perjantai 15. lokakuuta 2021

Ympäristöherätystä ja koiranhoitoa

 
















Sara Kronholm & Sisko Latvus: Ihan vege ja parrakas Sulo. Kuvitus Salli Parikka Wahlberg. Apis 2021.

 





Lastenkirjallisuudesta löytyy kosolti tarinoita, joissa lapsisankarit haaveilevat omasta koirasta.

 

Sisko Latvus on kirjottanut yhdessä lapsenlapsensa Sara Kronholmin (s. 2006) kanssa lastenromaanin 11-vuotiaasta Pinjasta. 

 

Tyttö käy väsytystaistelua vanhempiaan vastaaan ja kärttää omaa koiraa. 


Hän lupaa hankkia tietoa koirista ja niiden kasvatuksesta, ja lopulta äiti melko nopeasti heltyykin hankkimaan koiran. Isä on allerginen koirille ja hän lämpenee hankkeelle äitiä hitaammin. Vanhemmat asuvat eri osoitteissa, joten isän yliherkkyys ei juurikaan hidasta koiraprojektia.

 

Osittain koirakuumeensa ansiosta Pinja tarkkailee asioita aiempaa kriittisemmin. 


Hän päätyy verkkosivustolle, jossa kerrotaan ihmisten syövän jossain päin maailmaa koiria, ja järkyttyy tiedosta syvästi. 


Pinja päättääkin ryhtyä oitis kasvissyöjäksi. Hetken mielijohde kehittyy onneksi vähitellen syvemmäksi vakaumukseksi, ja Pinjasta tulee vegaani.

 

Alle satasivuiseen lastenromaaniin on pakattu vähän turhankin monta teemaa. 

 

Pinjaa harmittaa, kun paras ystävä Roosa ei olekaan hänen laillaan innostunut koiranpennusta. Koulussa  Roosa tuntuu liittoutuvan muiden kanssa ilkkumaan Pinjan vege-herätykselle. 

 

Pinja hakeutuu luokkaan hiljattain tulleen uuden tytön seuraan:

 

– Moi, mikä sun nimi on kun mä myöhästyin ekalta tunnilta enkä kuullut.

– Daria, tyttö sanoi ujosti.

– Ai etkö sä oo suomalainen?

– Mä tulen Valkovenäjästä.

– Ei se haittaa, Pinja sanoi. – Mä voin silti olla sun kaa.

 

 

Vähin erin sekä Pinja että Daria voimaantuvat toistensa seurassa, ja tytöt tekevät lopulta vaikutuksen muihin luokkatovereihinsa oppitunnilla, kun kaikkien pitää esiintyä ja pitää puhe. Pinjan tietoisku valitsemastaan vegaanisesta elämäntavasta saa aikaa raikuvat aplodit.


Taitaa olla teini-ikäisen Sara Kronholmin ansiota, että sosiaalisen median seuraaminen on tarinan käänteissä näkyvästi esillä. 


Ja löysinpä kirjasta aivan uuden sanankin:  Pauliina-mummin kumppani, Albert, on avoukki!   

 

Koiranpentua huomattavasti enemmän keskiöön kirjassa nousee lopulta vegaanisen elämäntavan perustelu omalle lähipiirille ja kavereille. 

 

– Voi näitä nykynuoria, kun pitää härästä vääntää jotain härkistä ja nyhtöpossusta nyhtökauraa. Ja tuossa iässä tietää rasvahapotkin!

Mummi pyöritteli silmiään ja haki vuohenjuustoa ja brietä ostoskoriinsa, joka pursuili jo tomaatteja ja salaatteja. 

– Maailma on vähän muuttunu, äiti totesi.

 

Kirjainfontin olisi suonut olevan suurempaa ja rivityksen väljempää. 


Salli Parikka Wahlbergin kuvitusta olisi voinut olla paljon nykyisiä muutamaa hellyttävää koiranpentukuvaa enemmän.


Kirjan tekijät kuuluvat VaLas-kollektiiviin. 

maanantai 11. lokakuuta 2021

Sylikirja kaikille lapsille

  



Frank Furu & Linda Bondestam: Ni är inte min mamma, 32 sivua, Förlaget & Berghs 2021.

 

Frank Furu & Linda Bondestam: Mutta te ette ole äiti, 32 sivua, suomentanut Katri Tapola, Etana Editions 2021. 

 








Frank Furun
 ja Linda Bondestamin kuvakirja on aiheensa takia todellinen lastenkulttuuriteko, mutta  se on erityinen myös intensiivisen kuvituksensa ja niukan, mutta ehkä juuri siksi niin äärimmäisen ilmaisuvoimaisen tekstinsä ansiosta.

 

Toisinaan mietin lastenkirjallisuuden yhä monipuolistuvien aiheiden äärellä sitä, onko enää juurikaan sellaisia teemaa, josta ei voisi tehdä lastenkirjaa.

 

Ni är inte min mamma -kuvakirja menee todella syviin vesiin. 

 

Leikki-ikäinen Aysha on tullut Suomeen pakolaisena ilman vanhempiaan. Hän asuu vastaanottokeskuksessa ja viettää päivät koulussa tai päiväkodissa. 

 

Bondestamin kuvituksen yksityiskohta paljastaa, että kuvakirjassa eletään syksyä ja talvea 2015, jolloin Suomeen tuli ennätysmäärä, yli 30 000, turvapaikkaa hakevaa pakolaista.   



Aysha haluaisi nukkua neljä viikkoa putkeen ilman että kukaan
 häiritsisi häntä. Linda Bondestamin kuvitusta Frank Furun tekstiin
kuvakirjassa Ni är inte min mamma (Förlaget & Berghs 2021).

 


Pienen tytön ikävä tulee riipaisevasti esille sekä Furun tekstissä että Bondestamin kuvituskuvissa. 

 

Ulkopuolelle jäämisen tunnot koskettavat ketä tahansa lasta. Yhteisen kielen puuttuminen turhauttaa ja suututtaa Ayshaa ja aiheuttaa väistämättä kahnausta.

 

Läheisten ikävä, kodin tuoksujen kaipuu ja jatkuvan epävarmuuden sietämisen kohtuuttomuus tulevat kouriintuntuvasti, mutta vähäeleisesti esille.


 

Työntekijöiden vilpitön halu auttaa tyttöä korostuu, kun aukeamilla
näytetään Aishaa eri tilanteissa ilmaisemassa haluaan olla rauhassa. 
Yksityiskohta Linda Bondestamin kuvituksesta Frank Furun tekstiin
kuvakirjassa 
Ni är inte min mamma (Förlaget & Berghs 2021).



Luottamuksen rakentaminen vastaanottokeskuksen henkilökuntaan vie aikaa. 

 

Aysha puhuu hyvää tarkoittavista työntekijöistä kuin kasvottomana massana. Vähitellen hän oivaltaa, että avun vastaanottaminen voi sittenkin osaltaan liennyttää äidin ja kotimaan ikävää.



Paljon on tehty töitä, ennen kuin Aysha on
kiivennyt luottavaisesti aikuisen syliin muistelemaan äitiään ja
kotimaataan yhdessä vastaanottokeskuksen muiden lasten kanssa.
Yksityiskohta Linda Bondestamin kuvituksesta Frank Furun
 tekstiin kuvakirjassa Ni är inte min mamma (Förlaget & Berghs 2021).

 


Frank Furu (s. 1984) tekee vahvan debyytin kuvakirjatekstillään. Hän asuu Pietarsaaressa ja on tehnyt pitkään töitä Suomeen yksin tulevien pakolaislasten kanssa. 


Hänen ilmaisustaan puuttuu kaikki maireus, onnellisen lopun keinotekoinen pinnistely. 


Tosielämässäkään kaikki harvoin sujuu kovin yksioikoisesti.

 

Ni är inte min mamma on hyvä todiste uusimman kotimaisen kuvakirjallisuuden vetovoimasta: alkuteos ilmestyy yhdessä ruotsalaisen Berghsin kustantamon ja suomenruotsalaisen Förlagetin kanssa ja suomennos ilmestyy samanaikaisesti Etana Editionsin kautta. 


Katri Tapola on tehnyt pitkään vapaaehtoistyötä maahanmuuttajien maallikkoavustajana. Furun teksti on lakonisuudessaan toteava, mutta silti nyansseissaan runsas ja tunteikas. Sama rinnalla kulkemisen lämmin tahtotila on aistittavissa myös Tapolan suomennoksesta.

 

 

Linda Bondestamin viime vuosina kuvittamissa kuvakirjoissa on ollut paljon eläimiä tai fantasia-aiheita. 


Uutuus näyttää hänen taitonsa lapsen arjen herkkävaistoisena kuvaajana. Bondestam tavoittaa lasten ja aikuisten katseisiin ja kehonkieleen valtavan kirjon erilaisia tunteita. 


Kuvitukset levittäytyvät koko aukeamalle ja parhaan käsityksen niistä saa 

Etanan sivujen  näyteaukeamista  






keskiviikko 6. lokakuuta 2021

Toisten naurattaminen voi olla välillä totistakin hommaa, oppii Vilho

 

















Mike Pohjola: Maailman hauskin, kuv. Tuisku Hiltunen, 171 sivua, Tammi 2021. 

 

 

Lasten ja nuorten suosimien tubettajien julkaisemat fanikirjat ovat kiinnostava ilmiö. 


Uusimmassa Lastenkirjainstituutin Onnimanni-lehdessä Jaana Ristimäki valottaa artikkelissaan Mainettaan paremmat fanikirjat ilmiön taustoja ja löytää tubettajien fanittamisesta myös mahdollisuuden yhteisölliseen, vuorovaikutukselliseen lukemiseen. 

 

Tubetus on näkynyt aiemmin yhtenä keskusaiheena Henna Helmin kirjassa Entä sitten Miisa (Tammi 2020, julkaistu kääntökirjana yhdessä Älä luovuta, Miisa -kirjan kanssa) sekä Jari Mäkipään kirjoissa Etsiväkerho Hurrikaani ja tyly tubettaja (Tammi 2016) ja Masi Tulppa 3: Klikkien kingi (Tammi 2019). 

 

Juuri ilmestyneessä Mike Pohjolan kirjassa Maailman hauskin tubetus vie 11-vuotiaan maaseudulla asuvan Vilhon kisaamaan suosittuun VitsiVitsi-viihdeohjelmaan.

 

Kyse on tosin väärinkäsityksestä, mutta rohkea ja kekseliäästi vastukset voittava Vilho raivaa tiensä tiukassa kisassa aivan kärjen tuntumaan. 

 

Tosi-tv- ja talenttikisojen miljöötä kuvataan tarkasti ja jopa hivenen raadollisesti. 

 

Melko pian Vilho nimittäin tajuaa, että hänellä ei lapsena ole juurikaan mahdollisuuksia pärjätä aikuisten maailmassa. 



Vilhon sketsihahmo on Floridalainen broileri.
Vilho on allapäin, kun suorassa lähetyksessä ei kaikki
sujukaan ihan käsikirjoituksen mukaan. Tuisku Hiltusen
  kuvitusta Mike Pohjolan tekstiin lastenromaanissa 
Maailman hauskin (Tammi 2021).

 

 

Kirja opettaa lukijalleen esiintyvien alojen sanastoa (mm. stand-up, sketsi, sketsihahmo, improvisaatio, koomikko). Valitettavasti sanaselitykset on taitettu tarinan kupeeseen pienellä ja melko huonosti hahmottuvalla fontilla.


Ajankohtaisen aiheensa lisäksi kirjassa ollaan muutoinkin sanotusti ajan hermolla. 


Korona-ajan maskit näkyvät muutamissa Tuisku Hiltusen kuvituskuvissa. Vilhon äidillä riittää kiirettä työssään sairaalassa jopa siinä määrin, että hän ei kiireiltään näytä lainkaan ehtivän kannustamaan poikansa lupaavasti alkanutta uraa viihdeohjelmassa.   


Mike Pohjola tunnetaan käsikirjoittajana, roolipelisuunnittelijana ja kirjailijana. 


Aikuistenromaani Sinä vuonna 1918 (Gummerus 2018) haastoi lukijan valitsemaan sisällissodassa puolensa. Siinä lukija pystyi tekemillään ratkaisulla vaikuttamaan tarinan kulkuun. Romaanin pelilliset elementit ovat kiinnostaneet myös nuoria. 

 

Mike Pohjola on julkaissut aiemmin Sanaleikkikirjan (Gummerus 2008), jossa on alaotsikkonsa mukaan sanaleikkejä, palindromeja, sanamuunnoksia, arvoituksia, riimittelyjä, runoja ja vitsejä.  

Olen aiemmin todennut, että koululaisvitsit ovat nykylapsen luetun ymmärtämisen tarkkailussa aikuiselle hyvä mittari sen suhteen, kuinka nopeasti hiljattain lukemaan oppinut lapsi oikeasti oivaltaa vitsin jujun. 

 

Vilhon vitsirepertuaari rakentuu klassisista koululaisvitseistä. 


Luonnollinen karisma siivittää silti Vilhoa menestykseen, vaikka hänen youtube-tilinsä seuraajien määrä ei räjähdäkään valtavaksi viihdeohjelman myötä.




Kuvitus välittää hyvin Vilhon lavakarisman.
Tuisku Hiltusen kuvitusta Mike Pohjolan tekstiin
lastenromaanissa 
Maailman hauskin (Tammi 2021). 


Realistisempaa juonnetta kirjassa edustaa Vilhon pettymys, kun eronneet vanhemmat eivät myötäeläkään hänen uutta elämänvaihettaan niin isosti kuin poika oli olettanut. Paras tsempaaja onkin paras ystävä Kuutti.

 

Tuisku Hiltusen (s. 1995) ensimmäinen lastenkirjakuvitus on rouhea. Luonnosmaisesta henkilötyypittelystä huolimatta keskushahmojen tunnemaailma piirtyy tarkasti ilmeisiin ja kehonkieleen. 




maanantai 4. lokakuuta 2021

Ekakerta rakkaudessa ja kuolemassa

















Heidi Silvan: Tyhmästi tehty, 263 sivua, Myllylahti 2021. Kansikuva Karin Niemi.

 


 

Sieluun sattui. Sisäelimet kääntyivät ympäri, kouristelivat ja supistelivat tuskaisesti. Hengitys oli pinnallista.

 

Tältä tuntuu rakkaus, Iris ajatteli dramaattisesti ja hymyili heti perään: onneksi kukaan ei tiennyt, miten suureellisia hän ajatteli. 

 

Näin raadollisesti 15-vuotias tyttö kuvaa tuntojaan Heidi Silvanin nuortenromaanissa Tyhmästi tehty

 

Heidi Silvan debytoi vuonna 2018 nuortenromaanilla John Lennon minussa

Hän on kuvannut samastuttavasti nuoria tyttöpäähenkilöitä, joiden erityisyys kääntyy usein voimavaraksi.  

 

Tyhmästi tehty on ihan uutta Silvania.  Sitä  voisi luonnehtia dekkarimausteilla ryyditetyksi  YA-romaaniksi.



Samankaltainen tyyli ja jännitteisyys on tuttua yhdysvaltalaisen Karen M. McManuksen suomennetuista YA-romaaneista Yksi meistä valehtelee ja Yksi meistä on seuraava (WSOY 2018 ja 2020, suom. Inka Parpola).  

 

Silvanin uutuus herätti minussa hämmennystä ja jopa ahdistusta: samastuvatko nuoret oikeasti näin raakaan ja tunteettomaan kuvaukseen?  

 

Josefiina, Iris ja Elsa ovat bestiksiä. Tyttöjen välinen lojaalius kuitenkin murenee nopeasti, kun kuvioihin tulee poika, joka sekoittaa Iriksen ja Josefiinan päät. 

 

Leo oli komea. Hän oli tavanomaista ristiveristä hieman tummempi, ruskettunut ja lihaksikas, ja hänellä oli hymykuopat, joita hän mielellään väläytteli. Iris tiesi, että melkein kaikki koulun tytöt olivat jossakin vaiheessa olleet ihastuneita Leoon. Komeisiin, itsevarmoihin poikiin oli helppo ihastua.

 

– – Leo oli testosteronia kipinöivä, tulennuolema toteemipaalu.

 

Silvanin tyyli on raflaava ja kerronta pitää kyllä lukijan pihdeissään. 

Heti romaanin alussa lukijalle selviää, että yksi kolmesta tytöstä kuolee. 

 

Tytöt hyväksikäyttävät poikia, nöyryyttävät heitä myös julkisesti, mutta antavat myös poikien hyväksikäyttää heitä seksuaalisesti ja tunnetasolla.

 

 

Josefiina kertoo Leon kanssa sopimastaan käytännöstä:

 

”Me sammutettiin puhelimet ennen kuin mentiin sänkyyn.” 

”Miksi?” 

”Ettei kumpikaan kuvaa tai äänitä toista. Tai pidä linjaa auki kolmansille osapuolille. Leo on vähän vainoharhainen”.

 

Vähin erin lukijalle paljastuu, että  tytöillä ja etenkin heistä yhdellä vippaa päästä pahemman kerran...

 

Silvanin nuortenromaani nosti mieleeni välittömästi Varpu Vilkunan nuortenromaanin Tumma nauha  (Tammi 1995). 


Vilkunan nuortenromaani sijoittuu maaseutupaikkakunnalle. Neljä parikymppistä nuorta on tuntenut toisensa lapsuudesta lähtien. Illanvietto naapurikylässä päättyy traagisesti. Yksi nuorista joutuu paikallisen nuorisojengin pahoinpitelemäksi ja menehtyy saamiinsa vammoihin.


Tumma nauha kuvasi kouriintuntuvasti ystävien kokemaa syyllisyyttä, vaikka he eivät olleetkaan suoranaisesti syyllisiä ystävän kuolemaan. 


Kun vertailee  Vilkunan Tummaa nauhaa Silvanin romaaniin, näyttää siltä, että 25 vuodessa kotimaisen nuortenromaanin etiikka ja moraali ovat tyyten rapautuneet.


Moraalinen tuomio annetaan nimittäin ainoastaan romaanin nimessä.  

 

”Me ollaan nuoria, ensikertalaisia sekopäitä. Ei meitä rangaista”, toteaa yksi tyttökolmikon jäsenistä kepeästi, kun henkirikos on vasta suunnittelun asteella. 



 

perjantai 1. lokakuuta 2021

Surun rinnalla ilo

















Katri Tapola & Sanna Pelliccioni: Tuulen myötä, 40 sivua, Enostone 2021.

 




Lastenkirjoja kuolemasta on tehty paljon, mutta silti Katri Tapolan ja Sanna Pelliccionin kuvakirja Tuulen myötä on alueenvaltaus.

 

Se on mainio todiste vähäeleisen tyylin ja kerronnan voimasta. 


Tuulen myötä on myös lohtukirja aikuiselle, joka on menettänyt läheisensä.



 

Mummun muistin vähittäinen hapertuminen kuvataan
oivaltavasti kuvituksessa, kun mummu on piilossa lakanan
 takana. Sanna Pelliccionin kuvitusta Katri Tapolan tekstiin
kuvakirjassa Tuulen myötä (Enostone 2021). 




Tapolan niukkaakin niukempi teksti kiteyttää pikkumummun muistin ja koko elämän vähittäistä hapertumista. 

 

Syksyllä mummu soutaa tuonpuoleiseen ja läheiset heittävät hänelle rannalla huiskuttaen haikeat hyvästit.  


Mytologiassa käytetään usein vertausta tuonpuoleiseen
soutamisesta. Mummun viimeinen matka kuvataan näin kauniisti. 
Sanna Pelliccionin kuvitusta Katri Tapolan tekstiin 
kuvakirjassa Tuulen myötä (Enostone 2021).  



Mummua muistellaan lempeästi ja kevään tultua aurinko lämmittää ja lohduttaa.

 

Sanna Pelliccionin akvarelli- ja mustekuvitus näyttää kyynelten kostuttamalta. 


Väriskaalassa on rohkeasti rinnakkain harmaata, mustaa, vaaleanpunaista- ja sinistä ja toivoa tuovaa vihreää. 



"Tuuli on myötä, ei vastaan, kun mummu soutaa".
Sanna Pelliccionin kuvitusta Katri Tapolan tekstiin 

kuvakirjassa Tuulen myötä (Enostone 2021). 



Youtube-videolla tekijät kertovat kiinnostavasti teoksen synnystä. Haastattelijana Enostonen Kalle Niinikangas. 


 

keskiviikko 29. syyskuuta 2021

Älä unohda sarjakuvaromaania!

















Anne Muhonen: Älä unohda minua, sarjakuvaromaani, 70 sivua,  Avain 2021.

 





Nuorten lukemaan innostamisessa olisi nykyisin tärkeää, että opettajat, vanhemmat ja muut nuoren läheiset tiedostaisivat tarjonnan monipuolisuuden.

 

Säeromaanit, selkomukautukset ja selkokirjat, tietokirjat ja sarjakuvaromaanit voivat sopia sellaiselle nuorelle, joka ei ole löytänyt perinteisen proosan puolelta itselleen mieleistä luettavaa.  

 

Sarjakuvaromaanit ovat onnen omiaan myös äidinkielen ja kirjallisuuden oppiaineen opetussuunnitelmiin niiden tulkinnassa tarvittavan kuvanlukutaidon puolesta.

 

Anne Muhosen ura sarjakuvan tekijänä on jatkunut jo melkein 20 vuotta. 


Esikoisalbumi Ada ilmestyi 2003. Jo siinä näkyi kiinnostavasti hänelle ominainen tapa antaa keskushenkilöiden muistella lapsuuttaan tai nuoruuttaan.

 

Muhosen uutuus, sarjakuvaromaani Älä unohda minua, valottaa kiinnostavasti kukkakaupassa töissä olevan aikuisen Hillan sekä murrosikäisen  työharjoitteluun kukkakauppaan tulevan Eeron erilaista todellisuutta ja asennetta elämään. 



Sarjakuvaromaanissa kurkistetaan myös Hillan viihtyisään
kotiin. Anne Muhosen kuvitusta sarjakuvaromaaniin
Älä unohda minua (Avain 2021). 


Juuri  kahden eri-ikäisen keskushenkilön näkökulmien ristiin valottamisen ansiosta sarjakuvaromaani on antoisa elämys myös aikuiselle. Se havahduttaa luontevasti myös nuorta lukijaa samastumaan aikuisten elämään sellaisella intensiteetillä, jota harvoin perinteisessä nuortenkirjallisuudessa edes kohtaa. 

 

Kari, Hillan entinen poikaystävä, soittaa yllättäen ja sysää Hillan muistot, myös kipeät, rytinällä liikkeelle. 


Syy yhteydenottoon on kuitenkin arkinen ja vähän itsekäskin, sillä Karin oppilas kaipaa nopeasti työharjoittelupaikkaa.

 

Hilla suhtautuu ehdotukseen ensin penseästi. Hänellä taitaa olla aiempaa kokemusta – tai ennakkoluuloja – veltoista teineistä, joita työharjoittelu kukkakaupassa  ei todellakaan kiinnosta pätkän vertaa.

 


Ilmeet ja kehonkieli ilmaisevat paljon tärkeitä tunteita. 
Anne Muhosen kuvitusta sarjakuvaromaaniin 
Älä unohda minua (Avain 2021). 



Vähitellen luottamus kuitenkin rakentuu, ja Hilla on näkevinään Eeron sumeissa silmissä jo pientä kiinnostuksen kipinääkin työtä kohtaan.

 

Muhosen juoni on tietoisesti aukkoinen: paljon jätetään kehonkielen, katseiden ja lukijan oman päättelyn varaan. 

 

Hillan yksinäisyys ja kokemus kesken jääneestä ja jumittuneesta elämästä on riipaisevasti kuvattu. Eeron ryhmään kuulumisen tarve on koitua pojan kohtaloksi, mutta loppu kiertyy onnelliseksi.

 






 

 

 

 

 

perjantai 24. syyskuuta 2021

Pois keinotekoisista poteroista

















J. S. Meresmaa: Khimaira, 180 sivua, Myllylahti 2021. Kansikuva Karin Niemi.

 





Säeromaani on muutaman viime vuoden aikana ilahduttavasti uudistanut suomalaista nuortenromaania niin muodon kuin aihepiirienkin osalta.

 

1990-luvulla useampi kotimainen nuortenkirjailija koki mielekkääksi käsitellä arkoja tai  haastavia aiheita fantasiaan loitonnettuna. 


Hyvä esimerkki on Vuorileijonan varjo -sarja (Tammi 1996–1998, loput viisi  osaa ilmestyneet omakustanteina 2013–2019). Sarjassa Taru ja Tarmo Väyrynen käsittelivät monia eettisiä, kirjojen ilmestymisen aikaan yhteiskunnallisestikin keskeisiä ja ajankohtaisia peruskysymyksiä. 

 

Tänä vuonna ilmestyneistä kotimaisista ja käännetyistä säeromaaneista löytyy erilaisia moniarvoisuuden teemoja, jotka tuodaan esille nuoren lukijan omaa ajattelua stimuloivalla tavalla. 

 

J. S. Meresmaan viime vuonna ilmestynyt säeromaani Dodo kertoi kolmesta kaveruksesta, Tuukasta, Iinasta ja Sarasta. Iina seurusteli masentuneen Tuukan kanssa ja sai tukea  parhaalta ystävältään Saralta.

 

Dodossa keskushenkilönä oli Iina ja hänen epätavallinen lemmikkinsä, lepakolle etäisesti sukua olevan Dodo, jonka hoitaminen aiheutti haasteita. Kirjan lopussa Iinan tunteet Saraa kohtaan voimistuivat.

 

Syksyn uutuudessa Khimarassa pääosassa on suomenvenäläinen Sara ja tämän perhesalaisuudet. 


Meresmaa kuvaa taidokkaasti nykynuorten tarvetta pitää yllä erilaisia kulisseja ja filttereitä, jotka helpottavat kyllä elämää hetkellisesti, mutta tekevät pidemmän päälle hallaa nuoren yleiselle hyvinvoinnille.  

 

Sara haluaa tulla ulos ”heteropoterosta”, mutta hän kokee, että vanhoilliset vanhemmat  eivät kykene kohtaamaan totuutta. Myös perheen kohtaama tragedia tykyttää Saran ahdistuksen taustalla. 

 

Jokaisella meistä on asioita,

joista vaikenee tahattomasti tai tarkoituksella.

On puolia, joita me näytetään ulospäin

ja puolia, jotka näkyy vain sisältä päin.

Eikä kaikkia omia syvyyksiään edes tunne,

Joskus tarvitsee aikaa voidakseen

tutustua siihen kuka on

ennen kuin voi kertoa muille. 

 

Khimaira kertoo seksuaalisuuden monimuotoisuudesta ja polyamorisesta suhteesta, mutta Meresmaa työstää näitä teemoja äärimmäisen luontevasti,   karttaen kaikkea raflaavuutta. 

 

Meresmaan säkeissä kuuluu välillä räpin anarkistinen, rytmikäs poljento, joka alleviivaa entisestään viestien painavuutta:

 

Niin, tämän talon katon alla 

sukupuolia on vain kaksi

ja jos rakastaa samaa sukupuolta

menee ilmeet vakavaksi.

Ja sitten aletaan kantaa huolta

miten perinteitä kunnioitetaan.

Mun tekis mieli lähinnä ampuu nuolta

jolla perinteitä surmataan

ja kasvattaa uusia, reilumpia

joissa ei aina valittais puolta. – – 

 

Tavattoman kauniisti Meresmaa tuo myös esiin Saran kaksikielisyyttä ja suhdetta äitinsä kieleen, venäjään. 

 

– – Venäjän kielessä loppusointu

asuu luontevana kuin sielu ruumiissa. 

 

 – –  Mun mielestä runouden kuuluu olla arjessa.

Sen kuuluu olla ihmisen korvan juuressa,

isoäidin sanoissa

sohvalla ja makuuhuoneessa 

ei vain juhlapuheissa

pyntättynä ylennettynä

etäännetyttynä.

 

Irrotettuna. 

 

Erityisen kauniiisti Khimaira kuvaa  nuorten aikuisten itsenäistymistä ja keskinäistä perheyhteyden kokemusta. Kun Saran vanhemmat torjuvat tyttärensä, tämä huomaa ystävien merkityksen ja ymmärtää olevansa osa ystäviensä  perhepotrettia.  


Säeromaanin lopussa konfliktit laukeavat lopulta melko vaivattomasti, mutta se ei silti väljähdytä romaanin avoimuutta korostavaa eetosta.