Äiti ylikierroksilla, lapset Tiikerin hoidossa

 

Liisa Louhela: Ronttiäiti ja ahkera tiikeri. Kuvittanut Elina Johanna Ahonen. 108 sivua. WSOY 2025. 

 

 

Liisa Louhelan ensimmäinen lastenromaani Ronttiäiti ja ahkera tiikeri tarjoaa yhden kiinnostavan kulman suomalaiseen perhe-elämään. 
 
Rosa ja Hiski asuvat äitinsä, Ronttiäidin, kanssa. 

Äidillä on erilaisia elämänhallintaongelmia, jotka heijastuvat myös lasten turvallisuuden tunteeseen.

Mainoksessa kerrotaan Ahkeran Tiikerin olevan joka lapsen ja vanhemman pelastus, joka huolehtii siitä, että lapsella on aina mielekästä tekemistä.
Elina Johanna Ahosen kuvitusta Liisa Louhelan lastenromaaniin Ronttiäiti ja Ahkera Tiikeri (WSOY 2025).

 
Lapset kärttävät itselleen verkkomyynnistä tiikerilelua, mutta se paljastuukin oikeaksi tiikeriksi, joka pistää koko perheen arjen uuteen kuosiin.
 
Kustantaja vertaa kirjan takakannessa tiikeriä Pamela L. Traversin omalaatuiseen lastenhoitajaan, Maija Poppaseen. 

Mielestäni lähin vertailukohta löytyy pikemminkin Supernanny-ohjelmaformaatista, jonka kotimaisessa versiossa perhe- ja psykoterapeutti Pia Penttala auttaa lapsiperhearjessa kamppailevia vanhempia rajojen, rakkauden ja tunnesäätelyn kurimuksessa.

Äiti on hyvä lepäilemään. Aina ei lapsen protestikaan
tuota tulosta, jotta äiti saisi katseensa irti puhelimesta. 
Elina Johanna Ahosen kuvitusta Liisa Louhelan
lastenromaaniin Ronttiäiti ja Ahkera Tiikeri (WSOY 2025).

Äiti on kehittänyt omien sanojensa mukaan ”lepäilytaitojaan jo vuosia”. 

Äidin itsensä mielestä se on tarpeellinen taito, jota monikaan ei enää osaa.
 
Tiikeri palauttaa  nopeasti kakofoniseksi äityneen kotiin järjestyksen. 

Se tarttuu siekailematta imuriin, kokoaa trampoliinin käden käänteessä, maalaa talon julkisivun ja hoitaa puutarhan sekä huolehtii siinä sivussa myös monipuolisesti lasten virikkeistä ja terveestä ruokavaliosta. Tiikeri opettaa lapsille myös samuraitaitoja. 

Tiikerin ystävällinen, letkeä ja leppoisa olemus
tiivistyy hyvin Elina Johanna Ahosen kuvitukseen.
Ahosen kuvitusta Liisa Louhelan lastenromaaniin
 Ronttiäiti ja Ahkera Tiikeri (WSOY 2025).

 
Äiti tuntee olonsa pian ulkopuoliseksi omassa kodissaan tiikerin ylivoimaisen kaikkivoipuuden takia. 

Tiikerin tavoin äitikin haluaisi olla ”ihan paras”.
 

Tiikerin hääräillessä tontilla lasten kanssa Ronttiäiti oli ehtinyt lukea kaikki suunnittelemansa kesälomakirjat. Hän oli katsonut tv-sarjat, joiden katsomisen lapset yleensä keskeyttivät, ja soitellut läpi kaikki tuttavansa. Hän oli opetellut kirjomaan anarkistisia huoneentauluja. Lopulta hän oli kyllästynyt viettämään aikaa itsekseen ja päättänyt liittyä pihalla touhuilevaan porukkaan, joka oli hänen perheensä.

 

Lapsia äidin yht´äkkinen aktiivisuus tuntuu jopa vähän huolettavan.
 

–  Äiti, pitäiskö sun vähän rauhoittua? kysyi Hiski. 

–   Muista tunnetaidot, äiti. Ota iisisti, sanoi Rosa.
 

Äidin huonommuuden- ja sivullisuudentunne vain pahenee, ja hän hakeutuu hyvän ystävänsä Sanna Salaman terapeuttiseen hemmotteluhoitolaan. 
 
Äiti päättää järjestää naapurustolle isot yllätysjuhlat, pikkaribileet. 

Paikalle tulee lähinnä ikäihmisiä, joilla on päähineenä vaippoja, kun taas äiti on asettanut päähänsä hienoimmat pikkuhousunsa. Originellit pihajuhlat kärjistyvät oikeasti vaaralliseen puukonheittokisaan. 
 

Onnelliseksi kiertyvässä lopussa äiti ottaa lapsensa kainaloon.
Lapset ilmaisevat iloaan, mutta vannottavat, ettei äiti enää koskaan
järjestä yllätysjuhlia. Elina Johanna Ahosen kuvitusta Liisa Louhelan lastenromaaniin Ronttiäiti ja Ahkera Tiikeri (WSOY 2025).

Ronttiäiti ja ahkera Tiikeri on uuden lastenkirjasarjan avausosa. 

Sen huumori viistää vähän kaltevalla pinnalla: ovatko hupsusti käyttäytyvien aikuisten edesottamukset oikeasti lapsen näkökulmasta hauskoja? 
 
Tamperelaisen Elina Johanna Ahosen kuvitus tavoittaa oivaltavasti teoksen viiston huumorin: hahmojen ilmeissä on vinkeyttä ja rouheutta. Tiikerin olemukseen on ladattu turvaa, lempeyttä ja humaanisuutta, joka taas ulkonäöltään ja luonteeltaan kulmikkaalta äidiltä tuntuu kokonaan puuttuvan.
 
 

Lisää lastenkirjoja, joissa äiti on vähän väsynyt tai muutoin hukassa: 

Hannamari Ruohonen: Kadonnut äitini, S&S 2017
 
Sanna Tahvanainen & Jenny Lucander: Lohikäärmeunia, suomentanut Katriina Huttunen, Schildts & Söderströms 2015
 
Sanna Tahvanainen & Sari Airola: Silva ja kadonnut teeastiasto, joka otti jalat alleen, Schildts 2011
 
Anja Erämaja: Hilu, Hippu ja äiti Valtava, WSOY 2008
 
Salla Savolainen: Milla ja pohjaton pyykkikori, WSOY 2007
 
Pija Lindenbaum: Kun Ollin äiti unohti, suom. Päivö Taubert, WSOY 2006
 
 

Rajoja ja rakkautta

Maija Niinimäki: Viljami Vitikainen, ei ihan niin noloa, 71 sivua. Reuna 2025. Kansikuva ja kuvitus Nina Nevalainen. 

 

Elämä vanhassa kodissa oli ollut rankkaa. Niin rankkaa, etten  voinut asua siellä. Vanhaa kotia ei oikeastaan  enää edes ollut. Äiti oli jossain hoidossa. Veiko asui laitoksessa ja isä uudessa asunnossa. Olimme Veikon kanssa käyneet siellä. Asunto oli ok, mutta en halunnut olla isällä  vielä pitkiä aikoja. Olin sijoitettuna Annan ja Mikon luona Korvensyrjässä. – –

 

Vaikka usein purnaan sarjakirjojen vaikuttavan yksioikoisesti lastenkirjatarjontaan, niin toisinaan minullekin, lastenkirjallisuuteen perehtyneelle aikaihmiselle, muodostuu  sarjan sankariin koukuttava suhde. 

 

Maija Niinimäen 11-vuotias Viljami Vitikainen on kaikessa arkisuudessaan poikkeuksellisen karismaattinen ja uskottava lastenromaanin sankari, jonka edesottamuksiin ja elämänkäänteisiin lukijan on helppo samastua.

 

Viljamin vaiheita sijaiskodissa on seurattu jo kahdessa edellisessä osassa, 
Viljami Vitikainen, nolointa ikinä (Reuna 2021) ja  Viljami Vitikainen, nolommaksi menee (Reuna 2022).

 

Lastenkirjallisuus huomioi entistä  laaja-alaisemmin erilaiset, tarpeiltaan tai elämän eväiltään erityiset lapset. 

Perhe- ja sijaiskodin kuvauksella Niinimäki antaa samastumispintaa myös lapsille, jotka eivät syystä tai toisesta voi asua kotona.

 

Viljamin molemmilla vanhemmilla on elämänhallintaan liittyviä haasteita. 

Tässä kolmannessa osassa kumpikin on jo havahtunut siihen, että korjausliike on mahdollinen. Silti päihderiippuvaisen äidin yhteydenotot aiheuttavat Viljamille aina ylimääräistä sydämen tykytystä.

 

Yhteyttä on pidetty lähinnä puhelimella, ja un poika saa kuulla äidin tulevan sijaiskotiin vierailulle, hän on hämmentynyt:
 

–      – Kai lapsen piti äitiään tavata, jos kerran äiti halusi tavata lastaan. Olin nähnyt äidin viimeksi toukokuun 25. päivä, jolloin minut oli siirretty asumaan tänne. Siitä oli melkein yhdeksän kuukautta. Yhdeksään kuukauteen en ollut tavannut äitiä. Äiti oli ollut sairaalassa ja jossain hoidossa. Se oli ollut niin riippuvainen lääkkeistä, että semmoinen pikkujuttu kuin omat lapset olivat unohtuneet pitkäksi aikaa. 

 

Yhtäältä Viljami kapinoi ja uhmaa perhekodin sääntöjä, mutta toisaalta rajojen asettaminen ja aito huolenpito myös auttavat hänen pahaan oloonsa. 

Poika ei esimerkiksi ole tottunut siihen, että aamiaisella syödään myös muutakin kuin leipää. Kun Viljami kieltäytyy tulemasta aamiaiselle, koko perhekoti tulee aamiaiselle hänen huoneeseensa. 

 

Noloutta aiheuttavat tilanteet ja tapahtumat on nostettu sarjan kaikkien osien kirjan nimissä  keskiöön. 

Tässä kolmannessa osassa Viljamin toipuminen on selvästi päässyt vauhtiin, kun kaikki ei enää tunnukaan niin nololta ja vaivaannuttavalta. 

 

Elämään mahtuu erilaisia, yllättäviä ja välillä hieman kiusaannuttaviakin asioita, mutta niistä selviää huumorilla ja hyvällä yhteishengellä.

Sarjan kaikilla kolmella kirjalla on ollut eri kuvittajat. 

Nina Nevalaisen selkeää, mustavalkoista kuvitusta olisi kernaasti saanut olla enemmänkin. 
 
 
 

”Suurimmat seikkailut käydään omassa mielikuvituksessa”

  

Satu Rämö & Satu Kontinen: Satujen saaret 2: Kotikumpu, kuvittanut Satu Kontinen, 189 sivua, Tammi 2025.

 
Satu Rämö & Satu Kontinen: Satujen saaret 3: Tiiraluoto, kuvittanut Satu Kontinen, 172 sivua, Tammi 2025.

 

 

 

Harvemmin palaan uuden sarjan jatko-osiin, mutta Satu Rämön ja Satu Kontisen Satujen saaret -sarja on sen verran kiinnostava ilmiö, että se antaa monta syytä seurantaan.
 

Satu Rämön tuotteliaisuutta havainnollistaa se, että aikuisten dekkarien kupeessa hän on ennättänyt yhdessä Satu Kontisen kanssa kirjoittaa tälle keväälle peräti kaksi uutta osaa viime vuonna alkaneeseen lasten dekkarisarjaan.

 

Serkukset Saga ja Satu käyvät vuoroin vieraissa. Kotikummussa Satu pääsee joululoman viettoon Islantiin ja Tiiraluodossa Saga tulee syyslomalle Suomeen ja Lauttasaareen.

 

Sarjan eri osissa luonto tuntuu olevan serkusten ohella yksi tärkeä päähenkilö. Kummassakin osassa sakea sumu tai usva on jännityksen nostatuksen kannalta tärkeässä roolissa. Myös myytit ja uskomukset ovat näyttävästi esillä. 

 

Kotikumpu-osassa Satu Rämöllä on kotikenttäetu. Tosin Hildur-dekkareihin verrattuna Islantiin liittyvän tapakulttuurin kuvaus jää vähemmälle (Kotikummun lopussa esitellään islantilaiset särmikkäät joulupukit, jotka ovat ahneita kiusanhenkiä, jotka jekuttavat ennen joulua ihmisiä parhaansa mukaan). 

Tytöt pääsevät todistamaan menninkäisten rituaalia.
Satu Kontisen kuvitusta hänen ja Satu Rämön kirjoittamaan
lastenromaaniin Kotikumpu. 

 

Sagan puheenparressa vilahtelee paljon islantilaisia sananlaskuja. Kuumien lähteiden sijasta serkukset menevät kuitenkin uimaan tuiki tavalliseen uimahalliin. 

Sagan äiti on kiireinen ja uralleen omistautunut tulivuoritutkija, mutta taksikuskina työskentelevä isä ennättää Sadun isän tavoin loihtia tytöille monta kertaa päivässä maistuvia aterioita tai eväitä. 

Näiltä osin Kontinen ja Rämö luottavat Enid Blytonin Viisikko-kirjojen nostalgiaan, sillä ruokia kuvataan antaumuksellisesti...  jopa eväsleipien käärepaperien rapinaa myöten.

 

Maahisten tanssia kaupungin yössä. Satu Kontisen kuvitusta
hänen ja Satu Rämön kirjoittamaan 
lastenromaaniin Kotikumpu. 

Sagan isä on mukana kunnallispolitiikassa. Läheisen tallin takana sijaitsevalle joutomaalle  on suunnitteilla asuntoja. Tallin yksi hevonen tuntuu voipuneelta, ja pian tytöt ovat selvittämässä tallilla hevosten häntäjouhien lisäksi myös mysteeriä, johon liittyy epäilys siitä, että maahiset vihoittelevat mailleen tunkeutumista. 

 

Menninkäiset testaavat tyttöjen tarkoitusperiä ja vilpittömyyttä.

 

–      –  Puhtaat sydämet eivät lankeaisi menninkäisten vaikutusyrityksiin vaan pysyisivät vahvoina ja kirkkaina. Sellaiset ihmiset, joiden sydämessä on häilyvyyttä, tarttuisivat menninkäisten ajatusansoihin ja tuntisivat vetoa menninkäisten maailmaan. He seuraisivat menninkäisiä kiven sisään eivätkä pääsisi sieltä enää koskaan pois. Heistä tulisi menninkäisten palvelijoita. 

 

Serkusten luonteet täydentävät toisiaan. Saga rakastaa viikinkejä, hevosia ja matematiikkaa. Satu on arempi, mutta hänellä on erikoinen kyky ymmärtää eläinten puhetta. Sagan seurassa hän ei kuitenkaan pelkää ja lähtee empimättä mukaan serkkunsa uhkarohkeisiinkin tempauksiin. Sagan mottona onkin, että ”joka päivä pitää tehdä jotain vähän vaarallista”. 
 

 

Tiiraluodossa jännitys tihentyy, kun luonnonsuojelualueen, Tiiraluodon, rauhaa rikotaan ja alueen ikääntyneet kanta-asukkaat kertovat luotoon liittyvästä kirouksesta. 

Musta joutsen pesii kallionkolossa ja hautoo ikuisesti yhtä munaansa: 

 

Jos luodon rauhaa rikotaan eli jos joku astuu jalallaan luodolle, muna särkyy eikä joutsen saa koskaan poikasta. Silloin se tulee hakemaan hyvitystä menetykselleen. 

 

Satu Kontisen perspektiiveillä leikittelevät kuvitukset ovat kuin
kuva-arvoituksia, joiden hahmottaminen voi toisinaan
kestää esittävää kuvitusta kauemmin. Satu Kontisen kuvitusta
hänen ja Satu Rämön kirjoittamaan 
lastenromaaniin Tiiraluoto.

Samaan aikaan tienoon lapset sairastuvat ja joutuvat omituisten oireidensa vuoksi jopa sairaalahoitoon.

 

Lasten sairastumisen syy vilahtelee Tiiraluodossa vihjeinä siellä-täällä, joten lukija saattaa keksiä ratkaisun jo ennen Satua ja Sagaa. 

 

Toisaalta Saga toteaa, että vaikka huikeat tarinat ja legendat joskus osoittautuvat perättömiksi, se ei haittaa, sillä

 

–      Suurimmat seikkailut käydään omassa mielikuvituksessa, ja siellä asiat on aina ihan niin totta kuin haluaa. 

 

Esimerkki esittävästä kuvituksesta, mutta tässäkin
on hyödynnetty samaa kehystävää kuvaideaa kuin 
Satujen saaret -sarjan muissakin osissa. Satu Kontisen
kuvitusta hänen ja Satu Rämön kirjoittamaan 
lastenromaaniin Tiiraluoto.

Satujen saaret -sarjan yksi erikoisuus löytyy Satu Kontisen kuvituksesta, joka käyttää tehokeinona kehystävää kuvakerrontaa. Osa kuvituskuvista on melkein kuin kuva-arvoituksia, niiden hahmottamiseen voi mennä tovi. 

Kuvissa on voimakas kolmiulotteisuuden tuntu. Konttinen leikittelee usein yllättävillä perspektiiveillä.

 

Tiiraluodossa on enemmän ”esittävää” kuvitusta.

Vaikka perheen tutut peruspalikat muuttuvat, niin elämä kantaa kuitenkin

  

Tuutikki Tolonen: Marsu ja lumpeena kellumisen taito. Kuvittanut Reetta Niemensivu. 141 sivua. WSOY 2025. 

 

 

Ensireaktio Tuutikki Tolosen uudesta lastenromanista: onpas konstikas nimi. Mutta kirjan luettunani pidänkin kirjan nimeä vallan onnistuneena.

 

 

Yhdeksänvuotias Marsu on oikealta nimeltään Marigold, mutta kaikki tuntevat hänet Marsuna. 

Marsulla on äiti ja isä ja pikkuveli, joka on usein rasittava ja liian pieni, mutta toisinaan myös isosiskonsa paras tuki ja turva.

 

Ydinperheen tavallinen ja tasainen arki muuttuu, kun isä muuttaa yht äkkiä pois kotoa. 

Äiti on selvästi vähän hukassa. Äidin sisko Raksu käy usein heillä ja yöaikaan Marsu kuulee äidin juttelevan siskonsa kanssa itkuisena puhelimessa. 

Asioiden todellinen laita selviää lapsille vasta vähitellen.
 

Äiti hankkii uuden itsenäisemmän elämän kunniaksi auton, verryttää ruostunutta ajotaitoaan ja päätyy lasten kanssa vahingossa keskelle sateenkaariväen mielenosoitusta. 

Marsu ihmettelee, kun huomaa isän  marssimassa ihan vieraan miehen kanssa ja heillä näyttää silmin nähden olevan hauskaa keskenään. 

 

Marsu tarkkailee ympäristöään ja läheisiään tarkasti ja terävästi. Hän nimittää itsekin tarkkaa katsettaan ”haukankatseeksi”.

 

Perhepalaverissa lapset saavat kuulla, että isä muuttaa pois kotoa.
Reetta Niemensivun kuvitusta Tuutikki Tolosen lastenromaaniin
Marsu ja lumpeena kellumisen taito (WSOY 2025). 

 

Kun isä toteaa muuttaneensa pois kotoa pikemminkin itsensä kuin uuden  miesystävänsä Ollin takia, Marsu kilahtaa täysin:

 

 

”Älä tule tänne! Minä haluan olla YKSIN!” Minä huusin vihaisesti. Olin yhtäkkiä aivan täynnä tulista, kipinöivää salamavihaa. Tietääkseni isälle ei ollut ollut mitään hätää meillä kotona. Ei mitään hätää meidän entisessä kodissamme, meidän entisessä perheessämme, meidän entisessä elämässämme. Ei mitään hätää! Mitä muka edes tarkoitti tuollainen hölynpöly, että muutin pois itseni takia? 

 

Kaksi uutta kotia ja tutustuminen Olliin eivät tietenkään suju kokonaan ilman ongelmia ja välikohtauksia. Arkisessa perhekuvauksessa on kuitenkin juuri sopivasti rouheutta. 

Lukija myötäelää uusperheen muuttuneita kuvioita ja iloitsee Marsun tavoin siitä, että  arjesta löytyy uusia, turvallisia rutiineja.  

Tuutikki Tolosen tapa yhdistää minäkertoja-Marsun tilitykseen perheessä tapahtuneista muutoksista sekä koomista että traagista ainesta, muistuttaa monin kohdin brittiläisen Jacqueline Wilsonin varhaisnuortenkirjoja. 

Myös Reetta Niemensivun pelkistetyssä punaisella tehostevärillä höystetyssä mustavalkokuvituksessa on samanlaista keveyttä kuin monia Wilsonin kirjoja kuvittaneen Nick Sharratin piirtimessä.   

 

Isän uuden kumppanin valintaa käsitellään lapsentasoisesti.
Reetta Niemensivun kuvitusta Tuutikki Tolosen lastenromaaniin
Marsu ja lumpeena kellumisen taito (WSOY 2025).   

Kirjan lopussa on kaunis kohtaus, jossa Marsu ja äiti menevät yhdessä uimahalliin. 

Äiti on opettanut tyttärensä kellumaan, ja opittuun taitoon kiteytyy samalla myös verenperintönä saatu toiveikkuus ja luottamus, joka ei ole perheessä tapahtuneista muutoksista huolimatta järisyttänyt tytön turvallisuudentunnetta.

 

 

 

 

 

 

 

Toden ja fantasian kutkuttavasssa välimaastossa voi tapahtua kummia

Meri-Maaria Kivekäs: Naapurimme Eskelmus, kuvittanut Leea Simola, 55 sivua, Hertta kustannus 2025. 

 

 

Kaikki alkoi postilaatikosta.
 
Se oli ilmestynyt yön aikana täydellisen sopimattomaan paikkaan, keskelle kävelytietä. Muut postilaatikot seisoivat kiltisti jämpteissä riveissään pihojen reunoilla, mutta tämä karkuri pakotti ihmiset väistämään itseään. Sukunimelle tarkoitetulla liuskalla luki: Yksinäisten kirjeiden hotelli. 

 

Minäkertojana oleva poika innostuu huomatessaan, että tasaisena soljunut tylsä arki on selvästi solahtanut pois jengoiltaan.  

Pian hän tutustuu naapuriin äskettäin muuttaneeseen vanhaan mieheen, jolle rikkaalla mielikuvituksella varustettu pikkuveli antaa heti kutkuttavan nimen Eskelmus Dumbellusdoore Merenvangitsija Kynsiäinen. 

Poika haluaa itsekin vaihtaa tylsän nimensä uudeksi, ja niin hänestä tulee Aalekaappi Huiskinhaiskin Höpsöheinä Ritarikuningas.  

 
Eskelmus tuntuu ymmärtävän puolesta sanasta pojan harmin, kun vanhemmat ovat liian kiireisiä ja hajamielisiä.  
 

”Sellaista se on aikuisten elämä", mies huokaisi. ”Aikuisena oppii vahingossa tekemään itsestään kiireisen, kun luulee kasvaneensa moneen suuntaan tärkeäksi.”

Äidin ynseähkö asenne arjen yllätyksiin havainnollistuu hänen
ilmeessään  ja kehonkielessään. Tässä äiti kauhistuu mustaa kissaa,
jonka hän uskoo ennustavan pian jotakin pahaa tapahtuvaksi. Leea Simolan
kuvitusta Meri-Maaria Kivekkään tekstiin lastenkirjassa
Naapurimme Eskelmus (Hertta kustannus 2025).

Kesälomalla mummolassa vanhemmatkin onneksi vähän rentoutuvat, mutta vaikutus on valitettavan lyhytaikainen. 

Ennen pitkää äiti nimittäin aloittaa "lomamurinan", mikä tarkoittaa sitä, että äiti ikävöi jo lomalta takaisin töihin!  
 
Vanhempien kiire ja näkökulmien kapeus esitetään kuitenkin pääosin humoristisessa valossa. 

Meri-Maaria Kivekkään esikoislastenkirjasta löytyy yhtymäkohtia myös takavuosien lastenkirjaklassikkoon eli Marjatta Kurenniemen Onneli ja Anneli -lastenromaanisarjaan. 

Eskelmuskin nimittäin esiintyy Onnelin ja Annelin uusien ystävien, Tingelstiinan ja Tangelstiinan, tavoin eräänlaisena lasten tukijana tilanteessa, jossa tyttöjen omat vanhemmat eivät heitä arjen paineissa riittävästi huomioi. Eskelmus istuttaa pihalleen vähän omalaatuisempia siemeniä kasvattaakseen lihapullapuita ja nakkipensaita, kun taas Kurenniemen Tingelstiina ja Tangelstiina kylvivät pihalleen joulu- ja vappukoristeita.

Veljekset saavat lopulta salaperäisen postilaatikonkin toimintakuntoon, kun he  hankkivat  tarvittavaa taikapölyä veljesten keksimältä mielikuvitusotukselta Hörmeliiniltä ja Eskelmuksen kissalta Velmuselta. 
 

Eskelmus näyttäytyy yhteisöllisyyden ja moniarvoisuuden
puolestapuhujana. Leea Simolan  kuvitusta Meri-Maaria
Kivekkään tekstiin lastenkirjassa  Naapurimme Eskelmus 
(Hertta kustannus 2025). 

Naapurimme Eskelmus kannustaa veikeästi lukijoitaan tempautumaan mielikuvituksen vietäväksi. Postilaatikosta avautuu nimittäin ovi Yksinäisten kirjeiden hotelliin, missä yksinäiset ja onnettomat ihmiset löytävät ystäviä.  
 
Kivekäs on helsinkiläinen äidinkielen, teatterin ja luokanopettaja sekä laulaja-lauluntekijä.  
 
Monella somealustalla aktiivinen Kivekäs on tehnyt esikoiskirjastaan myös koulukäyttöön suunnatun kirjan eri lukuihin liittyvän tehtäväpaketin, jonka tavoitteena on helpottaa lukutaidon eri vaiheissa olevia lukijoita nauttimaan kirjasta.  

Tehtävät on jaoteltu erilaisten otsikoiden alle:

Sanajahti on tarkoitettu sanaston kartuttamisen ja luetun ymmärtämisen tueksi. 

Juonipuinti helpottaa tarinan hahmottamista ja luetun ymmärtämistä. 

Ajatuksenjuoksu-tehtävät sopivat jo harjaantuneemmille lukijoille, jotka hyötyvät tarinan monitahoisemmasta tulkinnasta. 

Toiminnalliset Kielileikki-tehtävät puolestaan on tarkoitettu kielen tutkiskeluun toiminnallisesti ja kehollisesti.

 
Ansiokkaasti kuvitus ja teksti on materiaalipaketissa nivottu eri tasojen tehtävissä saumattomasti toisiinsa. 

Vivahteikkaan kielen makusteluun liittyvät tehtävät kannustavat sanataidekasvatukseen. 

Koska mielikuvittelu sekä arjen ja fantasian sekoittuminen on Kivekkään tarinassa niin keskeisessä roolissa, kirja ei välttämättä ole kaikkein paras harjoitusalusta luetun ymmärtämiselle sellaisille lukijoille, jotka vasta hiljattain ovat saaneet jujun sujuvasta lukemisesta. Myös minäkerronta saattaa hankaloittaa tarinan hahmottamista ja juoneen samastumista.  

Tällainen luetun ymmärtämistä tukeva oheismateriaali tulee varmasti entisestään lisääntymään alakouluikäisten lasten kirjoissa. Kustannus-Mäkelän helppolukuisista  Lukumestari-, Kirjapiraatti- ja Lukutiikeri- kirjasarjoista löytyy tämänkaltaista, joskin paljon pelkistetympää tukimateriaalia.

Kirjan typografiaa olisi voinut hiljattain lukemaan oppineen lapsen kannalta selkeyttää isommalla kirjasimella, lihavoiduilla sanoilla ja poistamalla kappaleista hahmottamista vaikeuttavaa turhaa tavutusta. 

Tällaisenaan Naapurimme Eskelmus toimii todennäköisesti paremmin aikuisen ääneenlukemana jatkotarinana. 

Leea Simola tunnetaan entuudestaan kuvittajana hänen omasta Siri-kuvakirjasarjastaan (Myllylahti v:sta 2016). Hänen suuripäiset lapsihahmonsa ovat ilmeikkäitä ja eloisia.

Sarjassa on ilmestynyt jo neljä osaa ja uusin osa, Siri ja hienot vieraat, ilmestyy myöhemmin tänä vuonna, kuten myös kuvitus Jaana Parikan tekstiin tunnekasvatusta tukevassa kuvakirjassa Tuulin seikkailut (Lector).

 
 
 

 

Seikkailusta on aina yhtä lystiä palata takaisin kotilieden lämpöön

 

Taru Viinikainen: Saapastalon Aurora ja tihutöiden talvi. Kuvittanut Silja-Maria Wihersaari. 115 sivua. WSOY 2024. 

 

Aurora juoksi kovempaa kuin koskaan, hän kantoi lakanassa nyt kumpaakin, Vilhelmiinaa ja Kaunoa. Sydämen jyske hakkasi korvissa, ja raaka syysilma maistui metallilta suussa. Piiskuhännät oli luotu kiillottamaan lusikoita ja parsimaan sukkia, heidät oli tarkoitettu kasvattamaan kurpitsoja ja purkittamaan hilloja, ei suinkaan pinkomaan pitkin korpimetsiä, ja tässä Aurora pinkoi, henkensä kaupalla. Tihukuonot ravasivat tiiviinä rintamana Auroran perässä – kas kun tihukuonoilla päätön säntäily ja pikku otusten jahtaaminen silkkana hauskanpitona kulki verenperintönä isältä pojalle.

 

 

 

Saapastalon Aurora ja tihutöiden talvi on itsenäinen jatko-osa  kaksi vuotta sitten ilmestyneelle lastenkirjalle Saapastalon Aurora ja pelkojen pelko.

 

Aurora-oravan vanhemmat ovat menehtyneet suuressa metsäpalossa. Edellisessä osassa Auroralle selvisi, että pikkusisko Vilhelmiina pelastui ja on nyt liittynyt osaksi Auroran ja isovanhempien pienperhettä.  

Iäkkäillä isovanhemmilla on tapana vetäytyä jo syksyn tullen koko talveksi horrokseen ja Aurora sinnittelee sillä aikaa siskonsa kanssa miten parhaiten taitaa. 

 

Vilhelmiina on kuriton lapsi, joka ei pelästy edes Auroran varoitustarinoita sydämettömästä ”Nappaajasta”, joka vaanii pikkulapsia erityisesti ensimmäisten syyspakkasten aikaan.

 

Aurora ihmettelee myös omasta ja naapureiden pihoilta hävinneitä tavaroita ja epäilee seudulla kiertävien tihulaisten olevan varkauksien takana.  

 

Polvet notkahtivat Auroran alla, kun hän muisteli tarinota tihulaisista hiippailemassa tynnyritalojen varjoissa ja kähveltämässä kaiken, minkä irti saivat, toisen otuksen oman. Hyi olkoon, jos Tynnyrilässä kulkiessani törmäisin sellaiseen ketkuun, Aurora ajatteli, ja äkkiä hänelle tuli tuskainen tarve päästä takaisin kotiin syömään sosetta.

 

Aurora hoivaa tarmokkaasti löytölasta. Silja-Maria
Wihersaaren kuvitusta Taru Viinikaisen lastenromaaniin
Saapastalon Aurora ja tihutöiden talvi (WSOY 2024).

Aurora ja Vilhelmiina löytävät metsästä surkean otuksen. Sen hoivaaminen on pian sisarusten yhteinen huvi. Mutta tämä Kaunoksi nimetty otus ei olekaan niin kiitollinen heidän hoivastaan, se käyttäytyy riehakkaasti ja  omapäisesti. 

 

Kun pikkusisko sitten häviää yöllä, Aurora ei siekaile lähteä pimeään sisartaan etsimään. Kauno paljastuu tihukuonojen poikaseksi. Tihukuonot ovat halunneet päästä siitä eroon, koska se on erilainen kuin muut. 

Wihersaaren kuvituksessa miljöötkin myötäilevät kulloisiakin
tunnetiloja. Oikealla tihukuonojen leiri. Silja-Maria Wihersaaren
kuvitusta Taru Viinikaisen lastenromaaniin
Saapastalon Aurora ja tihutöiden talvi
(WSOY 2024).

 

Pikkusiskon pelastusoperaatio on vaiherikas ja jännittävä, mutta kuten asiaan kuuluu, Auroran rohkeus ja rakkaus selättävät lopulta tihukuonojen vastuksen. Ja ratkaisevana hetkenä iso musta lintu, se pelätty Nappaaja, ottaa kolmikon kynsiinsä ja vie turvallisesti takaisin kotiin. Kauno ei nimittäin enää halua asua tihulaisten luona lainkaan. 

 

Taru Viinikaisen punoma tarina puhuu kauniisti lähimmäisenrakkauden ja hoivan puolesta. Aurorakin oppii, että ennakkoluulot ja pelot itselle outoja asioita kohtaan voivat suotta rajoittaa elämää.  

Saapastalon sisustus on kodikas ja tunnelma
lämmin, jopa silloin kun löytölapsi on riehunut
muiden nukkuessa ympäri asuntoa. Silja-Maria
Wihersaaren kuvitusta Taru Viinikaisen lastenromaaniin
Saapastalon Aurora ja tihutöiden talvi (WSOY 2024).

 

Silja-Maria Wihersaaren kuvitus on edelleen olennainen osa lastenromaanin viehätystä. Hänen taidokkaassa vesivärikuvituksessaan  eläimet ovat yhtä luonnon kanssa ja sulautuvat maisemaan. Myös sisäinteriööreissä Wihersaari luo lempeää ja kodikasta tunnelmaa. 

 

Auroran kasvu on kirjoissa keskiössä. Ensimmäisessä osassa Aurora oli vielä pahoin traumatisoitunut vanhempien kuolemasta ja säikkyi kaikkea. Tässä kakkososassa Aurora tasapainottelee vahvan hoivavietin, vastuun ja velvollisuuksien ja seikkailunhalun puristuksessa.