Omintakeinen, vetävä ja visuaalisesti huima fantasiasarjan avaus vie maanalaiselle junamatkalle

 

Silja Sillanpää & Pasi Pitkänen: Ouroboros: Sateenkaarikäärme. 257 sivua, WSOY 2024. 

 

Kotimaisissa lasten- ja varhaisnuortenromaaneissa kansalliset erityispiirteet ovat selvästi viime aikoina liudentuneet. 

Keskushenkilöt eivät enää ole leimallisesti suomalaisia lapsia ja kirjan miljöitä ei välttämättä tarkenneta tiettyyn maantieteelliseen alueeseen. 
 
Esimerkiksi Jukka Behmin jalkapalloharrastuksesta kertova varhaisnuorten-romaani Ihmepoika Leon (Tammi 2023) sijoittuu kokonaan Isoon-Britanniaan. 

Salla Simukan lastenromaanissa Poika ullakolla, poika kellarissa (Tammi 2024) miljöölle ei anneta tarkkaa sijaintia. 
 
Lastenkirjallisuudessa on toki tyypillistä seikkailla erilaisissa fantasiamaailmoissa tai toden ja kuvitellun välitiloissa, jolloin tapahtumapaikan tuttuudella ei lukijalle  ajatella olevan mitään erityistä merkitystä, pikemminkin päinvastoin: lukijan ajatellaan olevan jopa helpompi heittäytyä seikkailuun, kun kirjasta ei löydy yhtymäkohtia omaan (harmaaseen) arkeen.  
 
Mielestäni  Timo Parvelan, norjalaisen Björn Sørtlandin ja kuvittaja Pasi Pitkäsen Kepler62-sarja (WSOY 2015–2021) on yksi tienraivaaja ja innoittaja tällaiselle uudenlaiselle kirjakonseptille, joka on todistettavasti menestynyt myös käännösmarkkinoilla. 

Myös Silja Sillanpään ja Pasi Pitkäsen Ouriboros: Sateenkaarikäärme on Kepler 62-sarjan tavoin selvästi tarkoin mietitty ja fiksattu kokonaisuus, joka povaukseni mukaan tulee kiinnostamaan myös  Suomen ulkopuolella. 
 
Silja Sillanpään edelliset seikkailuvetoiset kuvakirjat Salasaaren salaisuudet ja Salasaari: Kadonneet tarinat (WSOY 2021 ja 2022, kuv. Marja Siira) pohjautuivat Pikku Kakkosen lastenohjelmakonseptiin, jossa lapset pääsivät seikkailemaan studioon rakennetussa fantasiamaailmassa. 
 
Sivumäärältään tuhti ja fantasiamaailmaltaan huolella suunniteltu Ouroboros: Sateenkaarikäärme on siis Sillanpäälle aivan uusi alueenvaltaus.

Kolmiulotteisuuden tuntu on vahva läpi Pasi Pitkäsen kuvituksen.
Tässä Kivi putoaa maan alle kuin Lewis Carollin Liisa Ihmemaassa
ikään. Pasi Pitkäsen kuvitusta Silja Sillanpään lastenromaaniin
Ouroboros: Sateenkaarikäärme (WSOY 2024). 

 

Sillanpään ja Pitkäsen lastenromaanin perusasetelma itsessään on hyvinkin klassinen: Päähenkilö Kivi on 12-vuotias poika, joka on asunut koko ikänsä isovanhempien hoteissa. Äiti on kadonnut mystisesti pojan ollessa vielä vauva. 

Tarkemmista yksityiskohdista isovanhemmat vaikenevat yksituumaisesti ja isoisäkin toteaa vain, että Kivin äiti ”katosi kuin maan nielemänä”. 

 

Sen tiedän, että minulla on aina ollut ikävä äitiä. Jos väität, että se on mahdotonta, kun en edes ole kunnolla tavannut häntä, olet väärässä. Mietipä niitä kaikkia kortteja, joita päiväkodissa ja koulussa askarrellaan, kun äitienpäivä lähestyy. Mieti kaikkia kevät- ja joulujuhlia, joissa muilla lapsilla on mukana ikiomat vanhemmat.Minulla on Mauri, joka nauraa kuin sammakko, ja Malviina, jonka taskusta saattaa juhlapäivänäkin löytyä sanomalehtipaperiin kääritty hileinen hiirenraato tai purkillinen kiemurtelevia kärpäsentoukkia. Saattaahan siinä tulla äitiä ikävä. 

 

Romaanin aloitus on vetävä ja imee lukijan tehokkaasti mukaan seikkailuun.  

 

Hyvää tarkoittavat sosiaaliviranomaiset vievät jo vanhuudenhöppänöiksi määritellyt isovanhemmat, Maurin ja Malviinan,  hoitolaitokseen. Lähtiessään Mauri kehottaa lapsenlastaan vielä pesemään sukat, tarkistamaan maidon ja tekemään kuin Pedro. 

Omituiset ohjeet johdattavat Kivin salaperäisen rasian äärelle, josta löytyvät tarkemmat toimintaohjeet. Näin poika päätyy Ruotsiin ja Ormhovin hautausmaalle tietyn riimukiven luokse matkaseuranaan äidin ennen katoamistaan pojalle jättämä lemmikkikäärme Niji. 

Pasi Pitkäsen kuvituksen lataus syntyy usein tummista
 sävyistä. Pasi Pitkäsen kuvitusta Silja Sillanpään lastenromaaniin 
Ouroboros: Sateenkaarikäärme (WSOY 2024).

Kivi putoaa maan alle ja ymmärtää pian päätyneensä maanalaiselle juna-asemalle. Poika kohtaa asemalla muutaman vuoden itseään vanhemman tytön, Dian, jonka kanssa hän hyppäää liikkuvaan junaan.

 

– – Juna oli jotain aivan muuta kuin pääkaupungin kalpea metro, jolla olin matkustanut ennen aarrejahtipäivää. Se ei muistuttanut myöskään pehmeäpenkkisiä pitkän matkan junia, joiden eteisessä oli vessa ja matkalaukkulokeroita. Mikään tässä junassa ei ollut modernia eikä muovista. Rappuset olivat koristeelliset, seinät kiiltävää tummaa puuta ja verhot paksua samettia. Aivan kuin olisin päätynyt keskelle fantasiaelokuvaa.

 

–  – Koko vaunu oli täynnä väkeä. Näin tummia ja vaaleita kasvoja, erimuotoisia silmiä, suita ja neniä. Punaisia, valkoisia, ruskeita, mustia, keltaisia, kiharia, suoria, lyhyitä, pitkiä hiuksia. Huppuja, huiveja, hilkkoja, hattuja, housuja, hameita, kaikenkirjavaa ja jollain lailla tursuavaa ja ylitsepursuavaa pukeutumista. Moni oli kuronut vaatteita kasaan vyötäisilleen sidotulla narulla, vyöllä tai kangaskaistaleella, joissa roikkui vielä pussukoita, lusikoita, mukeja, saksia ja muita varusteita. 

 

 

Sillanpään lastenromaanin asetelmat toivat mieleeni eteläkorealaisen post-apokalyptisen dystopian, Bong Joon-hon ohjaaman elokuvan Snowpiercer (2013). Se  kertoo ekokatastrofista hengissä selvinneistä, eri yhteiskuntaluokkiin kuuluvista ihmisistä, jotka ovat pelastautuneet junaan. Tämä juna ei pysähdy väliseisakkeilla, koska ulkona vallitsee hyinen, tappava kylmyys. 

Suljetusta  tilasta huolimatta Pitkänen loihtii junan
eri vaunuosastoihin upeita, kolmiulotteisia
atmosfäärejä. Pasi Pitkäsen kuvitusta Silja Sillanpään
lastenromaaniin Ouroboros: Sateenkaarikäärme (WSOY 2024). 

 

Pian Kiville selviää, että valtaosa junan matkustajista on todellisuutta pakenevia eskapisteja, vallanhaluisia katastrofaatteja ja taidetta luovia visionäärejä. Mutta jännityksen ja erilaisten ryhmien klikkiytymisen tehosteeksi junasta löytyy  myös vierakkoja, tarhureita, kieltäjiä ja  häntäväkeä, joiden roolia tai ominaispiirteitä ei  tässä avausosassa vielä tarkemmin avata.  
 
Kivi huomaa joutuneensa keskelle salamyhkäistä juonittelua ja taktikointia. Voiko hän luottaa sataprosenttisesti Diaan tai junan itsevaltiaaseen Boaan? Onko Kivin kadonnut äiti samassa junassa?  

Jännitys tiivistyy neljänsadan junankierron verran piilossa lymynneeseen Sateenkaarikäärmeeseen.   
 
Paljastamatta enempää juonesta, sanon silti, että Ouroboros tuntuu iskevän silmää ja tekevän kunniaa myös Kirsi Kunnaksen lastenlyriikalle! 

Pitkäsen kuvitus synnyttää katsojassa jopa hypnoottisen tunnelman. 
Pasi Pitkäsen kuvitusta Silja Sillanpään lastenromaaniin 
Ouroboros: Sateenkaarikäärme (WSOY 2024). 

 

Hauskasti Silja Sillanpää ripottelee tarinaan kuvaannollisia ilmaisuja tai sanontoja, joiden merkityksen minäkertoja Kivi epäilee olevan ainakin osalle lukijoita hieman vieraampia. 

Tässä pari esimerkkiä:

 

Ormhovin kirkkomaalla ei näkynyt ristin sielua. (Oletko kuullut tuota sanontaa aiemmin?) Mauri käyttää sitä aina tilanteissa, joissa ketään ei näy missään, ja minun mielestäni sanonta sopii erinomaisesti kirkkomaalle).
 
– – Kesti hetken ennen kuin silmäni avautuivat. (Oletko kuullut sellaista sanontaa? Se tarkoittaa, että kuvaannollisesti näkee jonkin asian ensimmäistä kertaa, ymmärtää viimein jonkin asian). Minä tajusin ja huusin niin, että koko vaunu kaikui. – – 

 

Silja Sillanpäällä on ollut onni saada tarinamaailmansa kuvittajaksi Pasi Pitkänen, joka laajensi jo edellä mainitussa Kepler62-sarjassa ymmärrystä näyttävän nelivärisen kuvituksen roolista hiljattain lukemaan oppineille lapsille suunnattujen romaanien tarinan kuljetuksessa, luetun ymmärtämisessä ja tunnelman nostatuksessa. 

Pasi Pitkäsen kuvitus on sananmukaisesti tasa-arvoinen Sillanpään tekstin kanssa, niin määränsä kuin laatunsakin puolesta. Pitkänen loihtii toinen toistaan taidokkaampia kolmiulotteisia, tietokonepeleistäkin tuttuja kiehtovia tiloja, joihin lukija solahtaa vaivatta sisälle.  

Kiehtovat ja taidokkaat kuvat riimukirjoituksista, salaperäisten ovien avausmekanismeista ja junan komentokeskuksen tekniikasta tukevat Sillanpään tarinalinjastoja. 

Ouroboros: Sateenkaarikäärme luo suljettuun tilaan tihentyvää jännitystä, joka ei tekstissä ja kuvissa kuitenkaan kiihdy liian piinaavaksi alakouluikäiselle lukijalle.  

 

  

 

 

1950-luvun elegantti hiiritarina hurmaa yhä

Eve Titus & Paul Galdone: Anatole. Suomentanut Risto Mikkonen. 32 sivua. KimBook 2024. 

 

Isot kustantamot eivät juurikaan enää pöyhi vanhojen lastenkirjojen listoja tuodakseen jo unhoon painuneita, mutta edelleen viehätyksensä säilyttäneitä teoksia uusien lukijasukupolvien iloksi. 

Suomentaja Risto Mikkonen julkaisi muutama vuosi sitten perustamansa KimBook-kustantamon kautta isän ja pojan, David Bentley Hartin & Patrick Robert Hartin, lastenromaanin MacGorillanlinnan arvoitus.  Tänä keväänä ilmestynyt, niin ikään Mikkosen  suomentama kuvakirja Anatole on viehättävä hiiritarina, joka on alun perin ilmestynyt vuonna 1956. 

Mikkonen kertoo, että yksinomaan tekijänoikeuksien nykyisten haltijoiden jäljittämiseen ja julkaisuluvan saamiseen kului kolme vuotta! 

Kuvakirjan nimessä näkyvät Ranskan lipun värit. Hiiritarina sijoittuu Ranskaan ja muutamia ranskankielisiä ilmaisujakin on ujutettu osaksi tarinaan. 

Anatole tarjoaakin ääneen luettuna hauskan maistiaisen ranskan kieleen ja on näin ollen onnen omiaan vaikkapa kielitietoiseen varhaiskasvatukseen ja kaksikielisten lapsiperheiden luettavaksi.

Kuvakirjan tekijät, kirjailija Eve Titus (1905–2002) ja kuvittaja Paul Galdone (1907–1986) ovat kuitenkin taustaltaan yhdysvaltalaisia.  Galdone on hyvä esimerkki 1900-luvun emigranttitaiteilijoista.  Hän syntyi Unkarissa, mutta muutti 1920-luvulla Yhdysvaltoihin, missä loi uran kuvittajana.  

Titus ja Galdone tunnetaan parhaiten vuosina 1958–1982 ilmestyneestä Basil of Baker Street -sarjasta. Se kertoo kahdesta nokkelasta hiirestä, jotka asuvat Sherlock Holmesin kotitalon kellarissa ja ratkovat monia hiirten maailmaan sijoittuvia rikoksia.  
 
Neuvokkaasta suurperheen isästä, Anatole-hiirestä, kertovassa sarjassa ilmestyi vuosina 1956–1979 kaikkiaan yhdeksän osaa ja Mikkosen suomennos on sarjan avausosa. 

Galdone sai kahdesta ensimmäisestä sarjan osasta myös yhdysvaltalaisen lastenkirjastoyhdistyksen jakaman Caldecott-kunniamaininnan. 

Paul Galdonen taidokas, piirteissään tarkka kuvitus kiehtoo
 yhtälaisesti nykylasta kuin aikuistakin. Galdonen kuvitusta
Eve Tituksen tarinaan kuvakirjassa Anatole (KimBooks 2024). 

 

Anatole lähtee monien muiden hiiriperheen isien kanssa aina illan pimetessä kaupungille etsimään ruoantähteitä. 

Yleensä ne vierailevat ihmisten kodeissa, mutta kerran Anatole kuulee ihmisten puhuvan pahantahtoisesti hiiristä ja niinpä se päättää laajentaa ruoanhankinnan reviiriään juustotehtaalle. 

Veikeä yksityiskohta perspektiivistä: vaikka hiiret seikkailevat myös
ihmisten rinnakkaisessa maailmassa, niin tässä kaupunkinäkymässä
mittasuhteet näytetään hiirien näkökulmasta. Paul Galdonen kuvitusta
 Eve Tituksen tarinaan kuvakirjassa Anatole (KimBooks 2024). 

 

Anatolella on herkkä makuaisti: se maistelee tehtaalla juustoja ja kirjoittaa niihin palautetta ja kehitysideoita, kuinka makua voitaisiin parantaa. 

 

Seuraavana aamuna tehtaan väki oli innoissaan.
Kaiki ihmettelivät, kuka oli kirjoittanut omituiset pikku kyltit.
Paikalle marssi itse herra Duval.
”Tämän Anatolen asaintuntemus paljastuu kyllä tuossa tuokiossa!”
Hän maistoi Roquefortia.
”Touché! Anatole on oikeassa – tämä tosiaan kaipaa hieman appelsiininkuorta! Kuulkaahan kaikki – kauppa ei ole käynyt kovin hyvin viime aikoina. Koetetaan valmistaa juustoa Anatolen ohjeiden mukaan ja katsotaan kuinka käy”. 
 

Anatole jättää juustotehtaan juustoihin lappusia, jotka
 kertovat kuinka eri juustolajien makua voidaan parantaa.
Paul Galdonen kuvitusta Eve Tituksen
tarinaan kuvakirjassa Anatole (KimBooks 2024). 

 

… ja hyvinhän siinä käy, Duvalin juustotehtaan maine kasvaa, Anatole ottaa yhtiökumppaniksi ystävänsä Gastonin ja hiiripesueiden ruokahuolto on vast edes taattu. 

Menestyvän juustotehtaan tyytyväinen johtaja ei tosin koskaan pääse yrityksen "hyväntekijän" jäljille. 

Salapollarihommia Kaplamakissa

 

Sanna Sofia Vuori: Kaplamak. Kuvitus Jonna Jylhä. Tammi 2024.

 
Jos lähestyisit Kaplamakia yläilmoista vaikka lentävälä matolla, kiinnittäisit ensimmäisenä huomiota siihen, miten piilossa se on. Kaplamakissa kasvaa puita, jotka suojaavat taloja ja joitten varjossa on mukava juoda omenamehua tai kirjoittaa kirjeitä. 

Jos et käytä lentävää mattoa vaan linja-autoa, hyppäät vuoroon, joka lähtee Hämeenlinnan linja-autoasemalta klo 9.15, istut siinä noin 35 minuuttia, ja siten olet perillä. Kun astut autosta ulos, olet torilla. Keskellä toria on kaupungin pormestarin Synnöve Korttisen patsas, ja kun seuraat Korttisen katsetta, näet kaupungintalon ja kellon. Kello jättää aina hieman eikä kukaan tiedä täsmälleen, kuinka paljon. 

 

Sanna Sofia Vuoren Kaplamak on aineksiltaan perinteinen, hyväntuulinen ja juonenkäänteiltään jännitystä sopivasti annosteleva lastenromaani. 
 
Elle-tyttö ei ole kesäloman alkamisesta kovin innostunut. Vanhemmilla on työkiireensä ja monet luokkakaverit matkustelevat ympäri maailmaa. 
 
Mutta onneksi Ellellä on sentään mummi. Tosin Elli ei luultavasti ole hetkeen mummista mitään kuullutkaan, sillä äiti ilmoittaa mummin karanneen jo jonkin aikaa sitten sirkuksen matkaan. Ellen vanhemmat ovat myös hieman huolestuneita mummin muistista ja yleiskunnosta. 
 
”Hän tekee siellä kaiken sortin hanttihommia ja sanoo löytäneensä itsensä ja ekstrovertin puolensa”, äiti kertoo. 
 
Mummi asuu nykyisin Kaplamakissa, pienessä kantahämäläisessä kaupungissa. 

Sieltä löytyy Ellelle lisääkin sukulaisia, mm. ynseä Greta-täti, mummin sisko, joka tosin huhupuheiden mukaan katosi Amerikkaan. 

Eri tavoin karismaattisten tai muutoin Ellen mielestä ”hassusti käyttäytyvien” aikuisten lisäksi Elle onneksi tutustuu myös ikäiseensä tyttöön, Blankaan. 

Jonna Jylhän kuvituksen väriskaala vaihtelee hattaran-
vaaleanpunaisesta tummempiin sävyihin. Tässä Ellen ja Blankan
ensikohtaaminen. Jylhän kuvitusta Sanna Sofia Vuoren
lastenromaaniin Kaplamak (Tammi 2024). 

 

Pian Elle saa kuulla, että sirkuksen ohjelmistoon olennaisesti kuuluvat tanssivat ankat, johtotähtenään Isador D´Ankan, ovat kadonneet.  
 
”Ilman ankkoja sirkuksen loppukesästä tulee floppi. Ulkomailta asti on tulossa toimittajia paikalle, ja mainoskoneisto ankkojen ympärillä on ollut valtava”, kertoo mummi.
 
Sirkusmiljöötä hyödynnetään edelleen paljon lastenkirjoissa. Hyviä esimerkkejä ovat Johanna Försterin Unien sirkus (S&S 2024) ja Sofia & Amanda Chanfreaun Kirahvin sydän on tavattoman suuri (S&S 2022, suom. Outi Menna). 
 
Ellen mummi korostaa tytölle, että sirkuksessa 
 

– –  ”kaikki, niin eläimet kuin ihmisetkin, saavat elää lajityypillistä elämää? Tirehtöörimme Kornelis Korppi on oikeudenmukainen johtaja, joka pitää keskusteluyhteyttä pienimpäänkin hiireen”. 

 

Mummi vie Ellen sirkukseen, jonka tähdet, sekä eläimet
että ihmiset, saavat elää lajityypillistä elämää. 
Jonna Jylhän kuvitusta Sanna Sofia Vuoren
lastenromaaniin Kaplamak (Tammi 2024).  

Sanna Sofia Vuori nostattaa vähitellen kesäseikkailun kierteitä tempoltaan leppeäksi salapoliisitarinaksi. 

Mummi ja Elli sonnustautuvat aurinkolaseihin ja huiveihin, sillä mummi fanittaa nuoruusaikojensa näyttelijää, Grace Kellyä. 

Kun Elle ehdottaa, että yhteydenpidossa olisi kätevää käyttää myös puhelimia, mummi tyrmää ehdotuksen oitis:

”Pöh, tyypillinen virhe. Puhelimia voi kuka tahansa perushakkeri kuunnella. Minäkin kuuntelen. Päivittäin. Ei tällaisella pikkupaikka-kunnalla kukaan enää niitä niin sanottuja kännyköitä käytä. Siellä Helsingissä taidatte vielä käyttää ja pulisette mitä lie salaisuuksia keskellä kirkasta päivää. Ja ne tekstiviestit ja sosiaaliset mediat.” Mummi pudistaa päätään. ”Ei kun ihan oikeasti lapsoseni, ei kai sinulla ole kännykkää?”. Elle vilkuilee kenkiään.

 

Epäilykset kohdistuvat tietysti ensin vääriin henkilöihin. Elle huomaa omaavansa myös erikoiskykyjä, joista on hyötyä salapoliisitehtävien lisäksi komeassa loppuhuipennuksessa myös sirkusestradilla. 

Jonna Jylhä luo viehättävää pikkukaupunki-
miljöötä. Tässä näkymä kirjaston portailta. 
Jylhän kuvitusta Sanna Sofia Vuoren
lastenromaaniin Kaplamak (Tammi 2024). 

 

Jonna Jylhän kuvitus karrikoi ja liioittelee: ihmisillä on pitkät raajat ja näyttävät hiuspehkot ja vaatetus. Hahmojen ilmeikkyys perustuu usein eloisiin silmiin. 
 
Jylhä (s. 1984) on valmistunut taiteen maisteriksi Taideteollisesta korkeakoulusta ja opiskellut myös kasvatustieteteitä Oulun yliopistossa. 
Hän on kuvittanut aiemmin Helsingin kaupunginmuseon työryhmän kirjoittaman lapsille suunnatun tietokuvakirjan Tarinoita ratikoista (Into 2022).

Sanna Sofia Vuori Vuori on tehnyt aiemmin kuvakirjoja taapero- ja leikki-ikäisille. Viime vuonna hän aloitti kaksikin uutta kuvakirjasarjaa: leikki-ikäisen tytön arjen harmituksista kertovan Mai-sarjan yhdessä kuvittaja Nadja Sarellin kanssa  (Tammi) sekä kuvittaja Cara  Nuutisen kanssa sarjan Omppu osaa (Otava), jossa taaperoikäinen lapsi oppii uusia taitoja. 

Sanna Sofia Vuori työskentelee monipuolisesti lastenkulttuurin alueella. 

Yksi hänen meriiteistään liittyy ruotsinkieliseen Estrids bokklubb - ja suomenkieliseen Lukuaika-verkko-ohjelmakonseptiin, jossa lapset haastattelevat pätevästi ja suvereenisti lastenkirjallisuuden tekijöitä. 

Suosittelen lämpimästi etsiytymään Estridin kirjakerhon ääreen juuri nyt, kun eri tahoilla kannetaan huolta lastenkirjallisuuden niukasta mediahuomiosta. 

 

Ylistys väreille ja räiskyvälle elämänasenteelle

Ilona Partanen: Mummi Värikäs, 33 sivua. Kumma 2024. 

 

Kuvakirjoissa on edelleen usein aivan liikaa tekstiä. 

 

Ilona Partasen kuvakirja Mummi Värikäs on hyvä esimerkki sopivan niukkatekstisestä kuvakirjatarinasta, joka antaa kuvituksen puhua puolestaan. 

Plussaa kirja saa myös selkeästä, helppolukuisesta fontista, joka tukee myös hiljattain lukemaan oppineen lapsen itsenäistä lukemista. 

Ensimmäiset itse luetut kirjat voivat vallan hyvin olla juoneltaan riittävän selkeitä kuvakirjoja, joista lapsi saa nopeasti tyydytyksen ja onnistumisen tunteen alusta loppuun itse luetusta kirjasta! Tarvittaessa kuva tukee luetun ymmärtämistä. 

 

Kuvittaja ja  graafinen suunnittelija Ilona Partanen tunnetaan entuudestaan monista kuva- ja tietokuvakirjojen kuvituksistaan. 

Hän on poikkeuksellisen muuntautumiskykyinen kuvittaja. 

Edellinen Partasen oma kuvakirja Talo nimeltä Panda (Kumma 2022) oli viivaltaan, muotokieleltään ja väriskaalaltaan tyyten toisenlainen kuin tämänvuotinen uutuus, Mummi Värikäs. 

Tämä mummi kaihtaa selvästi kaikkea arkista tavanomaisuutta. 

Hän maalaa ateljeessaan puuleluja kirkkailla, energisillä väreillä: "Maalatessaan hän poreilee ja räiskyy kuin maailman mahtavin ilotulitus". 

 

Mutta nyt Mummi on kadottanut jotakin itselleen todella tärkeää ja hän lähtee etsimään kadonnutta asiaa kaupungin torilta. 

Jäätelökioskin myyjä on ymmällään mummin pulman kanssa.
 Ilona Partasen kuvitusta kuvakirjaan Mummi Värikäs (Kumma 2024). 

 

Tarinan edetessä paljastuu, mikä mummilta on hukassa. 

Aukeama toisensa jälkeen muuttuu vähävärisemmäksi, kun yksi kerrallaan päävärit häviävät ja muuntavat maiseman vähitellen ensin harmaaksi ja lopulta värit häviävät kokonaan ja aukeamalla onkin pelkkää valkoista!

Hieman ennen dramaattista käännekohtaa ja kokonaan 
valkoista sivua mummin näkymät näyttävät näin ankeilta. 
Ilona Partasen kuvitusta kuvakirjaan Mummi Värikäs (Kumma 2024). 

 

Lopulta kaupungin asukkaatkin havahtuvat värien katoamiseen. 

Mutta onneksi mummi löytää etsimänsä: silmälasinsa, joiden ansiosta värit palautuvat paitsi hänelle myös muille kaupunkilaisille.

Mummin huojennus silmälasien löytymisestä saa
ansaitusti näin raflaavan aukeaman. Ilona Partasen kuvitusta
kuvakirjaan Mummi Värikäs (Kumma 2024). 

 

Havainnollisesti ja hauskasti kuvakirja todentaa, kuinka tärkeässä roolissa värit ovat meidän kaikkien elämässä…. ja kuvakirjoissa! 

Huomiota ansaitsee myös kuvakirjan oivaltava kansitaide: mummin hahmo jatkuu nimittäin etukannesta myös takakanteen!

 

 

Neljä Satua Satujen saarilla

Satu Kontinen & Satu Rämö: Satujen saaret 1: Lottalehto. Kuvittanut Satu Kontinen. 183 sivua. Tammi 2024. 

 

Kotimaisten lasten- ja varhaisnuortenromaanien sarja-avauksia on tänä keväänä luvassa todella paljon.  

 

Satujen saaret -sarjan alkuidea on peräisin Satu Kontiselta, joka pyysi työparikseen aiemmasta yhteistyöstä tutun Satu Rämön. 

Kontinen tunnetaan graafisena suunnittelijana ja kuvittajana. Lapsille ja nuorille hän on aiemmin tehnyt muun muassa kartonkisia ensikirjoja (Hupskeikkaa, WSOY ja Mokomaki-sarja, Myllylahti) sekä kuvittanut Laura Ertimon tekstiin perustuvia, visuaalisesti poikkeuksellisen näyttäviä lasten ja nuorten tietokirjoja (Myllylahti ja S&S). 

Satu Rämön Islantiin sijoittuvat Hildur-dekkarit ovat muutamassa vuodessa nousseet Suomessa ilmiömäiseen suosioon. 

 

Satujen saaret -sarjan konsepti on monella tavalla nerokas. 

 

Sarjan molempien tekijöiden etunimi on Satu. Sarjan päähenkilöinä ovat serkukset Satu ja Saga. Sagan perhe asuu tulivuoritutkija-äidin työn takia Islannissa, jota kutsutaan yleisesti satujen saareksi. 

Serkut tapaavat toisiaan lähinnä loma-aikoina.

 

Nimiösivulla esitellään sarjan päähenkilöt, Saga (vas.) ja
Satu. Satu Kontisen viivassa ja lapsikuvauksessa on samaa
konstailematonta herkkyyttä kuin Maija Karmalla. 
Satu Kontisen kuvitusta Kontisen ja Satu Rämön
lastenromaaniin Satujen saaret 1: Lottalehto (Tammi 2024). 

 

 

Todennäköisesti kaikki sarjan osat  tulevat sijoittumaan todellisiin miljöisiin Suomessa ja Islannissa. Arvatenkin kahden kertojan vetovastuu tulee myös vaihtumaan eri osissa. Toinen osa, Islantiin sijoittuva Kotikumpu, ilmestyy jo ensi vuoden alussa.  

 

Ensimmäisessä osassa seikkaillaan Kontisen kotimaisemissa Lauttasaaren  Lottalehdossa. 

 

Sadun ja Sagan isoisällä on Lauttasaaressa Sadun kodin lähistöllä vanha kesämaja. Jostain syystä tytöt eivät ole aiemmin tavanneet juroa isoisäänsä, joten luottamuksen saavuttamiseen menee tovi. 

 

Lapsilukija tuskin ihmettelee serkusten isoisän korkeaa ikää. Isoisän kerrotaan nimittäin olleen Suomen jatkosodan aikaan jo nuorukainen! Toisaalla mainitaan, että Sadun vanhemmatkin ovat hieman iäkkäämpiä.

Juron isoisän hahmo varastaa huomion
taustalla juoksentelevilta tytöiltä. 
Satu Kontisen kuvitusta Kontisen ja 
Satu Rämön lastenromaaniin 
Satujen saaret 1: Lottalehto (Tammi 2024). 

 

Lottalehdossa olisi ollut aineksia vain ”söpöksi”  sadunomaiseksi seikkailusaduksi, mutta onneksi tarinakonseptissa on mukana myös etsiväseikkailujen patinaa ja  ja mystistä tunnelmointia. 

Satu on Saga-serkkuaan arempi sosiaalisissa tilanteissa, mutta kumpikin tytöistä on virittynyt huomaamaan kaikkialla väreilevän seikkailun mahdollisuudet isoisän kesämajalla: kyse voi olla esimerkiksi viileästä tuulenpuuskasta sisätiloissa keskellä kesähellettä, ikkunaruutuun piirtyvästä ikuisuuden symbolista tai sinisen  lemmikkikukan ilmiintymisestä eri yhteyksissä.   

 

Satu Kontisen kuvituskuvissa kesämajan vehreä luonto
ja etenkin kasviaiheet muodostavat usein tunnelmalisen
 kehyksen. Tässä  katsojan huomion anastaa kuitenkin kesämajan
liepeillä liikkuva lempeä kummitus. Satu Kontisen kuvitusta
Kontisen ja Satu Rämön lastenromaaniin 
 Satujen saaret 1: Lottalehto (Tammi 2024). 

Avauosassa tytöt tutustuvat ikäisiinsä poikiin, Björniin ja Keviniin, joten sarjan tarinalinjastossa saattaa olla tulevissa osissa koukkuja myös pojille. 

 

Tosin Satu Kontisen tarkkaviivaisen, kuvakulmilla ja kasviornamenteilla leikittelevän sekä visuaalisesti hyvin latautuneen piirroskuvituksen perusteella sarjan kohdeyleisöksi on todennäköisesti ajateltu etupäässä tyttöjä.   

Kontisen kuvitus Lottalehtoon poikkeaa rohkeilla kuvakulmillaan perinteisestä, yksinomaan esittävyyteen perustuvasta lastenromaanin kuvituksesta. 

Useammassa kuvassa ihmishahmot tuntuvat jopa sulautuvan osaksi maisemaa, joten katsojalta vaaditaan tarkkaa silmää ja hahmotuskykyä! 

 

Suomen lähihistorian tapahtumat, jatkosodan vuodet,  punotaan luontevasti isoisän ja hänen rakastettunsa rakkaustarinan kautta juonen osaksi. 

”Jos ei tiedä, mistä on tullut, on vaikea olla tässä hetkessä. Kyllä te ymmärrätte, eikö niin?” toteaa lasten oppaana oleva aikuinen Elle, joka on Sadun vanhempien lelukaupan uskollinen asiakas.

 

Satu Rämön  Hildur-dekkareissa aikuislukijalle  annetaan juonen lomassa rutkasti Islantiin liittyvää tapatietoutta ja kansanperinnettä. Lottalehdossa islantilainen säväys tulee ilmi lähinnä Sagan hauskassa puheenparressa. 

Saga on kaksikielinen, ja hän maustaa usein puhettaan islantilaisilla sanonnoilla, jotka hän kääntää sellaisenaan suomeksi.

 

Satujen saaret -sarjan tekijäkaksikko hyödyntää lasten etsiväkirjojen ikiaikaista kliseetä, kun  taajaan toistuvia ruokailutilanteita ja nautittuja ruokia kuvataan antaumuksellisesti. Satu-tytön isällä on esimerkiksi tapana paketoida tyttöjen eväät huolellisesti ja nimetä ne kiehtovasti ja makunystyröitä jo ennakkoon kutkuttavasti:

Tyttöjen ajatukset laukkasivat villisti, joten he päättivät ryhtyä yöeväille. Satu avasi evässalkun. Sieltä löytyi taas isän hauskasti nimeämiä nyyttejä ja kylmää kaakaota. Saga valitsi "Aamuauringon noustessa" -nimisen nyytin, Satu otti "Pienen huikopalan". Molemmissa oli kolmioleivät. Hiukopalassa oli sisällä meetwurstia, juustoa ja kurkkua, aamuauringoissa puolestaan voita, banaania ja kanelia. Saga ei ollut koskaan kuullut sellaisesta yhdistelmästä, mutta se maistui kerrasssaan taivaalliselle.  

Tänään julkistettava lastenromaani on herättänyt jo ennen ilmestymistään kiinnostusta myös muilla taiteen alueilla: tamperelainen Komediateatteri esittää ensi kesänä lastenromaanista tehtyä näytelmää Panu Raipian dramatisointina ja Take Two studios -tuotantoyhtiöllä on kirjasarjasta jo optio elokuvaksikin.