torstai 30. huhtikuuta 2020

Tarkkaan katsomisen taito

















Marika Maijala: Suden hetki, 32 sivua, Etana Editions 2020. 





Marika Maijala lukeutuu tämän hetken  kiinnostavimpien kotimaisten lastenkirjakuvittajien kapeaan ydinjoukkoon.

Kuvakirja Ruusun matka (Etana Editions 2018) oli tekstiltään hyvin niukka, monen ikäisiä kiinnostava identiteetin etsimisen tarina.

Kevään uutuus, Suden hetki, täyttää mittansa puolesta kuvakirjan määreet, mutta sen täyteläinen tarina oikeuttaisi kutsumaan sitä yhtä hyvin miniatyyrilastenromaaniksi. 

Siinä on samaa filosofista ulokkeisuutta kuin vaikkapa Arnold Lobelin Kurnu ja Loikka -kirjoissa. 





Susi värjötteli kevätsateessa
 linnansa takapihalla. Se ei ollut 
puhunut kenellekään päiväkausiin,  
ja kaikki tuntui ikävältä. Susi oli 
siitä merkillinen susi, että kun se  
oli surullinen, se tuli vihaiseksi.


Kaikkitietävän kertojan aloitus ei mairittele kirjan keskushenkilöä: sudesta piirtyy varsin ynseä ja itsekeskeinen kuva. 

Pian selviää, että kyse on myös luomisen tuskasta. 

Susi kokee, ettei sillä ole hulppeassa palatsissaan mitään maalaamisen arvoista aihetta.

Asetelmaan varattu perunakin on homehtunut.


Kuva puhuu puolestaan ja visuaalistaa myös sanontaa
"yksinäisestä sudesta". Marika Maijalan kuvitusta lastenkirjaan
Suden hetki (Etana Ediitions 2020).  



Susi käy hakemassa inspiraatiota taidemuseosta ja liikuttuu erityisesti yhden muotokuvan äärellä. 

Museosta palatessa se ärsyyntyy ovikellon soittoon. Toimelias Koiranen puutarhapalvelusta on tullut kohentamaan takapihan puutarhaa. 

Tässä vaiheessa lukija on jo huuudahtamassa sudelle, kuinka sille suorastaan tarjottimella työnnetään tilaisuutta tehdä muotokuva puuhakkaasta Koirasesta. 

Jännitteen kannalta on silti tärkeää, että sama oivallus ei  vielä tässä vaiheessa tule suden mieleen. 


Inspiraatiota ei hidasta edes illan hämärtyminen, kun susi
vihdoin innostuu maalaamisesta. 
Marika Maijalan kuvitusta
lastenkirjaan 
Suden hetki (Etana Ediitions 2020).  

Suden hetki kuvaa eleettömästi ja juuri siksi niin koskettavasti yksilön tarvetta olla vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Näiltä osin voisi jopa uumoilla, että kirjalla olisi erityistä tilausta tässä epävarmassa ja sosiaalisten suhteet uuteen arvoon nostavassa poikkeuksellisessa ajassa. 

Susi ryhtyy maalaamaan muotokuvaa Koirasesta, joka toteaa: ”Kukaan ei ole pitkään aikaan katsonut minua näin tarkasti”. 

Suden taiteellinen vire palautuu ja se saa hamuamaansa mainetta myös taiteilijapiireissä, mutta vielä kerran sen on huomattava itsekeskeinen erehdyksensä  ja korjattava se. 


Muuttuneen mielenmaiseman lisäksi villi puutarha toimii myös
tehokkaana 
kontrastina  suden kotipalatsin muotoon leikatulle
 puutarhalle. 
Marika Maijalan kuvitusta lastenkirjaan 
Suden hetki (Etana Ediitions 2020).  

Aukeamalla, jossa Susi esittelee salaisen villin puutarhan Koiraselle, lukijalla on jo vaikeuksia hillitä omiakin tunnekuohujaan.


                                            * * * * *



Lapselle on yleensä yhdentekevää, kuinka lastenkirjan kuvitus on syntynyt. 

Maijalan vahaliitu on lapselle omista piirusteluistakin tuttu työväline, ja otaksun tämän tuttuuden tunnun virittävän lasta paneutumaan myös kuvitukseen poikkeuksellisen intensiivisesti. 

Lapsen spontaanin kädenjäljen tapaan Maijala ei isoissa väripinnoissa pyri häivyttämään liidunvetoja yhdensuuntaiseksi. Nimenomaan tästä eri vahvuisten ja eri suuntiin menevien värien rytmistä syntyy naivistinen, mutta harkittu suurpiirteisyyden tuntu.


Maijalalla on myös erityinen taito antaa kirjoilleen lyhyitä ja kuitenkin paljon puhuvia nimiä. 

Kansanuskomuksissa suden hetki tarkoittaa aamuyöhön kello kolmen ja viiden aikaan sijoittuvaa ajanjaksoa, jolloin ihmisen koettiin olevan eniten alttiina erilaisille uhkille, kuten sairaudelle, kuolemalle tai onnettomuudelle. 

Oman tulkintani mukaan susi havahtuu olennaiseen ja tekee korjausliikkeen elämässään.





maanantai 27. huhtikuuta 2020

Inhimillisiä, aitoja ihmiskohtaloita, ilman angstia!










Laura Suomela: Ilmatilaloukkaus, 185 sivua, Karisto 2020. Kansikuva Saara Helkala. 




Laura Suomelan kevään nuortenromaani kuvaa  nuoruuden etsikkoaikaa, jolloin tulevaisuuden suunnitelmat ovat vielä levällään ja läheisten hyvää tarkoittava huolenpito voi tuntua nuoresta jopa ahdistavalta. 
Suomela työskentelee yksilöohjaajana erityisnuorten parissa ja tämä näkyy myös romaanissa luontevana ja jäsentyneenä pohdintana. 
16-vuotialla Rosalla on vielä kaikki levällään tulevan ammattiuran ja opintojen osalta: 
 Onko elämässä pakko olla joku suunnitelma? Mulla ei ole pienintäkään aavistusta, mitä teen, kun muut palaavat loman jälkeen kouluihin. En vastusta opiskelua, mutta en vaan ole sellainen pulpetissa istuja, haluaisin opetella juttuja itsenäisesti enkä jossain ryhmässä. Ja vaikka päättötodistukseni keskiarvo on surkea, tiedän, etten oikeasti ole tyhmä. Olen joko-tai-tyyppi. Jos innostun jostain, lataan siihen kaiken energiani. Jos joku taas ei kiinnosta, en pysty keskittymään.  l

Rosa  on keskeyttänyt ravintola- ja catering -alan ammattiopinnot ja äitinsä harmiksi hän lopettaa myös kesätyönsä puhelinmyyjänä.  

Rosan lapsuudesta juontuvan trauman vaikutukset selviävät lukijalle - ja tytölle itselleenkin – vähitellen.   

Lukija ei kuitenkaan pidä  Rosaa luuserina tai pudokkaana, sillä tytöllä on ajoittaisesta syvissä vesissä rypemisestä huolimatta vahvan itsetunnon lisäksi myös huumorintajua ja itseironiaakin, kun ”välillä jokin mystinen valokeila sohottaa suoraan kaikkiin oman elämäni tunkioihin”. 

Viimeisenä työpäivänään hän soittaa mainospuhelun Samulle, jonka joku on teljennyt pihavarastoon. Rosa päästää pojan pinteestä ja kiitollisena poika lahjoittaa veljensä lipun Ruisrockiin. 

Ensikohtaaminen Samun veljen, Aksun, kanssa ei lupaa vielä hyvää, mutta vähitellen nuorten välit lämpenevät.

Saara Helkalan vaaleanpunainen kansikuva viittaa hieman erheellisesti kepeään chick lit- kirjallisuuteen. Toki romaanista löytyy ihmissuhdepähkäilyjä ja kaveripöhinääkin, mutta fokus on silti uusperheen haastavan arjen jäsentymisen kuvauksessa. 

Äidin uuden miesystävän Jarin lisäksi myös tämän poika Iiro muuttaa Rosan ja äidin kotiin.  Romaanin nimi viittaa Rosan kokemaan oman tilan ja rajojen loukkaukseen. Iirolla on myös omat kipupisteensä, ja vasta kun Rosa pääsee irti omista ajatuspinttymistään, voi rakentua jotakin uutta ja eheyttävää. 

Myös Aksun ja tämän entisen tyttöystävän tunneskismoissa on kyse oman tilan ja tunteiden kunnioituksesta. Rosan tukemana Aksu selvittää välinsä eksänsä kanssa, jotta voi aloittaa puhtaalta pöydältä ja rehellisesti uuden suhteen.  

Vaikka näiltä osin kyse onkin tyypilisestä kehitysromaanista, jossa nuori päähenkilö vaikeiden vastusten jälkeen löytää suunnan elämälleen, niin Suomela selviää tästä  – onneksi – ilman realistisen nuortenromaanin  perinteistä angsti-ahdistusta.  






torstai 23. huhtikuuta 2020

Kasvun ihmeitä ja toiveikkuutta








Christel Rönns: Pinko ja salaperäinen siemen, Lasten Keskus 2020.

Saara Vallineva:Ihmeellinen siemen, Bazar 2019.

Melanie Joyce & Gina Maldonado: Pikkuinen terho, suomentanut Heli Venhola, Gummerus 2019.







Moni löytää nykyiseen koronaviruksesta ja karanteenista aiheutuvaan poikkeusaikaan aivan erityisen suurta lohtua kasveista ja  kasvun ihmeen seuraamisesta.

Ja kuin tilauksesta on tästä aiheesta aivan viime aikoina ilmestynyt myös uusia lastenkirjoja! 

Christel Rönnsin kuvakirja aloittaa uuden Meidän metsäjengi -nimisen sarjan.

Ilmeikäs Pinko-Jänis haaveilee makeista porkkanoista ja istuttaa siemenen maahan. 

Muut metsän eläimet seuraavat sen touhuja epäuskon tai kiinnostuksen vallassa.


Pinko-jänis etenee suunitelmallissti ja suojaa hennon
porkkanantaimen. Christel Rönnsin kuvitusta
kuvakirjaan Pinko ja salaperäinen siemen
(Lasten Keskus 2020). 

Rönnsin metsästä löytyy eksoottisiakin asukkaita, kuten kameleontti Joggi ja kilpikonna Totti. 

Tavallisen arkikielen sijasta ne puhuvat vähän erilaisin painotuksin, esimerkikso odottaessaan ”ASTRONOMISEN monta päivää” tai kun todetaan jonkin olevan  ”MEGALOMAANISTA” TAI ”EEPPISTÄ” tai havaitaan ”KOSMINEN reikä”.



Aloittelevan puutarhurin on myös sopeuduttava pettymyksiin.
Christel Rönnsin kuvitusta 
kuvakirjaan Pinko ja salaperäinen
siemen
 (Lasten Keskus 2020). 

Odottaminen käy myös vähän kaikkien hermoille ja pettymyksiäkin täytyy oppia sietämään.


Miniatyyrimaisemia kuvituksiinsa rakentavan Saara Vallinevan ensimmäisessä kokonaan omassa kuvakirjassa Ihmeellinen siemen lähdetään perinteiseen tapaan kotoa maailmalle seikkailemaan.  Mau-kissa ja Takku-koira löytävät vanhan kirjan välistä siemenen.

Se on peräisin isosedän ja Tiikerin yhteisiltä kaukomatkoilta. Kaksikko istuttaa siemenen multaan, mutta multa pysyy mustana. Ne lähtevät Kaukomaahan pyytämään neuvoa. 

Odottavien aika käy pitkäksi, kun multa pysyy sysimustana.Saara Vallinevan kuvitusta kuvakirjaan Ihmeellinen siemen (Bazar 2019). 


Kulkukauppiaan taikavoimien avulla ne saavat kuumailmapallon.
 Näin kauan matka kesti:
– viisi korttipeliä– seitsemän laulua kovaan ääneen laulettuna– kymmenen  palaa kakkua (kumpikin)– hieman lievää pahoinvointia– yksi kinastelu– paljon tassujen venyttelyä

Kaukomaasta löytyy Tiikeri, pelätty hurjimus, joka kuitenkin lauhtuu kuultuaan isosedän siemenestä. 

Tiikerin neuvoilla siemenestä kasvaa ilonpuu keskelle toria.


Taikasiemenen itämiseen liittyy myös magiikkaa.
Saara Vallinevan kuvitusta kuvakirjaan Ihmeellinen siemen
(Bazar 2019). 

Seikkailuvetoisen tarinan kupeessa työstetään myös ennakkoluuloja ja korostetaan yhteisöllisyyden merkitystä.

Valmiiden, katsojan mielikuvitusta kutkuttavien  kuvien äärellä voi vain uumoilla, kuinka paljon ideointia, esivalmisteluja ja kekseliäitä  oivalluksia niiden takaa löytyy... 

Tapahtumantäyteisten miniatyyrimaisemien rinnalla on hyödynnetty tekstien pohjana erilaisia taustoja – nurinpäin käännnettyjä palapelejä ja mosaiikkialustoja. 


Pikkuinen Terho on jo leikki-ikäisille sopiva kuvatietokirja, jonka runomuotoinen pelkistetty teksti kertoo tammenterhon vaiheista terhosta vankaksi tammeksi. 

Terhon tuntemuksia on inhimillistetty:

"Kikatin, kun tunsin pikkiriikkisten versojen kutinaa.
 Ennen pitkää myös juurissani alkoi tuntua tutinaa."



 
Tammenterhon kasvaminen ja valoon kurkottaminen
havainnollistuu kasvun eri vaiheiden havainnekuvissa.
Gida Maldonadon kuvitusta Melanie Joycen
tekstiin kuvakirjassa Pikkuinen terho (Gummerus 2019) 



Lisää kuvakirjoja pienistä siemenistä:

Isabel Minhós Martins & Yara Kono: Sata siementä, jotka lensivät pois, Etana Editions 2018.

Kuvakirja on arvioitu Lastenkirjahyllyssä.

Erkki K. Kalela & Mika Launis: Kuusensiementen lähtö, Maahenki 2009.

Metsäalan asiantuntijan, professori Erkki Kalelan lapsentajuinen satu havainnollistaa metsän ekosysteemiä.

Riina Kaarla: Ihmesiemen, Tammi 2009

Arkeologi-isoisä tuo lapsenlapsilleen siemenen, josta on pidettävä hyvää huolta. Siemenen kasvuvauhti yllättää ja aiheuttaa muutoksia koko perheen elämäntapoihin.

Jenny Bowers & Rachel Williams: Pieni puu, suomentanut Elina Vuori, Tactic 2014.

Kuvakirja on arvioitu Lastenkirjahyllyssä.


Hannu Mäkelä & Kaarina Kaila: Ole kiltti, lue minut. Puunsiemenen tarina, Otava 1988.

Pieni puunsiemen kurottaa valoa kohti ja tarvitsee avukseen lapsia. 

Eric Carle: Pienen pieni siemen, suomentanut Kaija Pakkanen, Weilin+Göös 1987.

Punaisen kukan siemenet sinnittelevät erilaisten vastusten, vuodenaikojen ja luonnonilmiöiden kurimuksessa. Yksi siemen itää ja kasvaa kukaksi, kunnes sen on taas aika siementää… 

Inger & Lasse Sandberg: Pikku Anna ja salaperäiset siemenet, suomentanut Ulla Ropponen, Weilin+Göös 1980.

Setä Riukuliini löytää pussillisen yllätyssiemeniä ja istuttaa ne Annan kanssa ruukkuihin. Kasvuvauhti on niin hurja, että kasvit työntyvät jo ovista ja ikkunoista ulos. Taikatähystimellä he pääsevät katsomaan myös vähän verkkaisemmin kasvavien siementen itämistä.


Christina Björck & Lena Anderson: Linnea kylvää ja kasvattaa, suomentanut Marja Kyrö, Otava 1980

Lasten puutarha- ja kotiviljelyn klassikkoteos, joka innostaa aikuistakin työntämään sormensa taas multaan! 





maanantai 20. huhtikuuta 2020

Monimuotoinen ja kirjava todellisuus


















J. S. Meresmaa: Dodo, 157 sivua, Myllylahti 2020. Kansikuva Karin Niemi.




Kirsti Kuronen on kotiuttanut  suomalaiseen nuortenkirjallisuuteen uuden lajityypin, jolla tosin ei vielä Pahan puuskan (Karisto 2015) ilmestyessä ollut suomen kielessä edes vakiintunutta nimeä.

Kuronen avaa verkkolehti Janossa kiinnostavasti säeromaanin olemusta. 

Hän on ollut tähän asti lajityypin ainoa suomalainen taitaja, mutta nyt onneksi J. S. Meresmaa kartuttaa valikoimaa Dodolla. Kuronen on todenäköisesti, esilehden kiitosten perusteella, ollut myös käsikirjoituksen ennakkolukijana.

Säeromaanit ovat tuoneet nuortenkirjavalikoimaan särmikkyyttä.

Kun lukijakunnan mieltymykset ovat pirstaloituneet, on yksinomaan hyvä, että valittavana on sopivaa luettavaa erilaisille lukijoille hyvinkin erilaisiin tarpeisiin. 

Aiemmin oletin säeromaanien kiinnostavan lähinnä paljon lukevia nuoria. Myöhemmin olen kuullut, että tähän mennessä suomennetut yhdysvaltalaiset säeromaanit, Sarah Crossanin Yksi (S&S 2018, suom. Kaisa Kattelus) ja Elizabeth Acevedon Runoilija X (Karisto 2019, suom. Leena Ojalatva), ovat kiinnostaneet myös maahanmuuttajataustaisia tyttöjä. Paksun kirjan lukeminen on antanut heille tyydytystä ja onnistumisen iloa tilanteessa, jossa lukeminen uudella kielellä vaatii usein vielä ponnisteluja. 

Käännettyihin säeromaaneihin verrattuna kotimaiset säeromaanit ovat huomattavasti ohuempia ja  rakenteeltaan aukkoisia: rivien väleihin jää tulkinnan mahdollisuuksia, teksti jättää usein paljon myös lukijan työstettäväksi.

Aiemmin fantasiaa, vaihtoehtohistoriaa ja novelleja nuorille ja aikuisille kirjoittaneen J. S. Meresmaan Dodossakin on hyvällä tavalla ulokkeisuutta ja purtavaa. 

Briitta Hepo-ojan Suomea lohikäärmeille -nuortenromaanissa (Otava 2019) päähenkilöllä oli lemmikkinä kuriton lohikäärme. Dodon keskushenkilöllä, Iinalla,  on myös harvinainen lemmikki,  lepakonsukuinen otus, luonnontieteellinen ihme, jota ei kannata jättää ilman valvontaa.


Iinan poikaystävä Tuukka 

– – on toukkamoodissa
 Se makaa peittoon kääriytyneenä sängyssä 
ja jaksaa joskus kannatella peliohjainta.

Masennuksen tuntoja ei muistaakseni ole aiemmin nuortenkirjallisuudessa käsiteltykään näin konkreettisesti, olennaisiin tuntoihin tiivistäen. 
 – Ei tää oo vihaa, Tuukka väittää vastaan. 
– Ei musta tunnu, että mä varsinaisesti vihaisin mitään. 
Viha vaatii voimia. Se on aktiivista tekemistä.  
Mut on vaan suljettu tähän tilaan.  
Ruiskutettu lyijyä luihin ja pumpuloitu pää.  
Mikään ei tunnu miltään.

Iinan pitäisi keskittyä korottamaan numeroita päästäkseen lukioon ja sitä kautta aikanaan yliopistoon. 

Äidin mielestä on hyvä idea, että Iina lähtee isänsä luokse maalle. Iina ei ole yhtä innostunut. Välit isään ovat etäiset ja isällä on ollut aiemmin ongelmia alkoholin kanssa. 

Lopulta Iina myöntyy, mutta Dodoa ei voi jättää Tuukan hoteisiin. Tuukan entinen tyttöystävä, Sara, johon Iinakin on tutustunut ja ystävystynyt, ehdottaa että  Dodo siirretään perheen kesämökille.

Isän luona maalla riittää haasteita: isällä on lemmikkipossu Kalervo ja isän on vaikea ymmärtää tyttären eettistä valintaa olla vegaani. 

Meresmaa havainnoi yksityiskohtia tarkasti ja lukija saa ”maalata” mielikuvissaan silmiensä eteen näitä tunnetihentyneitä kohtauksia:

 Mutta sitten Sara ei sanokaan mitään. 
Se nousee lauteilta ja menee ulos. 
Saunan huuruisen ikkunan läpi näen  
sen hahmon laiturilla. 
Sarjakuvahahmoa esittävä pyyhe 
näyttää ekspressionistiselta taiteelta sen päällä.

Dodon voi halutessaan tulkita Iinan sieluneläimeksi. 

Tilanteessa, jossa tyttö ei ole sinut itsensä ja tunteidensa kanssa, eläin käyttäytyy väkivaltaisesti myös hoitajaansa kohtaan.  Iinan päästäessä eläimen vapauteen, muutkin asiat loksahtelevat luontevan tuntuisesti paikoilleen. 

Vasta välimatkan päästä Iina ymmärtää todelliset tunteesa paitsi Tuukkaa myös Saraa kohtaan.

– – Todellisuus on monimuotoisempi, 
paljon kirjavampi.  
Joko tämä tai sitten tuo JA tämä  
TAI 
en tiedä 
en tahdo valita, otan molemmat 
otan KAIKKI 
TAI  
ei kumpikaan
ei mitään joku muu mikä. 

Näiltä osin Dodo uudistaa myös nuortenkirjallisuuden vapaan seksuaalisuuden kuvausta, samaan tapaan Magdalena Hain ja Siiri Enorannan viimeaikaisen tuotannon kanssa.   


keskiviikko 15. huhtikuuta 2020

Sisua, intoa ja pelon voittamista, sopivassa suhteessa















Iiris Suvitie & Marko Laihinen: Kymmenestä metristä, kuvittanut Elina Jasu, 180 sivua, Puukenkki Kustannus 2019.




Isän ja tyttären yhteinen varhaisnuortenkirja yllättää monin tavoin myönteisesti.

Marko Laihisen tyttären, Iiris Suvitien (s. 2002), uimahyppyharrastus on ollut  kimmokkeena kirjan kirjoittamiselle ja taustamateriaalia on kerätty myös lajin asiantuntijoilta. 

Vielä parikymmentä vuotta sitten lasten- ja nuortenkirjoissa harrastettiin lähinnä perinteisiä lajeja, kuten ratsastusta, jalkapalloa, jääkiekkoa tai soitettiin jotakin instrumenttia. 

Nykyisin kirojen aktiivisilla päähenkilöillä näyttää jo olevan harrastuksia melkein jokaiselle viikonpäivälle.

Vanhemmatkin osallistuvat monin tavoin lastensa harrastuksiin, paitsi kuljettaen heitä kodin ja harrastuksen väliä, myös myötäeläen  ja kannustaen kiperissä kohdissa, kun lapsi on väsynyt tai turhautunut vaativaan harjoitteluun. 

Varpu on mukavalla tavalla särmikäs keskushenkilö. Korkean paikan kammostaan ja isän puolelta perityistä tapaturmageeneistä huolimatta hän päättää aloittaa uuden harrastuksen, uimahypyt. 

Äidin vähättelytkään eivät saa häntä luopumaan päätöksestään: 

Äiti naurahti ja pudisteli päätään.  
”Voi teidän kanssa. Kaikki tekeminen vaatii pitkäjänteisyyttä, jos haluaa tulla hyväksi. Sitä teiltä nykyajan nuorilta puuttuu, aina vaan kännykät kädessä, kaiken pitää olla kivaa ja nopeaa ja helppoa”, äiti sanoi. ”Sisukkuus puuttuu kokonaan”. 

Isän Varpu saa helposti innostumaan asiasta, kun he katsovat yhdessä lajin MM-kilpailuita.

Aiemmin Varpu on harrastanut tanssia ja ratsastusta. Vanhojen ja uusien ystävien kautta tulee kiinnostavin nostoin esille myös japanilaisen populaarikulttuurin, mangan, harrastus ja Harry Potter -kirjojen kiihkeää fanitus.  

Uimahyppytreenien lisäksi romaanissa kulkee perinteisen tyttökirjan juoniaihio tyttöjen kolmiodraamasta, kun Varpun paras ystävä Klaara tulee mustasukkaiseksi Varpun uudesta ystävästä Katasta.  


 
Elina Jasun piirroskuvitus tavoittaa hyvin
tyttöjen tosiystävyyden tunnot.
 Juutin kuvitusta Iiris Suvitien
 ja Marko Laihisen varhaisnuortenkirjaan
Kymmenestä metristä
(Puukenkki Kustannus 2019).  

Erilaisten ja eri perhetaustoista tulevien uimahypyn alkeiskurssilaisten kuvataan lisäksi oivaltavasti ryhmädynamiikan syntymistä. 

Varpu  haluaa todistaa, ettei ole mikään ”pelkuripirkko”, kuten ylimielinen luokkakaveri Ville häntä nimittää. Tyttö pitää esitelmän uimahyppyharrastuksestaan, ja muuttaa monen ennakkokäsityksiä: pellehyppyjen sijasta kyse on pikemminkin ilmassa tehtävästä baletista!  



Varpun näkymä ylhäältä hyppylaudalta alas tiivistää hyvin
 tytön tunnot juuri ennen tärkeää suoritusta. Elina Jasun kuvitusta
Iiris Suvitien 
ja Marko Laihisen varhaisnuortenkirjaan 
Kymmenestä metristä (Puukenkki Kustannus 2019).



Kymmenestä metristä työstää psykologisesti uskottavalla tavalla Varpun pelon tuntoja. Harrastukseen luontaisestkin kuuluvista peloista ja sen voittamisesta keskustellaan myös yhdessä valmentaja Martin kanssa: 
  
”Uimahyppy on siitä vaikea urheilulaji, että kerta toisensa jälkeen joutuu voittamaan jokaisessa piilevän luontaisen itsesuojeluvaiston.” 

– –  ” Tuo on totta”, Anna sanoi. ”Pelon tunne on jokaisen ystävä, koska sen perimmäinen tarkoitus on suojella. Mutta mieli ei aina osaa valikoida aitoa vaaratilannetta oikein. Onko kyseessä sapelihammastiikeri vai uimahyppy?”

Uimahyppyharrastukseen kuuluvat myös rankat treenit, joilla
valmistetaan kehoa ja mieltä bvaatiivin suorituksiin. 
Elina Jasun
kuvitusta Iiris Suvitien 
ja Marko Laihisen varhaisnuortenkirjaan 
Kymmenestä metristä (Puukenkki Kustannus 2019).

Varhaisnuortenkirja huipentuu ensimmäisiin harjoituskisoihin. 

Varpulle on erityisen tärkeää, että mamma, äidinäiti,  tulee paikalle. Mamma kertoo, että edesmennyt Pena-pappakin oli kova jännittämään, mutta tämä keksi hyvän keinon liennyttää pelkojaan, ja siitä Varpukin ottaa onkeensa. 

Marko Laihinen on Suomen aforismiyhdistyksen puheenjohtaja  ja turkulainen kulttuuritoimija.

Puukenkki Kustannus on verraten uusi pienkustantaja. Kustantamon verkkosivulta ei löydy muuta profilointia kuin luonnehdinta ”iloisemman musiikin ja kirjallisuuden puolesta”. 

Laihinen on ollut yhtenä kolmesta tekijästä mukana myös lasten tietokirjassa Maestro Markus & Fiktio Fakta:  Kansanmusiikkin  kyydissä (Puukenkki 2018).

Elina Jasun mustavalkoista, selkeää tussipiirroskuvitusta olisi voinut olla enemmänkin.  Kuva-aiheet ovat huolella mietittyjä ja kuvakulmiakin vaihdellaan kiitettävästi.