ja Dolli. Tarina ystävyydestä, Otava 2005 / kuvakirja

Varpu Vilkuna: Rulla, Tammi 2009 / nuortenromaani
 
Tuula Kallioniemi: Reuhurinne-sarja, kuv. Jii Roikonen, Otava 1998–2001 / helppolukuinen lastenkirjasarja
 
Tony Ross & Jeanne Willis: Susanna nauraa, suom. Atso Mäkelä, Kustannus-Mäkelä 2000 

Jussi Syynimaa & Maileena Kurkinen: Poika ja variksenpoika, Otava 1986 / kuvakirja 

Jan Lundberg & Margareta Bergner Samuelsson: Maria on liikuntavammainen, suom. Kaija Kauppi, Gummerus 1980

"Meillä on vastuu pitää huolta kaikista, ja erityisesti kaikkein pienimmistä ja heikoimmista": Raakkuja löytyy myös lastenkirjoista

Seija Helander: Raakku Raakile. Kuvittanut Anne Stolt. 39 sivua.  Enostone 2022.

 
Yrjö Kokko: Pessi ja Illusia. Tekijän lyhentämä lastenpainos. Kuvitus Aleksander Lindeberg. 130 sivua. WSOY 1963, up. 2012.
 
 

 
Uhanalaisesta raakusta eli jokihelmisimpukasta on tullut viime päivinä valitettavan ajankohtainen uutisaihe.
 
Kaivelin hetken muistiani (ja työhuoneen kirjahyllyä), ja sieltähän löytyi Seija Helanderin lastenkirja Raakku Raakile parin vuoden takaa! 

Se on syntynyt Helanderin ja hänen lapsenlapsensa yhteistyönä. 
 
Kirjassa Jaakko Raakku ikävöi kaukana Åminneforsin joessa asuvaa isoäitiään.

Jaakon kerrotaan asuvan Konnevedellä ”jokihelmisimpukoiden kuntoutuskodissa”. 
 
Konnevedellä toimii myös tosielämässä Jyväskylän yliopiston alainen Konneveden tutkimusasema, jossa pyritään luomaan oikeat olosuhteet jokihelmisimpukoiden lisääntymiselle.  
 
Alakouluikäisen Kuutti-pojan ja Varis Valpurin neuvokkuuden ja aloitteellisuuden ansiosta Jaakko pääsee tapaamaan isoäitiään Åminneen. 
 

Jaakko tapaa isoäitinsä Åminneforssissa. Anne Stoltin
kuvitusta Seija Helanderin lastenkirjaan Raakku Raakile
(Enostone 2020). 

Kirjan lopussa on tietoisku jokihelmisimpukoista:
 

–      –  Raakkuja on ollut jo dinosaurusten aikaan. Olisi kauheaa, jos ne nyt katoaisivat ihmisten tekemien muutostöiden takia. Meillä on vastuu pitää huolta kaikista, ja erityisesti kaikkein pienimmistä ja heikoimmista. Raakku tarvitsee suojelua; silläkin on oma pakkansa ja tehtävänsä tässä maailmassa.

 
 
Lastenkirjan kuvittajalle raakun sananmukaisesti melko sulkeutuneen ulkomuodon kuvaaminen on haasteellista. 
 
Anne Stolt on tehnyt pienen myönnytyksen inhmillistämällä raakkuja sen verran, että tarkka katsoja näkee Jaakolla ja tämän isoäidillä silmät.
 
 

Ville Hytösen satukokoelmassa Maa nimeltä Hampampam (Tammi 2023) on myös satu ”Hurja konna, raakku ja siili”.

Siinä raakun toimijarooli jää melko vähäiseksi, mutta virolaisen kuvittaja Marja-Liisa Platsin kuvituskuvasta kyllä myös löytää raakun.
 

Jukka Parkkisen runokirjassa Sananjalkoja metsäpolulla (WSOY 2004, kuv. Satu Paakkala) on nelisäkeistöinen runo ”Raakku, helmisimpukka”, joka pienin oivaltavin vedoin kertoo raakun elinympäristöstä ja sen erityisestä taidosta kehittää helmi kuoren sisälle ajautuneen hiekansirun ympärille:
 

Luttojoen luikerrusta 
könkääät, vuomat ohjaa.
Raakut, helmisimpukat
asuu joen pohjaa.
 
Simpukkaan jos livahtaa
pieni hiekanjyvänen
ajan myötä päällystää
helmiäinen sen. – –  

 

Satu Paakkalan (nyk. Kontinen) kuvituskuva Jukka Parkkisen
runoon Raakku jokihelmisimpukka lastenrunokokoelmassa 
Sananjalkoja metsäpolulla (WSOY 2004).

Yrjö Kokon luontosadussa Pessi ja Illusia on luku ”Jokiäyriäinen ja simpukka”, jossa ne aluksi nahistelevat keskenään siitä, kumpi on ollut ensin jokisuvannossa.  

Kokon taidokas kerronta yhdistää sadun ja toden, kun hän lomittaa luonnontieteellisiä faktoja peikon ja keijukaisen rakkaustarinaan. 
 
Äyriäinen kehuskelee pitävänsä hyvää huolta jälkikasvustaan, kun se piilottaa lapsensa pyrstönsä alle, kunnes niiden kitiinikuori on kasvanut. 

Simpukan mielestä äyriäinen hemmottelee lapsiaan:
 

Simpukka piti tällaista kasvatusta lellittelynä. Simpukan lapsilla oli jo syntyessään suojanaan kaksi kuorta, joiden reunoissa oli teräviä väkäsiä. Tavatessaan purossa uiskentelevan kalan ne pureutuivat väkäsillään sen ihoon kiinni ja seurasivat kalaa kaikkialle, missä se uiskenteli. Siten simpukat näkivät jo nuoruudessaan paljon maailmaa. 

 

Aleksander Lindebergin kuvitusta Yrjö Kokon
lyhentämään lasten painokseen Pessi ja Illusia (WSOY 1963).

Kyseinen Pessin ja Illusian luku on juonen kannalta käänteentekevä, sillä Illusia-keijukainen huomaa menettäneensä siipensä. 

Yksi Illusian kyyneleistä päätyy raakun sisälle ja siitä kehkeytyy kaunis helmi, jonka sotamies Pienanen löytää ja lahjoittaa rykmentin everstille. 

Yhtä onnettomasti käy ravullekin. Helmikorun saaneen everstin vaimo naisystävineen tulee tutustumaan rykmentin arkeen ja heille katetaan hulppea rapuateria.
 
Näiltä osin Kokon tarina toisintaa H. C. Andersenin saduista tuttua elollistettujen sankarien ylevöitymistä kohtalonsa hetkellä: 
 

Rapujen joukossa oli simpukan hyvä ystävä äyriäinen. Se oli ensin pelännyt tavattomasti, mutta sitten se oli tuntenut itsensä kovin mairitelluksi huomatessaan, miten arvokkaaseen seuraan se oli joutunut. kun sen vuoro oli joutua padan kiehuvaan veteen, se tiesi kuolevansa. Mutta äyriäinen tunsi niin suurta mielihyvää, että punastui tulipunaiseksi.

 
Jokihelmisimpukka rauhoitettiin Suomessa vuonna 1955.