tiistai 27. heinäkuuta 2021

Kirjoja tärkeästä takapuolesta









Essi Hietanen, Matilda Lavi & Sini Nykänen: Valo ja uusi pylly, Finnilco 2021

 

Anna Fiske: Kaikilla on takapuoli, suomentanut Elina Jaakola, Otava 2021






Tässä kaksi kirjaa aiheesta, joka taatusti kiinnostaa lapsia.

 

Kummankin lähestymistapa pysyttelee asiallisena, ja toinen on syntynyt jopa suoranaiseen tarpeeseen. 

 

Finnilco on ”avanne- ja vastaavasti leikattujen ja anaali-inkontenssipotilaiden keskusjärjestö”. 

 

Avanneleikkaukseen voidaan päätyä lapsen synnynnäisen tai pitkäaikaisen sairauden hoitona. Joskus siihen päädytään myös vakavan onnettomuuden jälkeen. 


 

Valo on ihan tavallinen poika, jolla on usein vatsa kipeänä.
Matilda Lavin kuvitusta kuvatietokirjaan Valo ja uusi pylly
(Finnilco 2021). 



Valo ja uusi pylly kertoo kuusivuotiaasta Valosta, jonka vatsaan sattuu välillä niin, ”että ei jaksa leikkiä. On parasta vain pötkötellä sohvalla ja tuijotella piirrettyjä”. 


Valo haaveilee usein, että hänellä olisi jokin supervoima.

 

Lääkäri ehdottaa Valolle avanneleikkausta, ja kirjassa kerrotaan lapsentajuisesti leikkauksesta ja sen jälkeen arkeen kuuluvasta avannepussista. 


 

Valon vatsakivut johtuvat kipeästä paksusuolesta.
Matilda Lavin kuvitusta 
kuvatietokirjaan Valo ja uusi pylly 
(Finnilco 2021).   



Lapsen vakava sairaus koskettaa perheen lisäksi laajasti myös sukulaisia, ystäviä ja muita läheisiä. Siksi tällainen kirja toimii lapselle tärkeänä vertaistukena ja auttaa myös muita paremmin ymmärtämään, mistä on kyse. 

 

”Avanteen saaminen on aikuisellekin iso juttu. Kirjassa pyritään hälventämään lapsen pelkoa ja tukemaan avanteeseen sopeutumista mielikuvituksellisen tarinan keinoin. Olisi ihanaa, jos yksikin lapsi voisi saada kirjasta rohkeutta, voimaa tai tunnetta siitä, etteivät erilaisuus tai avanne ole hävettäviä asioita, ” kertoi Finnilcon viestintäassistentti Essi Hietanen kirjan julkistuksen aikaan.   


Kirjaa jaetaan lastensairaaloiden lisäksi maksutta kohderyhmään kuuluville perheille. 


 

Matilda Lavin kuvitus liikkuu realistisen ja mielikuvituksellisen välimaastossa. Kirjan kuvitus on syntynyt osana kuvataiteen opintoja. 

 

Valon vauhtia ja arkea ei uusi avannepussi juurikaan hidasta. Paras kaveri Noel  oivaltaa, että Valolla on supervoima, Aimo Avannepussi, jonka ansiosta moni asia on paljon vaivattomampaa kuin aiemmin. 

 

Norjalaisen Anna Fisken tietokuvakirja Kaikilla on takapuoli kiinnostaa varmasti jo taaperoikäisiä, ja siinä on potentiaalia vielä yläkoululaisiinkin asti. 


Kirja soveltuu esimerkiksi kouluun terveystiedon tunneille kehopositiivisen viestinsäkin ansiosta. 

 






Mihin osiin kropasta saa koskea kysymättä lupaa ja mihin ei?
Anna Fisken kuvitusta kuvatietokirjaan
Kaikilla on takapuoli
(Otava 2021). 



Hieman oudoksuttaa suomentaja Elina Jaakolan taajaan käyttämä ”kroppa”-sana, joka ei taida enää olla lapsille mitenkään tuttu ja juontaa sitä paitsi ruotsista.

 

Kropan sijasta olisi mielestäni ollut luontevampaa käyttää keho-sanaa.

 



 









 



 




 


 





tiistai 20. heinäkuuta 2021

Saagan arjesta löytyy kultareunus


 












Josefine Sundström & Emma Göthner: Saagan seikkailut: Trampoliini, uimakoulu ja kadonnut Tiikeritassu. Suomentanut Katriina Kauppila, 90 sivua, Otava 2021. 



 

Tuiki tavallisia kertomuksia lasten arjesta tarvitaan yhä. 

 

Kaikki lapset, saati ääneen lukevat aikuiset, eivät innostu toiminnantäyteisestä remellyksestä, fantasian tai kauhun kyllästämistä seikkailuista. 

 

Uusi ruotsalainen Saagan seikkailut -sarja tulee siis tarpeeseen. 


Siinä on samaa kotikeskeisyyttä ja leppoista arjen kuvausta kuin Rose Lagercrantzin viime vuonna päätösosaan tulleessa (Hyvä kun on rakkautta, Mäkelä 2020, suom. Raija Rintamäki) Dunne-sarjassa.


Ruotsalaisilla on pitkät, Astrid Lindgrenin ajoista juontuvat perinteet kuvata lasten elämää sillä tavalla, että ihan tavalliset arjen tapahtumatkin tuntuvat saavan kultareunukset. 

 

5,5-vuotias Saaga on vanhempiensa silmäterä. Ensimmäisessä luvussa kerrotaan, kuinka vanhemmat joutuivat odottamaan Saagan syntymää monta, monta vuotta.

 

Kirjassa on viisi erillistä tarinaa. 


Saaga haikailee turhaan koiranpentua, mutta pääsee naapurin tädin kissan ”bonus-emännäksi”. Isä hoputtaa Saagaa uimakouluun, mutta uimahallissa huomataan, että uimapuku on unohtunut repusta kokonaan. Tästäkin pulmasta selvitään, vaikka isä aikookin lepytellä pettynyttä tytärtään leivoksella.  


Trampoliinissa on kiva hyppiä, ja kaverin kanssa vielä lystimpää, mutta sitten meno yltyy liian hurjaksi ja Samir loukkaa kätensä. Yökyläily isoisän luona jännittää äitiä enemmän kuin Saagaa. 

 

Ensilumi on hauska kokea yhdessä äidin kanssa tämän vapaapäivänä. 

 

Emma Göthner tunnetaan entuudestaan Helena Brossin Ekaluokkalaisen kirjan (Readme.fi 2018) kuvittajana. Josefine Sundströmiltä on käännetty aiemmin kuvakirja Tam-Tam menee päiväkotiin (Otava 2020, kuv. Mervi Lindman). 

 

Heti syyskuussa sarja täydentyy toisella osalla Saagan seikkailut: syntymäpäivät, temppurata ja itsepäinen etuhammas. 


Saaga seikkailee myös suoratoistopalvelu Viaplayn alkuperäissarjassa.


perjantai 16. heinäkuuta 2021

Aavekoira penää oikeutta vetävässä nuorten dekkarissa

 















Taina Haahti: Aavikkotien hyypiö, 130 sivua, Karisto 2021. Kansikuva Apila Pepita Miettinen.

 

 





Olen jo pitkään peräänkuuluttanut enemmän dekkarigenren hyödyntämistä nihkeästi lukemiseen suhtautuvien varhaisteinien koukuttamisessa. 

 

Aikuisten dekkaristinakin tunnettu Taina Haahti ammentaa ideoita Arthur Conan Doylen ja Agatha Christien kaltaisilta klassikoilta, mutta punoo jännityksen silti tiukasti nykyaikaan.

 

13-vuotias Tinja joutuu yksinhuoltajaäitinsä kanssa vastentahtoisesti muuttamaan pois kotitalonsa remontin alta yli 20 kilometrin päähän vuokrakerrostaloihin. 

 

Tinjalla ei ole isästään mitään tietoa: äiti on sepittänyt hänelle erilaisia versioita, joiden rohkaisemana tyttö yrittää ottaa uuden asuinalueen jengin jäsenten suopeutta haltuunsa, mutta epäonnistuu siinä pahasti. 

 

Epätoivon määrästä kertoo paljon sekin, että Tinja katsoo parhaaksi sulkea älypuhelimensa kokonaan viha- ja uhkailuviestien lisääntyessä!

 

Tinja on haaveillut pitkään omasta koirasta, ja uudessa asunnossa hän aistii nopeasti aavekoiran läsnäolon.

 

Aavekoira Tapainturmelus – tai ytimekkäämmin Teetee – kertoo syöneensä kolme vuotta sitten postiluukusta pudotettuja myrkkylihapullia, jonka jälkeen myös sen isäntä on saanut surmansa.

 

Tinja selvittää asiaa itsekseen sekä uskotun ystävänsä Ellun ja tämän kristallipallon avulla. Mysteerin vähitellen purkautuessa hän saa myös merkittävää selustatukea pari vuotta vanhemmalta nahkatakkiselta Leeviltä, joka aiheuttaa Tinjalle muutoinkin ylimääräistä sydämentykytystä.

 

Yhä useammin kotimaiset varhaisnuorten- ja nuortenkirjat sekoittavat realistiseen kerrontaan yliluonnollisia tai fantastisia mausteita. Taina Haahti onnistuu omassa dekkarijuonen punonnassaan hyvin: kirjan lukee yhdeltä istumalta. 

 

Kotoisan lisämausteen antaa Tinjan kaikissa käänteissä tyttärestään huolta kantava äiti, joka murehtii aidosti tyttären sosiaalisista suhteista uudella asuinpaikkakunnalla.   

 

Kirjasin  olisi voinut olla lukumukavuuden nimissä nykyistä suurempaa. 

 

Luvut ovat sopivan mittaisia ja ne on nimetty houkuttelevasti.

 

Todennäköisesti avauksesta sukeutuu uusi sarja.  

tiistai 13. heinäkuuta 2021

Satumetsän rauhassa, kosketuksen kera tai ilman

 














Nora Lehtinen & Jenni Skyttä-Forssell: Hattaratuuli. Piirretään satuja iholle. Kuvitus Reetta Niemensivu. 32 sivua. Karisto 2021. 

 

 




Rauhoittuminen, mielen tasaaminen ja rentoutuminen eivät ole enää meille kaikille luontevia ja itsestään selviä arkisia asioita, ja niinpä myös lapsille suunnattuja kirjoja tästä aiheesta ilmestyy nykyisin entistä enemmän. 

 

Koronasta johtuva epävarmuuden aika on sekin luultavasti lisännyt tarvetta ja monista kirjoista hyötyvät yhtälaisesti aikuisetkin. 

 

Minulla oli tilaisuus päästä kokeilemaan – sekä satuhierojan että -hierottavan roolissa – Sanna Tuovisen kehittelemää satuhieronta-menetelmää muutama vuosi sitten Imatralla varhaiskasvattajille suunnatussa koulutuspäivässä. 

 

Tuovinen korostaa aina, että satuhierottavalta lapselta on pyydettävä lupa hierontaan. Näin kunnioitetaan kehorauhaa. Kaikkien mielestä hellä sively pääasiassa selkään ei tunnu yhtä miellyttävältä tai ajankohta ei muutoin ole lapsen mielestä sopiva. 

 

Nora Lehtisen ja Jenni Skyttä-Forssellin Hattaratuuli edustaa hieman riehakkaampaa satuhierontakonseptin toteutusta. 

 

Siinä missä Tuovisen satuhierontakirjoissa tarinat ja sadut ovat tempoltaan ja sisällöltään hyvinkin verkkaisia, niin Hattaratuuli tukeutuu lastenlyriikassa kautta aikojen tyypillisen luontokuvaston lisäksi myös nopeampitempoisiin runotarinoihin.

 

Satumetsän parkkipaikka-, Villiksi meni- ja Keijun siivouspäivä- runoissa on vauhtia jo toimintaa, mutta niiden välistä löytyy myös hengitystä tasaavia runoja, kuten kokoelman nimiruno Hattaratuuli ja Ystäväni tähti. 

 


Reetta Niemensivun kuvitukset levittäytyvät 
koko aukeamalle ja niistä löytyy sopivasti lasta 
kiinnostavia yksityiskohtia. Niemensivun kuvitusta Nora Lehtisen
ja Jenni Skyttä-Forssellin runokirjaan Hattaratuuli. Piirretään satuja iholle (Karisto 2021). 


Kokoelman runot toimivat  ”omillaankin” eli niistä voi nauttia myös ilman rentouttavaa hierontaa. 

 

Monelle lapselle runo on muotona ja lajina nykyisin jo tyyten vieras ja siksi toiminnallinen osuus voi auttaa lasta keskittymään paremmin tarinallisen runon kuuntelemiseen. 

 

Reetta Niemensivun selkeä, sympaattinen nelivärikuvitus levittäytyy koko aukeamalle ja pienet, harkitut yksityiskohdat kiinnostavat myös kirjaa yksinään selailevaa lasta. 


Harmillisesti sisäsivujen kuvituksissa aukeaman keskelle on jäänyt valkoista.

 

Kotimaisesta vauvalyriikasta löytyy nykyisin myös monia teoksia, joissa on runon kupeessa leikki- tai toimintaohjeet. Varsinkin rauhallisempien runojen ohjeistus muistuttaa idealtaan satuhierontaa. 

 

Oman kokemukseni perusteella parhaiten runo- ja satuhieronta toimii, kun aikuinen muistinvaraisesti tai jopa aivan spontaanisti sepittää lyhyttä tarinaa tai runoa lapselle sivelyn aikana. Tyyli on siis vapaa. 

 

 

Nora Lehtinen on tehnyt yhdessä Anne Muhosen kanssa aiemmin selkokielellä kirjoitettua Aino ja Matias -sarjaa, joka on ilmestynyt Pieni Karhu -kustantamon kautta. Lehtisen ja Muhoen uusin kirja, Hilma-täti ja kuutamoseikkailu, on ilmestynyt tänä vuonna Avaimen kautta. 

 

Olen kirjoittanut rauhoittumiseen johdattavista lastenkirjoista  Lastenkirjahyllyyn myös aiemmin vuosina 2016 ja 2017.

 

Lisää kirjoja lapsen rauhoittumisen tueksi: 

 

Kaisa Aitlahti & Satu Reinikainen: Uusia polkuja rauhoittumiseen, Lasten Keskus 2021, ilmestyy syyskuussa 

Kaisa Aitlahti & Satu Reinikainen: Piirrän sinuun tarinan, Kirjapaja 2020 

 

Kaisa Aitlahti & Satu Reinikainen: Polkuja rauhoittumiseen. Läsnäolotaitoja lapsille ja nuorille. Lasten Keskus 2018 

 

Satu Pusa & Sanna Tuovinen: Nuutti Pikkukuutti. Maailman suloisin satuhieronta-tarina, kuvitus Nora Surojegin, Tarina ja Kosketus ry 2016

 

Sanna Tuovinen & Pirjo Turpeinen: Pikkupeikko ja Kuu. Satumainen rentoutuskirja, kuv. Laureliina Romppainen, Tarina ja Kosketus ry 2015, 2. painos 2019 

 

Sanna Tuovinen: Satuhieronta. Läsnä olevan kosketuksen ja sadun taikaa. Valokuvat Mikko Törmänen. Piirroskuvitus Sanna Pelliccioni, WSOY 2014  

 

 

keskiviikko 7. heinäkuuta 2021

Kaikki levällään
















Veera Salmi: Olin niinku aurinko paistais, 136 sivua, Otava 2021. Kansikuva Perttu Lämsä.

 






– – Illalla istuin sohvalla hiljaa.

Tuijotin A-studiota.

Yritin ymmärtää mitä ne puhuu.

 

Talous on rahaa,

 

ja pitkätukkainen toimittaja kysyi että

Onko meidän nyt syytä pelätä kuolemaa?

Onko Suomen talous syöksymässä rotkoon?

Meitsin perhe taisi olla rotkon pohjalla,

mutta asiantuntija vakuutti

että muu Suomi ja talous eivät olleet siellä.

 

Eli me oltiin yksin. – – 

 

 

 

Hienoa, että kotimaiset tekijätkin (aiemmin Kirsti Kuronen ja J. S. Meresmaa) ovat innostuneet säeromaanista ja että he ovat hoksanneet rajata säeromaaneinsa  mittaa huomattavasti verrattuna käännettyihin säeromaaneihin, joissa on järkiään useampi sata sivua.

 

Erityisen ilahtunut olen siitä, että Veera Salmen alkukesästä ilmestyneessä säeromaanissa Olin niinku aurinko paistais on keskushenkilönä poika, Gabriel. 

 

Säeromaanissa on nimittäin rutkasti vielä hyödyntämätöntä potentiaalia vähän lukeville tai vastentahtoisesti lukemiseen suhtautuville pojille. 

 

Jyri Paretskoin K15-sarjan Pornoja ja sirkushuveja -kirjassa (Otava 2021) mainittiin jo koronasta johtuva etäkoulu ja Timo Parvelan lastenromaanisarjan uusimmassa osassa erikoisolot päätyivät myös kirjan nimeen Ella ja kaverit etäkoulussa (Tammi 2021).

 

Koronapandemian vaikutukset lasten ja nuorten arkeen tulevat kuitenkin vasta nyt ensimmäistä kertaa kotimaisen nuortenkirjan keskusaiheeksi Veera Salmen säeromaanissa. 

 

Romaanin voi lukea myös yhteiskunnallisena kannanottona.

 

Gabrielin ja Meeriken äiti on sairaanhoitaja.

 

Se sano, että töissä on raskasta. Osastolla kolme jyllää

outo tauti, siellä kuoli kaksi vanhusta. Se sano et se menee 

nukkuu nyt, ei saa häiritä – oon vaan niin väsynyt.

Ja se sanoi vielä viimeiseks: Gaabriel, pidä pikkusiskosta huoli. 

 

Äiti kieltää lapsiaan tulemasta makuuhuoneeseen ja pyytää vain jättämään voileipiä suljetun oven ulkopuolelle.

 

Sosiaalitoimen työntekijöiden pelossa Gabriel salaa pikkusiskonsa Meeriken kanssa äidin sairastumisen. 

 

Sisarusten välinen luja side ja lojaalisuus perheen asioita kohtaan voittaa järjen, ”kun kaikki oli tälleen levällään”. 

 

 

Pahimpaan nälkään pikkusisko syö koirankeksejä. Gabrielin mielestä sisko on kuin ”repaleinen variksenpoikanen” 

 

Gabrielin vastuu pikkusiskosta on iso, mutta ahdinkoa kannattelee silti rakkaus Aavaan. Poika ei kuitenkaan uskalla tavata rakastaan, koska tällä on astma. 

 

Salmen kieli taipuu välillä rapin rytmiin:

 

 

Aava  tuoksu, kun kukkanen, jota en tiedä nimeltä

ja kaikki aistit heräs.

Ja tietty, mitä nyt luulit,

meitsi oli ihan täydes teräs. – –

 

Loppuratkaisu kääntyy onnelliseksi: äidin hyvä ystävä ottaa vastuun retuperälle menneestä taloudenhoidosta ja äiti paranee. 

 

Sisko varaa äidin  puhelinliittymän kautta koiranpennun, joka on itsessään vertauskuva perheen yhteen lujittumisesta. 

 

 

Salmen säeromaani toimii erinomaisesti myös ääneen luettuna.  


Kun kustantamon työkappale jäi tulematta, kokeilin kirjan haltuunottoa äänikirjana.

 

Salmen muillekin nuortenromaaneille tuleva rouheus sekä kepeyden ja kipeyden nopeat vaihdokset pääsevät erinomaisesti esille Deogracias Masomin lukemana äänikirjana. 

 

Lukuisat erilaiset ja eri kokoiset kirjasintyypit tuntuvat paperikirjassa turhalta krumeluurilta. 


Graafiset erikoiskikkailut ovat tarpeettomia, kun tarina vie mennessään.

perjantai 2. heinäkuuta 2021

”Kyllä kesä on parasta aikaa”

 
















Mimmu Tihinen: Kalevin kesätarina, 83 sivua, Karisto 2021. Kuvittanut Meeri Hentilä.






 

Hurjan hienoa, että yleiskustantamotkin hoksaavat jo selkokirjallisuuden merkityksen taustoiltaan, taidoiltaan ja kiinnostuksen kohteiltaan erilaisten lasten ja nuorten lukemaan innostamisessa.

 

Aiemmin lasten ja nuorten selkokirjoja ovat kustantaneet lähinnä Avain, Kehitysvammaliitto/ Opike ja Pieni Karhu, mutta nyt Karisto tekee onnistuneen avauksen selkokirjallisuuteen Mimmu Tihisen lastenkirjalla. 

 

Mimmu Tihinen on toki näyttänyt taitonsa jo ennenkin. 

 

Kello tuhat (Pieni Karhu 2016) voitti taannoin järjestetyn lasten ja nuorten selkotekstejä peräänkuuluttaneen kirjoituskilpailun. 


Toivottavasti huomenna sataa ilmestyi Avaimen kautta vuonna 2018. 

 

Kummassakin minua ilahdutti nimenomaan eheä, mietitty tarina, joka jätti lukijalle kylläisen ja tyytyväisen olon. 

 

Lasten ja nuorten selkokirjallisuudesta tehdään usein selkomukautuksia aiemmin ilmestyneistä lasten ja nuorten romaaneista. Mukautuksessa alkuteoksen juonta joudutaan pakosti rajaamaan ja karsimaan. 

 

Kun kirjailija tekee tekstin jo valmiiksi selkona, niin myönnytyksiä ei tarvitse tehdä.

 

Kalevin kesätarina asettuu jatkumoon Tihisen aiempien selkokirjojen kanssa sikäli, että tässäkin päähenkilönä on hieman valtavirrasta poikkeava poika, jolla on omat rajoitteensa, mutta joka tekee silti lukijaan sympaattisen vaikutelman.

 

Kalevi, jonka ikää ei viisaasti kerrota, asuu kaksin äitinsä kanssa. Äiti yrittää hanakasti opettaa Kalevia uimaan. 

 

Meeri Hentilän kuvitus on mustavalkoisuudestaan huolimatta
sävykästä ja selkeää. Meeri Hentilän kuvitusta Mimmu Tihisen
lastenkirjaan Kalevin kesätarina (Karisto 2021). 


 

Pojalla on hieman nuorempi ystävä Kiia, jonka kanssa on hauska suunnitella majan rakentamista. Isommilla pojilla näyttää olevan samat aikeet. Eri ikäisten lasten kesken syntyy odotuksenmukaisesti kyräilyä ja luimistelua, mutta lopulta sopu syntyy yhteisen rakennushankkeen äärellä.

 

Kun äidin kesäloma loppuu, hänen hyvä ystävänsä tulee katsomaan pojan perään. Ja kannustavassa ilmapiirissä Kalevikin oppii melkein huomaamattaan uimaan. 

 

Milli toteaa, että ”kyllä kesä on parasta aikaa”, ja siihen on Kalevin ja kirjan lukijankin helppo yhtyä.

 

 

Kalevin kesätarinassa on elämänmakuinen tunnelma. 

 

Jokainen saa olla omanlaisensa ja yhteinen tekeminen mahdollistaa sen, että kaikki voivat hyödyntää omia vahvuuksiaan. 

 

Meeri Hentilän kuvitus on mustavalkoinen ja rohkean graafisesti tyylitelty mutta silti selkeä. 


Kuvitusta  olisi kernaasti toivonut olevan runsaamminkin.


Selkokirjassa kuvitus ei koskaan ole somiste, vaan sillä on myös lukemisen ymmärtämistä tukeva tehtävä. 





 

Lisää helppolukuisia selkokielellä kirjoitettuja arkisia tarinoita alakouluikäisille:

 

Vuokko Hurme: Kiepaus, Pieni Karhu 2019, selkomukautus Hanna Männikkölahti

 

Mervi Heikkilä & Marjo Nygård: Koiran kanssa, Avain 2019

 

Jari Mäkipää: Masi Tulppa: Pääsy kielletty, selkomukautus Riikka Tuohimetsä, kuv. Pekka Rahkonen, Kehitysvammaliitto 2019

 

Nora Lehtinen & Anne Muhonen: Aino ja Matias -sarja, Pieni Karhu v:sta 2018 

 

Sinikka & Tiina Nopola: Heinähattu, Vilttitossu ja ärhäkkä koululainen, Avain 2017, selkomukautus Hanna Männikkölahti 

 

Tittamari Marttinen: Maalivahdin salaisuus, Opike 2017 


Mervi Heikkilä & Marjo Nygård: Kissatalon asukit, Avain 2017

 

Jaana Levola: Heppapoika, Avain 2016

 

Maiju Mäki: Pulmista pahin, Opike 2016

 

Marita Hauhia & Anne Randén: Emma ja Eetu- sarja, Avain v:sta 2016


Laura Lepistö: Kesäyön salaisuus, Opike 2016, kuv. Anita Polkutie

 

Mervi Heikkilä: Ponikesä, kuv. Marianne Mäki, Avain 2015 

 

Maiju Mäki: Presidentin painajainen, Opike 2015 

 

Kari Levola: Leevi ja Leonora, Pieni Karhu 2010, kuv. Väinö Heinone, selkomukautus Jaana Levola

 

Tittamari Marttinen & Aiju Salminen: Kassu vauhdissa, Pieni Karhu 2009

 

Tittamari Marttinen & Aiju Salminen: Välituntirakkautta, Pieni Karhu 2007

 

 

 

 

 

Alakoululaisten selkokirjatarjonnasta olen kirjoittanut myös katsausartikkelin Kirjasammon Sivupiiri-sivustolle 

keskiviikko 30. kesäkuuta 2021

”Ja jumalauta että sitä voi tulla nuorena hulluksi”




Anna-Leena Härkönen: Häräntappoase, 316 sivua, Otava 1984. Kansikuva Seppo Syrjä. 

Häräntappoase, ohjaus Jussi Niilekselä, käsikirjoitus Jussi Niilekselä ja Merja Turunen,  Yleisradio 1989, viisiosainen sarja. Pääosissa Santeri Kinnunen, Outi Alanen, Antti Majanlahti.

Häräntappoase, ohjaus Petra Lumioksa, käsikirjoitus Oskari Sipola ja Oona Haapaniemi. Elisa Viihde Viaplay- suoratoistopalvelu 2021, kahdeksanosainen sarja. Pääosissa Carola Hakola, Rebekka Baer ja Noa Lange.

 

 



Elisa Viihteen Viaplay-suoratoistopalvelussa julkaistiin alkukesästä Anna-Leena Härkösen vuonna 1984 ilmestyneeseen samannimiseen romaaniin pohjautuva kahdeksanosainen uusi Häräntappoase-sarja.   

 

Härkösen romaani on vaikuttanut suoraan ja välillisesti kotimaisen nuortenromaanin kehitykseen. 

 

Niinpä innostuin uuden tv-sarjan jälkeen katsomaan heti perään Jussi Niilekselän ohjaaman Yleisradion tuottaman tv-sarjan vuodelta 1989. 

 

Niiden jälkeen oli suorastan pakko lukea uudelleen Härkösen 17-vuotiaana kirjoittama esikoisteos.  

 

Häräntappoase ilmestyi aikuistenromaanina, mutta moni kriitikko luki sitä kuitenkin vähättelevästi nuortenkirjana. 

 

Nuoret omivat kirjan nopeasti itselleen. 


Vuosituhannen taitteessa siitä oli jo tullut klassikko. 

 

Häräntappoase sai kriitikoilta varauksellisesti melko kiittävän palautteen, mutta sen liukuma nuortenromaanin ja aikuistenromaanin väliselle "ei-kenenkään-maalle" askarrutti monia. 

 

Kriitikot toisaalta pitivät teoksen poikkeamia perinteisestä nuortenromaanin genrestä hyvinä, mutta samaan aikaan puberteettisen epävarmuuden kuvaaminen nähtiin kuitenkin negatiivisena määreenä. Helena Ruuska on kirjoittanut Onnimanni-lehteen 2/1993 kiinnostavan analyysin Häräntappoaseen aikalaisvastaanotosta. 

 

Härkösen romaanin vaikutukset näkyivät melko nopeasti nuortenkirjallisuudessa entistä pidäkkeettömämpänä seksuaalisuuden ja nuorten välisten suhteiden kuvauksena. 


Häräntappoase edisti välillisesti myös huumorin ja nuoruuden kepeiden tuntojen vakiintumista nuortenromaaneihin.

 

Härkönen ei tehnyt romaanin rakenteessa kompromisseja: luvut ovat keskenään hyvin eri mittaisia. Romaanista löytyy jäntevä dramaturginen rakenne.   

 

16-vuotias peruskoulun päättänyt Allu Korva joutuu vasten tahtoaan äidin sukulaisten luokse Torvenkylään heinätöihin. 

 

Mä vaan mietin, miten julma kohtalo voi olla. Että mut erotettiin läheisistäni ja pukattiin johonki jumalan selän taakse aneemisten lehmien ja kääpien ja paskan keskelle.  

 

Nuiva asenne muuttuu, kun Allu huomaa, että pikkykylällä onkin säpinää… ja melko pian erityistä sydämentykytystä aiheuttaa Kerttu, jonka kanssa syntyy heti yhteys, joka kipinöi, säröilee ja tykyttää vuoron perään.

 

Häräntappoaseen maailmankuva on säilynyt monin kohdin jopa yllättävän freesinä: Allun kavereina on Taala, levoton ja Allua pikkurikoksiinkin houkutteleva taivaanrannanmaalari, ja rauhaa ja eläinten oikeuksia puolustava Pulunkesyttäjä, joka piti 

 

– – maiharinlurttanaa kesäkuun kolmaskymmenes. Ateisti absolutisti vegetaristi modisti. Sti sti sti. 

 

Härkösen mutkaton ja luonnollinen tapa puhua nuorten keskushenkilöiden seksuaalisuudesta, siihen liittyvistä estoista, kipukohdista ja kliseistä sekä salaisista ja reteistä haaveista, ihastutti minua nyt uudella lukukerralla erityisen paljon. 

 

Viime vuonna tästä aihepiiristä saatiin kaksikin ronskia toteutusta, kolmen nuoren naisen pseodonyyminimen Vilu Varennon takana kirjoittama Be Cool (Karisto 2020) ja Jyri Paretskoin K-15-sarjan viimeinen osa Pornoa ja sirkushuveja (Otava 2020). 

 

Anna-Leena Härkönen on mielestäni Varentoa ja Paretskoita huomattavasti aidompi nuoren tempoilevan ja uteliaan mielen ja seksuaalisuuden heräämisen tulkki. 


Seksistä, halusta ja himosta kiinnostuminen ei ole Häräntappoaseessa noloa vaan normaalia:

 

 

Kaikki kundit Vaasassa alko kehua uhreillaan heti ku saivat ajokortin ja skoodan, se oli sen merkki että nyt voitiin sitte naida saman tien takapenkillä. Joka viikonlopun jälkeen sai kuunnella Kafiksessa että akkaa oli kaatunu ku pipoa ja spermaa sataa ku kusta. Siitä sai tarpeekseen. Mä tiesin että se on jotain hienompaa ku ne puheet. 

 

 

Sukulaispoika Taunon jumitusten äärellä Allu toteaa, että ”Joillekin mulkku on yhtä tavallinen puheenaihe kuin hernesoppa”.

 

Taunosta piirtyy hieman ressukka peräkammarin poika, jolla vihjataan olevan myös mielenterveyden ongelmia. 


Saunakohtauksessa annetaan ymmärtää Taunon olevan ainakin kokeilumielessä kiinnostunut myös pojista. Saunassa sattunut kohtaus inhottaa Allua. 

 

Sen sijaan ajatus tyttöjen välisestä rakkaudesta kiihottaa Allua. Näiltä osin kuvaus on kliseistä ja heijastaa myös 1980-luvun ahtaampaa ajattelua:

 

Mä tiedän pari hinttiä. Mä en halua puhua niiistä. Vaikka pitäs olla suvaitsevainen, kyllä mä tiedän, niin mä en jotenkin kestä niitä. Lesbot on taas juttu ihan erikseen. Niissä on jotain vetävää. Kun mä ajattelen naista ja naista yhdessä niin tulee kiihtyny olo. Se on mahtavaa. Se on taidetta. Tulee heti sellanen mielikuva et kaks kaunista akkaa makaa kesäyössä jonkun usvasen järven rannalla ja aurinko on just laskenu ja niillä on valkoset kosteet alushameet ja ne rakastelee varovasti ja hellästi ja hiljaa ja linnut huutaa jossain, yölinnut.

 



Elisa Viihteen Viaplayn uuden tv-sarjan ratkaisu esittää Allu (eli Alexandra) tyttönä ja kuvata kahden tytön välistä rakkautta on toteutettu luontevasti ja kuitenkin alkuteoksen ytimen säilyttäen.

 

Vuoden 1989 ja uuden tv-sarjan käsikirjoituksiin on poimittu Härkösen Häräntappoaseesta samoja kohtauksia ja lähes legendaarisiksi muodostuneita vuorosanoja. 

 

Santeri Kinnunen oli 1980-luvun tv-sarjan Alluna ehkä vähän yli-ikäinen rooliinsa. 


Uuden tv-sarjan nuoret näyttelijät ihastuttavat tuoreilla kasvoillaan ja pääosin aidoilla tulkinnoillaan. 

 

Häräntappoase on traaginen rakkaustarina. Allu huomaa jo varhaisessa vaiheessa, että Kertusta ei olisi asumaan hänen kanssaan Stokiksessa pienessä yksiössä. 

 

Allun miehinen uho ja pakahtunut seksuaalisuus saa kontrastikseen epävarmuuden tunnot, ja juuri tämä ääritunteiden rinnastus toimii tehokeinona. 

 

Kun Allu ja Kerttu rakastelevat ensimmäisen kerran, Allu ilmaisee asian lakonisesti mutta ytimekkäästi:

 

Mä olin vellinveltto ja kihelmöin. – Voi taivas, mä oon maannu naisen, mä ajattelin. 

 

 

Allusta sukeutuu runoilija, ja tämä kohtaus on kaikessa rosoisuudessaan tärisyttävän aito nuoren rakastavan katseen kuvaus:

 

Minun rakkaani istuu pirtin penkillä pienet mustelmaiset jalat

ilmassa harottaen minun rakkaani nyrsii matonkuteita 

pienillä

ruosteisilla kitisevillä saksilla, voi armaani, hän katsoo

                ulos viileää kosteaa iltaa minun rakkaani huulet muodostavat 

                sanan vittu, salaa, sävähtäen, vaivihkaa. Voi varpuseni saanko

                ottaa hiuksistasi edes yhden havunneulan?

                Ja jumalauta että sitä voi tulla nuorena hulluksi.

 

 

 

Allu itse ei tietenkään koe itseään hentomielisenä, mutta lukija liikuttuu kyllä perusteellisesti useampaankin kertaan:

 

– Irvikissa, mä sanon sille hetken mielijohteesta. Mä en koskaan sano rakas tai kulta, ne maistuu joltain vanhalta yskänlääkkeeltä. Se ei oo mikään rakas. Se on ku lämmin vehnäpulla vanttuut kädessä, tai harottava karvatassukka. Tai unilintu.



Häräntappoaseen raikkaus ei ole latistunut. 

35 vuotta sitten kirjoitettu nuoruuden kuvaus sävähdyttää yhä.