torstai 28. maaliskuuta 2013

Tämän muumikirjan elinkaari on tosi lyhyt
















Muumikirjat 2013. 32 sivua. WSOY ja Tammi 2013.





Viime viikolla ilmestyneen syksyn kirjoja esittelevän WSOY:n kirjasanomien kupeessa postiluukkuun kopsahti myös Muumikirjat 2013 , jonka äärellä oli aivan pakko hieraista silmiään ja testata ymmärryksensä rajoja.

Ensimmäinen ja armollisin ajatukseni oli, että kirjapainossa on sattunut virhe: Muumikirjat 2013 on inhimillisen erehdyksen seurauksena sidottu koviin kansiin, kun alkuperäinen tarkoitus oli tehdä siitä nidottu mainoslehtinen.

Nykyisen kestävän kehityksen aikana tuntuu paitsi luonnon niin myös tietoisten kuluttajien rienaukselta sidotuttaa kirjamainoksia sisältävä tuote koviin kansiin!  

Julkaisun motiivina on tietysti Tove Janssonin tuleva juhlavuosi, ja esiteltävänä koko WSOY:n ja Tammen yhteinen laaja Jansson-tuoteperhe monine erilaisine juhlavuoden julkaisuineen. 

Totuuden nimissä on toki sanottava, että löytyy painotuotteesta sentään pieni informatiivinen teksti Tove Janssonista ja kinuskirusinoiden resepti Muumimamman keittokirjasta...


Taidehistorioitsija Tuula Karjalainen on kirjoittanut uuden, lokakuussa ilmestyvän elämäkerran Tove Janssonista, joka on samalla ensimmäinen suomenkielinen kokonaisesitys. Ruotsalainen Boel Westin ja norjalainen Tordis Ørjasaeter ovat aiemmin tehneet myös Suomessa ilmestyneet elämäkerrat aikuisille ja lapsille. Suomenruotsalainen Erik Kruskopf on tehnyt myös elämäkerran Janssonista kuvataiteilijana.


Ymmärrän toki pointin: kirjaluettelolla vedotaan lukuisiin Tove Jansson -entusiasteihin ja hehkutetaan jo etukäteen uusia tuotteita, joihin keräilijöiden on syytä henkisesti ja taloudellisesti varautua. 

Tässäkin luettelossa huomioni kiintyy siihen, että kirjat on laputettu ikä- ja kohdeluokituksilla. Suuressa osassa kirjoja on keltainen pyörylä, joka kertoo, onko kirja suunnattu 0+, 3+, 5+ -vuotiaille tai faneille. 


Kiinnostavaa on myös se, että Tove Janssonin henkeä kunnioittavien uusien muumi-aiheisten lastenkirjojen tekijät, Riina ja Sami Kaarla ja Päivi Arenius, esitellään henkilökuvin kuten myös Mukavat muumiamigurumit -kirjan tekijät, Laura von Knorring, Réka Király ja Minna Kurjenluoma.  Tove Janssonin oma taiteellinen panos tulee esiin Muumirjat 2013 -julkaisussa ainoastaan Muumilaakso juhlii. Muumien suuri juhlakirja 1:ssä sekä välillisesti Lars Janssonin Muumit. Sarjakuvaklassikot VI:ssa. 

Toivoa sopii, että varsinaisena juhlavuonna eli ensi vuonna saadaan uusintapainokset myös Janssonin rakastetuista kuvakirjoista, ennen muuta yhä radikaalista ja kokeellisesta Kuinka sitten kävikään -reikäkuvakirjasta, joka ilmestyi vuonna 1952. Kuvakirja löytyy edellä mainitusta juhlakirjasta kolmen alkuperäisen muumi-tarinan lisäksi, mutta kuvakirja on toki suunniteltu ihan erilliseksi, omaehtoiseksi taideteokseksi, ei antologian osaksi! 



Pienimmille lapsillekin on luvassa monta erilaista muumikirjaa ja vauvan ensimmäinen kuva-albumikin on saanut somisteekseen muumifiguureja.


Kustantajien uutuusluettelot tulevat vuosi vuodelta prameammiksi ja paksummiksi. Tammen uutuusluettelo Tammenlehti jäljittelee alkuosassaan jo naistenlehtien taittoa ja juttutyyppejä.

Rouva Huu toivoo kainosti, että monien kustantamoiden korean-kirjaviin uutuuskirjaluetteloihin sijoitettua pääomaa laitettaisiin vastaisuudessa lyhentämättömänä siihen kustantamoiden pääasiaan eli uusiin kirjoihin. 

Erityisen irvokkaalta panostus uutuuskirjaluetteloiden ulkoasuun tuntuu siksi, että Suomen Kustannusyhdistyksen julkaisema Vuoden kirjat –luettelo tuli tiensä päähän juuri siinä vaiheessa, kun uutuuksien nimekemäärät ryöstäytyivät käsistä ja lukijat olisivat entistä enemmän tarvinneet puolueetonta listatietoa ilmestyvästä kirjallisuudesta. 

Vuoden kirjat -luettelo lopetettiin vuonna 2009 kustantajien omasta aloitteesta 30:nteen vuosikertaansa.  Luetteloa jaettiin syksyisin ilmaiseksi kirjakaupoissa ja muissa kirja-alan tilaisuuksissa. Se ei visuaalisella ilmiasullaan viekoitellut, mutta antoi silti kompaktia tietoa kirjatarjonnasta. 


tiistai 26. maaliskuuta 2013

Kiireettömän arjen ja yhdessäolemisen puolustuspuheenvuoro
















Tapani Bagge: Kotona. Kuvittanut Hannamari Ruohonen. 74 sivua. Sarjan ulkoasun suunnittelu Laura Lyytinen. Tammi 2013.




Viime syksyn kuvakirjojen muuttobuumi näkyy nyt myös lastenromaaneissa.

Tapani Baggen jo kahdeksanteen osaan yltäneessä Kaisa-sarjassakin nimittäin muutetaan. Isä ja Kaisa muuttavat Sirkan, isän uuden tyttöystävän,  luokse. Aiemmat sarjan osat ovat ilmestyneet helppolukuisessa Keltanokka-sarjassa, mutta nyt Kaisa-sarja on pessyt kasvonsa ja uusin osa ilmestyy aivan ”itsellisenä”.  Aiemmista osista ei kirjan takakannessakaan ole mainintaa, mikä on vähän outoa.

Tapani Bagge on Kaisa-kirjoissa näyttänyt toisen luontonsa: kovaksikeitettyjen gangsteridekkareiden ja ronskin-karhean poikakuvauksen rinnalla hän kirjoittaa sydämeen käyvästi ja niukoin vivahtein isän ja tyttären pienperheen arjesta. 

Kaisa-sarja on hyvä todiste siitä, kuinka lukutaidon ensivaiheisiinkin voi kirjoittaa jo kokonaisen tarinan, johon on helppo samastua. Bagge ei tykitä äkkikäänteisellä dialogilla ja venkoilevilla sanaleikeillä, vaan houkuttaa lapsilukijan viipyilemään myös tunteiden ja tunnelmien äärellä.  



Hannamari Ruokosen kuvituskuva ilmentää samanaikaisesti Kaisan muuttoon liittyvää nuopeutta ja isän innostusta. Isän malttamaton olemus näkyy iloisessa ilmeessä ja Kontio-kumisaappaiden terhakkaassa asennossa, kun taas Kaisa istuu hartiat lysyssä apaattisena aamiaispöydässä. Ruokosen kuvitusta Tapani Baggen lastenromaaniin Kotona (Tammi 2013)

Sinä aamuna aurinko ei paistanut.
Se oli vetänyt paksun tumman
pilven naamansa eteen. Minunkaan
ei tehnyt mieli nousta sängystä.
Vedin täkin korvilleni ja olin
nuk-ku-vi-na-ni.

Kaisaa muuttaminen uuteen kotiin luonnollisesti jännittää, jopa siinä määrin, että hän sairastuu jännityksestä, huolesta ja kaiken uuden omaksumisesta. Mutta onneksi isä ja Sirkka ymmärtävät Kaisaa, ja itse asiassa Kaisastakin on ihan lystiä ottaa uusi koti ja oma huone omaksi ihan kaikessa rauhassa.

Kaisa-kirjoissa ei anneta juurikaan viitettä siitä, mille vuosikymmenelle tapahtumat sijoittuvat. Itse koen, että Bagge ammentaa paljon omasta 1960–70-luvuille ajoittuvasta lapsuudestaan, mutta voihan kyse olla nykyajastakin ja leppoisan elämäntavan omaksuneista samanmielisistä ihmisistä, joita kiire ei hetkauta lainkaan.


Dreijaaminenkin vaatii keskittymistä ja rauhoittumista, oppii Kaisa Sirkalta. Kaisan samastuminen Sirkkaan näkyy kuvassa hauskasti: molemmilla on huivit sitaistuna hiusten suojaksi! Hannamari Ruokosen kuvitusta Tapani Baggen lastenromaaniin Kotona, Tammi 2013.
Kiireetön elämä konkretisoituu myös Sirkan harrastuksessa: hänellä on piharakennuksessa dreija, ja Kaisakin pääsee kokeilemaan saviastian tekemistä!

Kun isä tuli pyytämään meitä iltakahville, sade oli loppunut ja minulla oli kulho melkein valmiina. Ei se kaunis ollut, vaikka isä sitä kehuikin. Mutta olin tehnyt sen itse.


Sirkan kotitalon kerrotaan olevan  ”kaupungin toisella laidalla”, mutta arvatenkin kyse on aika pienestä kaupungista, ja lapsen käsitys mittakaavasta on tietysti aina omanlaisensa. Vihjettä tähän annetaan, kun vanhan kotipihan kaverit tulevat pyöräillen moikkaamaan Kaisaa uuteen kotiin. 

Kaisa joutuu määrittämään uuden perhetilanteensa myös paitsi itselleen myös kavereilleen. Pasi kysyy: ”Muuttuiko sinun isäsi ja Sirkka oikeasti susiksi, kun ne muutti yhteen?”, viitaten näin vanhan kansan käsitykseen avoliitossa ilman papin aamenta elävästä pariskunnasta.

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Kaisan kehon kieli ja olemus saavat kuvan katsojan vakuuttumaan, että Kaisa on jo sinut uuden kodin ja Sirkan kanssa. Hannamari Ruokosen kuvitusta Tapani Baggen lastenromaaniin Kotona, Tammi 2013.

Vähitellen Kaisa hoksaa, että ulkosaaristossa elävä oma äiti jatkaa olemassaoloaan Sirkasta huolimatta. Tämänkin Bagge osaa nivoa kirjan päätökseen vähäeleisesti mutta tunteikkaasti, kun Kaisa kirjoittaa äidilleen uudesta kodista ja jää odottamaan kirjettä.

lauantai 23. maaliskuuta 2013

Vuorelan Karikko sai sittenkin ansionsa mukaan!













Aamulehden ja Tulenkantajien kirjakaupan ensimmäinen Tulenkantaja-kirjallisuuspalkinnon voittaja on tänä iltana julkistettu. Ja voittajaksi ylsi kaikkien lasten- ja nuortenkirjapalkintoehdokkuuksien osalta käsittämättömästi tyystin katveeseen jäänyt Seita Vuorelan Karikko.
Palkintoraadin puheenjohtaja, palkinnon jakanut kirjailija Sofi Oksanen tosin sanoi - mielestäni hieman latistavasti ja nuortenkirjailijan statusta vähättelevästi – olevan harmillista, että Vuorela profiloituu nuorisokirjailijaksi.
"Karikko on ennen kaikkea romaani, sanoi Oksanen". 

Karikkohan on saanut takakanteensa kirjaston kaksoisluokituksen: sekä nuorille että aikuisille. Kirjailija itse sekoittaa kohderyhmäajattelua entisestään, sillä  Vuorela kutsuu kaikkia 2000-luvulla kirjoittamiaan romaaneija – Karikkoa, Viimaa ja Usvaa – lastenromaaneiksi! 
Hänen mielestään nykynuortenromaani manipuloi nuoria kuvittelemalla, että voisi tietää nuoren toiveet ja tarpeet jo ennalta. Lastenromaani antaa Vuorelan mielestä enemmän tilaa lukijan omalle ajattelulle!
Tulenkantaja-palkinto on suomalainen vuosittain jaettava 5 000 euron suuruinen vientikirjallisuuden palkinto, jonka tavoite on löytää edellisenä vuonna Suomessa ilmestynyt kaunokirjallinen teos, jolla on parhaat mahdollisuudet menestyä ulkomailla. Kilpailuun lasketaan mukaan kaikki kotimainen kaunokirjallisuus romaaneista runoihin ja esseisiin sekä lasten- ja nuortenkirjallisuuteen.
Vuorela on erityisen hyvä kirjallinen mannekiini uudelle palkinnolle: hänen tuotantoaan on käännetty jo ranskaksi, italiaksi, englanniksi ja saksaksi. Romaani Viima sai vuonna 2011 ranskalaisen Pépites-palkinnon vuoden parhaana ranskan kielellä ilmestyneenä nuortenromaanina.  Vastaavaa menestystä voi povata myös Karikolle.



Rouva Huu onnittelee lämpimästi Seita Vuorelaa.  Karikko on arvioitu  Lastenkirjahyllyssä  viime vuoden marraskuussa. 

Omaksi iloksi lukemista, valtaa ja manipulointia sekä Harry Potterin kupeessa kasvaneita lukijapoikia




















Päässä surisee vieläkin eilisen Lastenkirjainstituutin Kirjakori-seminaarin jäljiltä.


Pieni ajallinen etäisyys viime vuoden tarjontaan tekee aina hyvää: kevättalveen perinteisesti ajoittuva Kirjakori-seminaari luotaa edellisvuoden lasten- ja nuortenkirjatarjontaa kattavina kokonaisuuksina, ja mikä tärkeintä: poimii monia palkintoraadeilta katveeseen jääneitä teoksia ja muita unohtuneita helmiä suurennuslasin alle.

Kirjakori-seminaariin liittyvään näyttelyyn ( ja sitä myötä LKI:n kirjaston kokoelmaan) saatiin kustantajien lahjoituksina yhteensä reilut 1400 viime vuonna ilmestynyttä lasten- ja nuortenkirjaa, mukana myös kotimaisen kirjallisuuden käännökset muille kielille. 

Eli näyttää siltä, että lasten- ja nuortenkirjojen vuotuiset nimekemäärät eivät ainakaan vielä ole laskussa.



Suomalaisella kuvakirjalla on vientiä maailmalla. Alla
 italiankielinen käännös Seita Vuorelan romaanista Usva ja Siri Kolun Me Rosvoloiden vironkielinen käännös.



Kirjastonhoitaja Päivi Nordlingin tilastokatsauksesta ilmeni monta kiinnostavaa seikkaa. Lasenkirjainstituutin sivuille liitetään piakkoin Kirjakorin tilastotietoa, laitan linkin tänne myöhemmin.

Verrattuna naapurimaahan Ruotsiin, Suomi on yhä kotimaisuusasteen suhteen alakynnessä: Ruotsissa 54 prosenttia lasten- ja nuortenkirjatuotannosta on kotimaista. Suomessa vastaava luku on 32 prosenttia. Pudotusta edelliseen vuoteen on viisi prosenttia, eli kotimaisuusaste näyttää meillä uhkaavasti olevan jälleen laskussa.  

Tiedottaja-toimittaja Jutta Setälä  esitteli kotimaista kuvakirjallisuutta poimien tarkempaan analyysin vajaat parikymentä teosta. 

Hän nosti esille monia kiinnostavia kuvakirjateemoja, mm. kulutuskriittisyyden, luopumisen ja rohkeuden kohdata uusia asioita. 

Rinnastukset olivat virkeitä ja antoivat sytykettä jatkopohdinnoille. Setälän ansiosta aion lukea uudelleen ainakin  Fupz Aakesonin ja Salla Savolaisen yhteispohjoismaiseen kuvakirjaan Tyttö ja ihmeeliset korvat (WSOY) ja Sarah Kläppin monenikäisille suunnatun sarjakuvamaisen kuvakirjan Ichabod Kvick och järnbläckfisken (Söderströms).


Kotimaisen ja käännetyn kuvakirjallisuuden valikoima on näyttävästi esillä Lastenkirjainsituutin  Kirjakori-näyttelyssä. 


Jutta Setälä käytti paljon aikaa juonien referoimiseen, kun taas kuvien analyysi jäi vähemmälle. Setälän oma suosikki viime vuoden kuvakirjoista oli Magdalena Hain ja Saana Nyqvistin Mörkö Möö ja Mikko Pöö (Karisto), joka leikittelee paitsi perinteisellä kirjan muodolla, niin opettaa myös vaivihkaa, kuinka suhtautua vierauteen tai erilaisuuteen, näkökulmia vaihtamalla. Setälä on tutkinut progradussaan 2000-luvun kotimaisen kuvakirjan postmoderneja piirteitä.

Kotimaisista lastenromaaneista kielellistä identiteettiä liittyvää pohdintaa löytyy esimerkiksi kuvassa näkyvistä Susanna Alakosken Päivän Harrista ja Ville Tantun Tiikerisydämestä. Kikkailun puolelle sitävastoin mennään Tuomas ja Antti Kyrön Pukki laivalla- ja Veera Salmen Puluboin ja Ponin kirjassa




Rouva Huun oma alustus käsitteli lastenromaanien kieltä ja viime vuoden tarjonnassa esiintyneitä moninaisia kielikikkailuja, joissa ei aina muisteta lukutaidossaan vielä hapuilevan lapsen tarpeita saada riittävästi vahvistusta lukutaidolleen. Keskustelua herätti myös esittelemäni kustantajien ja kirjakauppiaiden viime vuonna lisääntynyt taipumus määritellä lastenkirjoille entistä kerkeämmin ikäsuosituksia. 

Muodossa tai toisessa yritän jollain foorumilla saada näitä esitykseni pääpiirteitä vielä syvennetympäänkin muotoon.


Kirjailija-dramaturgi Siri Kolun alustus Leirejä, pelejä ja ihmispelejä – arvot ja eriarvoisuus lasten- ja nuortenkirjoissa 2012 oli tiukkaan lastattuja faktoja ja tarkoin punnittuja analyysejä täynnään oleva, etenemistahdiltaan jopa hengästyttävä esitys. 

Toivottavasti Kolu jalostaa tästä monisyisestä ja hyviä huomioita sisältäneestä esityksestään myös artikkelin!

Siri Kolu toi terveisiä Leipzigin kirjamessuilta Saksasta. Hän oli erityisen vaikuttunut saksalaisesta Lesung-ääneenlukutilaisuuksista. 

Messujen yhteydessä oli luettu ääneen Kolun Me Rosvolat -kirjaa, ensin Kolun suomeksi lukemana ja sitten saksannoksena... sillä seurauksella, että neljä poikaa oli pudonnut tuolilta nauraessaan niin antaumuksellisesti Kolun ääneenluvulle: suomen kieli oli pojista kuulostanut niin hullunkuriselta. 

Pojat olivat myös esittäneet hartaan toiveensa Siri Kolulle: Älä koskaan lopeta!  Voiko kirjailija tämän parempaa palautetta saadakaan?

Kolun esitys vilisi monia kiinnostavia termejä ja havaintoja: rahan uusjako, brändätyt lapset, tuotemerkit. Kolun 7-vuotias poika rakastaa Risto Räppääjää yli kaiken ja haluaisi itselleen ylettömästi erilaisia Risto Räppääjä -oheistuotteita. Tässä taas todiste nykylasten monimediaisuudesta ja kulutuskoukuttumisesta!
                
Kolu puhui myös siitä, kuinka kerronta reagoi ajan haasteeseen ja tuo aivan uusia tapoja heijastaa todellisuutta nuorelle lukijalle. 

Nuortenkirjallisudessa ovat yleistyneet myös erilaiset lajityyppihybridit, joissa suvereenisti sekoitetaan eri lajityyppejä toisiinsa notkeasti ja luontevasti (esim. Emmi Itärannan Teemestarin kirja, Teos, ja Salla Simukan Jäljellä/ Viimeiset -teospari, Tammi).

Kolu nosti myös esiin kiinnostavia näkökulmia kysymällä, kuinka nuori päähenkilö näkyy nuortenkirjoissa, onko lapsella ja nuorella niissä oma ääni, millaisia valintoja nuoret päähenkilöt romaaneissa tekevät, kenen tarinaa kerrotaan jne.

Kolun syväanalyysin kautta tekee mieli tarttua uudelleen Terhi Rannelan, Seita Vuorelan, Salla Simukan, Jarkko Tontin ja Kirsti Ellilän kirjoihin. Aikuistenkirjaluokituksena ilmestynyt Jenny Kangasvuon Sudenveri alkoi myös kummasti koukuttaa Kolun kuvauksen ansiosta.

Kolu päätti esityksensä tehokkaaseen agitaatioon: Jokainen teko kirjan lukijan välisen matkan lyhentämiseksi on kulttuuriteko. Jep. Mitäpä tuohon lisäämään. 

Yliopistonlehtori Sari Sulkunen kiertää uutterasti matkasaarnajana kertomassa viimeksi tehtyjen PISA- ja PIRLS-lukemistutkimusten tuloksista.  Suomalaisten ei ole syytä tuudittautua näissä tutkimuksissa saamiinsa kärkisijoihin. 

Lukemiseen pitäisi sitouttaa lapset jo kotona ja pienestä pitäen: pelkkä koululukeminen ei ole määrältään riittävää lukutaidon kehittämiseen.

Sulkunen haastoi suomalaisia vanhempia lukemistalkoisiin. Tutkimustulosten mukaan suomalaislasten vanhemmat lukevat lapsille vielä kirjoja kotona, mutta sen sijaan esim. sanapelien, ääneen kerrottujen tarinoiden tai lukemisesta keskustelun määrä ei ole lähellekään kansainvälistä keskitasoa! 

Lukemista koskevat asenteet ovat PIRLS-tutkimuksessa keskiössä olleiden alakoulun neljäsluokkalaisten keskuudessa  kansainvälisesti tarkastellen heikkoja.

Kiinnostava oli myös Sulkusen havainto siitä, että suomalaiset opettajat seuraavat melko heikosti ilmestyvää lasten- ja nuortenkirjallisuutta. Jos opettaja ei ole "kartalla" ilmestyvistä ja koululaisia kiinnostavista kirjoista, niin on aika vaikea myös luontevasti innostaa heitä lukemaan. Tämä on toisaalta ymmärrettävää, sillä alakoulun opettajien on pidettävä koko opetussuunnitelman paletti hallussaan. 

Mutta miksi ihmeessä alakouluihin ei etsitä koskaan äidinkieleen ja kirjallisuuteen paneutuneita luokanopettajia – viranhakuilmoituksissa sitä vastoin peräänkuulutetaan käsityön ja liikunnan opetukseen keskittyneitä opettajia?

Täyteläinen päivä päättyi huipennukseen, kun  Kangasalan yläkoulun oppilaat Jussi, Kalle-Emil ja Joona kertoivat omista lukumieltymyksistään. 

Lukevien nuorten hankkiminen lukuharrastuksen mannekiineiksi tämänkaltaisiin keski-ikäisten tätien kansoittamiin kulttuuritilaisuuksiin on aina arpapeliä, mutta nämä pojat sulattivat kuulijoidensa sydämet! 

Pojille ehdotettiin jo aivan vakavissaan, että he ryhtyisivät tekemään kirjavinkkauksia ikätovereilleen.
Fiksusti pojat osasivat tuoda esiin olennaisia pointteja lukemistaan kirjoista. 

9. luokkalainen Jussi arvosti Maria Turtschaninoffin Helsingin alla -romaanin (Tammi) elävää miljöön kuvausta ja kansantarinoiden hyödyntämistä. Eikä häntä haitannut lainkaan se, että keskeinen päähenkilö oli tyttö!


7. luokkalaisen Joonan mieleen olivat Dibben Damianin Historian vartijat -sarjan avausosa Myrsky nousee (Gummerus) ja Simon Scarrowin Gladiaattori: katutaistelija (Gummerus).

8. luokkalainen Kalle-Emil oli pitämyksisään kolmikon suorasukaisin. Terhi Rannelan Yhden promillen juttuja "koukutti juuri sen verran kuin novellit voivat koukuttaa". 

Opettajat pitävät novelleja yläkouluissa ja lukioissa mieluisana analyysimateriaalina, mutta Kalle-Emilin mielestä novellien heikkous on lyhyessä formaatissa: ne loppuvat liian pian!


Kalle-Emil nosti lähempään tarkasteluun Aleksi Delikouraksen Nörtin, jonka hän oli saanut joululahjaksi ja luki nyt toistamiseen. 

Kirja nauratti häntä siinä määrin, että äitikin poikkesi ihmettelemässä hilpeyden syytä pojan huoneen ovella! 

Täydellisen teilauksen häneltä sai sitä vastoin kirjailijapseudonyymi Nemo Rossin Rooman sudet (WSOY), josta hän sanoi suroasukaisesti: "Lasten ei pitäisi lukea tällaista! Noin sadan sivun jälkeen lukeminen oli yhtä tuskaa. Juoni oli liian mutkikas ja kerronta liian seikkaperäistä".


Tässä kohtaa korostui myös se, kuinka iso merkitys kielellä ja kerronnan uskottavuudella on poikalukijoille. Nuoren oman, kenties jopa kokonaan aikuisille avautumattoman maailman (esim. Nörtti) kuvaaminen tuntui olevan ainakin Kalle-Emilille tärkeää.

Keskustelua syntyi poikien esityksen jälkeen suorastaan ylenpalttisesti. Selvisi mm. se,  että etukannella ei ainakaan näille pojille ole suurta merkitystä lukupäätöksen tekemisen suhteen: paljon enemmän merkitsee hyvin laadittu takakansiteksti!
               
Ja kyllä, nämä pojat ovat lukeneet Harry Potterinsa, Joona jopa kahdeksaan kertaan. Ja Jussin perheessä Potter-elokuvan on saanut katsoa vasta, kun on ensin lukenut alkuteoksen!

Poikien Kirjakori-esitystä referoi omassa Pisteitä-blogissaan myös Metson kirjastonhoitaja Mervi Hietanen

Omasta puolestani haluan kiittää  sujuvasti organisoidusta seminaaripäivästä koko Lastenkirjainstituutin väkeä ja kaikkia esiintyjiä! 











torstai 21. maaliskuuta 2013

Ennakkomaistiaisia Kirjakorista


Kuvan copyright: Lastenkirjainstituutti

Kirjakori 2012 -seminaari 22.3.2013 klo 10–17 Tampereen kaupungin-kirjasto Metsossa (Pirkankatu 2). Ennakkoilmoittautuminen.


Kirjakori 2012 -näyttely Lastenkirja–instituutissa (Puutarhakatu 11 A, Tampere.) Esillä yli 1400 kirjaa. Avoinna 25.3. – 15.5.2013 ma klo 10–18, ti–to 10–15 ja pe klo 10–14. Ryhmiltä toivotaan ennakkoilmoittautumista.


Ohessa lehdistötiedote huomisesta Lastenkirjainstituutin Kirjakori 2012 seminaarista esimakuna siitä, mitä tuleman pitää. 
Rouva Huu pyrkii raportoimaan päivän annista viimeistään lauantaina kuvien kera.



Kirjakori 2012 avaa kirjankannet ja kertoo lastenkirjojen laadusta, kielestä ja teemoista. Näkökulmat ovat monimuotoisia, sillä puhujina ovat kirjailija Siri Kolu, tutkijat Päivi Heikkilä-Halttunen, Jutta Setälä ja Sari Sulkunen. Seminaari huipentuu kangasalalaisten yläkoululaisten esitykseen siitä, mitä lukeminen heille merkitsee ja minkälaiset kirjat koukutttavat heidät. 

Lapsi ja nuori moniarvoisessa kulutusyhteiskunnassa 
Sekä Setälä että Kolu korostavat kotimaisen lastenkirjallisuuden tinkimätöntä laatua. Lasten- ja nuortenkirjojen tekijät uskaltavat kokeilla muodoilla ja formaateilla. Tulokset ovat usein tyylillisesti äärimmäisen viimeisteltyjä. Kuvakirjan puolella näistä hyviä esimerkkejä ovat Karo Hämäläisen ja Salla Savolaisen Hurraa Helsinki!, Kaisa Raittilan ja Matti Pikkujämsän Pikku Päkän purjopäivä sekä Réka Királyn ja Marika Maijalan Lunta sataa, Lupo! 
Jutta Setälä löytää kuvakirjoista kulutuskriittisyyttä, ja Siri Kolu näkee lastenkirjallisuuden heijastavan laajemminkin syitä, miten lapset elävät kulutusvalintojen ja brändiajattelun keskellä. Annastiina Syväjärven ja Johanna Venhon kuvakirja Yllin kyllin ottaa jo nimessään kantaa tämän ajan lapsuuteen. 
Siri Kolu nostaa esiin arvokysymykset pohtimalla lasten ja nuorten laumapaineita käyttäytymisessä ja ulkonäön suhteen. Terhi Rannelan Yhden promillen juttuja kuvaa alkoholiin liittyviä valintatilanteita ja Kalle Veirton Leiri asettaa päähenkilönsä pohtimaan elämänsä suuntaa Kriittisen ajattelun leirillä.
Lapsilta vaaditaan monipuolista ja joustavaa lukutaitoa, mutta kirjoitetaanko heille ymmärrettävää kieltä?
Sari Sulkunen kertoo seminaarissa, mitä nykypäivän lukutaito oikeastaan on: kirjoitetun tekstin lukeminen ei yksin riitä vaan on pystyttävä tulkitsemaan monikanavaisia merkityskokonaisuuksia.  Lukutaitotutkimusten tulosten perusteella suomalaisille lapsille luetaan pienestä pitäen, mutta tarinoiden kertominen ja luetusta keskusteleminen ovat kansainvälistä tasoa harvinaisempia lähtökohtia.
Päivi Heikkilä-Halttunen kaipaa huomiota kielen ymmärrettävyyteen, etenkin silloin kun kohderyhmänä ovat lukemaan opettelevat lapset. Myös kustantajien pitäisi keskittyä helppolukuisten lastenromaanien typografian, ladonnan, taiton, kuvituksen ja tarinan kokonaisuuteen entistä enemmän. Vuoden 2012 lastenkirjoissa oli useita kielellä konstailevia teoksia, jotka voivat lannistaa lukemaan opettelevan lapsen. Parhaimmillaan kielellä leikittely on kielellisen identiteetin muodostamista, mistä esimerkkeinä Heikkilä-Halttunen esittelee Susanna Alakosken Päivän Harrin, Katarina von Numers-Ekmanin Singerin ja Ville Tantun Tiikerisydämen.
Kirjan hyvyys voi joskus olla tarkkaan mietityssä kohderyhmässä ja sen ymmärrykseen virittäytymisessä. Kangasalalainen yläkoululainen Kalle-Emil Vesamäki pitää Aleksi Delikourasin Nörttiä koukuttavana, koska sen ”slangimainen kieli ja nuorten muotivillityksiin liittyvät aiheet kiinnostavat nuoria, mutta aikuinen ei niistä juuri saisi selkoa”.


tiistai 19. maaliskuuta 2013

Paavo miettii, millaista olisi olla tyttö












Anneli Kanto & Noora Katto: Paavo Virtanen ja tyttöjen tavarat. 28 sivua. Karisto 2011.



Taas on työntäyteinen viikko edessä.  

Perjantaina on Lastenkirjainstituutin vuotuinen Kirjakori-seminaari, jossa luodaan katsauksia viime vuoden lasten- ja nuortenkirjatarjontaan. Mukana alustamassa ovat toimittaja-tiedottaja Jutta Setälä, kirjailija ja esitysdramaturgi Siri Kolu, rouva Huu, yliopistolehtori Sari Sulkunen sekä koululaiset Jussi Nieminen, Kalle-Emil Vesamäki ja Joona Jokilampi.

Lastenkirjainstituutin Kirjakori järjestetään jo 14:ttä kertaa.

Idea on lainattu Ruotsista, sisarinstituutin Svenska Barnboksinstitutetin Bokprovning-tilaisuuksista. Odengatanilla Tukholmassa Svenska Barnboksinstitutetin tiloissa on nähtävillä viime vuoden koko ruotsalainen tarjonta aina huhtikuun ensimmäiseen päivään asti. Näyttely on avoinna ma-to klo 12–17.  Näyttelyyn liittyi myös viime viikolla kahtena päivänä identtisinä pidetyt asiantuntija-alustukset eri teema-alueista.

Ruotsissa ilmestyi viime vuonna kaikkiaan 1761 lasten- ja nuortenkirjaa. Suomessakaan ei jäädä kovin kauas näistä luvuista. 

Ruotsalaiset ovat aina olleet hyvin diskreettejä lastenkirjallisuudessa vallitsevan sukupuolitasa-arvon suhteen. 

Viime vuoden tarjontaa koskevassa koosteessa todettiin, että lasten- ja nuortenkirjallisuus on Ruotsissa edelleen naisvoittoinen ala: enemmistö kirjailijoista on naisia. Tytöt dominoivat myös  kirjojen päähenkilöinä, tosin kuvakirjoissa ja sarjakuvissa pojat ovat selvänä enemmistönä.

Tämänpäiväisen Minna Canthin ja tasa-arvon päivän kunniaksi Lastenkirjahyllyssäkin ollaan asian äärellä.


Kun siskot ovat poissa, saa Paavo toteuttaa itseään ihan rauhassa ja makustella tyttönä olemisen eri puolia. Noora Katon kuvitusta Anneli Kannon kuvakirjaan Paavo Virtanen ja tyttöjen tavarat (Karisto 2011).

Anneli Kannon ja Noora Katon Viisi villiä Virtasta -sarjan toinen osa, Paavo Virtanen ja tyttöjen tavarat, ilmaisee jo nimessään olennaisen kirjan teemasta.

Neljävuotias Paavo on ulkoiselta olemukseltaan raisu pikkupoika, mutta hänelläkin on herkkä puolensa. Siskojen huone houkuttaa poikaa. Hän tekee sinne tutkimusretken, kun kaikki muut ovat ulkona:

Huoneessa haisee tytöltä.
Siellä on paljon tyttöjen tavaroita.
Se on tyttöjen värinen.
Veeralla on mikroskooppi, hienot puuvärit,
Suurensuuri ja ihmeenihana tussipenaali,
Värityskirja, hiletarroja, kynänterotin ja pyyhekumi.
Veeran sänky on vaaleanvihreä.
Veeran seinällä on juliste. Siinä on kuuluisa laulaja.
Paavo ei muista nimeä, mutta Veera tietää sen, koska on fani.
Paavokin haluaisi olla fani.

Teksti tuo vaatteiden, värien ja asenteiden kautta karrikoiden mutta silti oivaltavasti esille tyttöjen ja poikien maailman kahtalaisuuden, sen kuilun, jonka media, muoti ja aikuisten määräämät trendit ovat hyvää tarkoittaen mutta lapsen roolimalleja tukahduttaen säätäneet.



Paavo suorastaan riehaantuu kokeillessaan tyttöjen vaatteita ja huomaa että vaatteet vaikuttavat tunteisiin ja olemuksiin. Paavolle tulee tyttöjen vaatteissa ihan "toisenlainen olo". Noora Katon kuvitusta Anneli Kannon kuvakirjaan Paavo Virtanen ja tyttöjen tavarat (Karisto 2011).  

Onneksi Paavolla ei ole estoja toimia myös valmiiden roolimallien vastaisesti. Hän intoutuu kokeilemaan tyttöjen vaatteita ja huomaa, että  ”Hänellä on toisenlainen olo”.

Mutta ennen pitkää Paavo tietysti joutuu havahtumaan karuun todellisuuteen, kun isosiskot tulevat katsomaan huoneessaan tapahtunutta hävitystä. Sopu kuitenki säilyy ja ja sisarukset intoutuvat leikkimään yhdessä, tyttöjen ja poikien yhteisiä leikkejä.

Noora Katon kuvitus on iloisen-roisia ja siinä on vaikutteita manga-sarjakuvien isopäisistä ja ilmeikkäistä ihmishahmoista. 

Sukupuolirooleja keikutetaan myös Tuula Korolaisen ja Taru Castrénin kuvakirjassa Minä olen perhonen  ja Pija Lindenbaumin kuvakirjassa Kenta ja barbiet. 

Molemmat kirjat on taannoin arvioitu Lastenkirjahyllyssä ja kritiikit aukeavat kirjan nimeä klikkaamalla. 











sunnuntai 17. maaliskuuta 2013

Pitkänhuiskea Sylvi-kirja kiehtoo ja innostaa mielikuvitteluun
















Marika Maijala & Juha Virta: Sylvi Kepposen kirjekaveri. 33 sivua. Otava 2012.


Kun kevät vielä antaa odotuttaa itseään, niin luetaan sitten näitä talvisia kuvakirjoja, joita ilmestyikin viime vuonna epätavallisen paljon. 

Sylvi Kepposen kirjekaveri palkittiin viime viikolla Suomen Kirjataiteen komitean vuoden kauneimmat kirjat -kunniamaininnalla. 

Marika Maijala  (s. 1974) kuuluu 2000-luvun alussa aloittaneeseen nuoreen ja nopeasti kannuksensa ansainneeseen kuvittajasukupolveen.  Hänet palkittiin jo vuonna 2008 Rudolf Koivu -palkinnolla.

Maijalan naivistiset, pitkäraajaiset ja isopäiset hahmot ovat helposti tunnistettavia. Hän on kuvittanut mm. Tuula Kallioniemen ja Katri Tapolan Karoliina- ja Väinämö-sarjoja sekä useampia Hannu Mäkelän lastenromaaneja. Vuonna 2008 hänelle tarjoutui mahdollisuus rakastetun klassikon, P. L. Traversin Maija Poppasen, uudelleen kuvittamiseen. Yhdessä puolisonsa Juha Virran kanssa hän aloitti Sylvi Kepposesta kertovan kuvakirjasarjan vuonna 2008 ja sarja on nyt karttunut kolmanteen osaansa.

2000-luvun fantasiabuumi näkyy jo kuvakirjoissakin, joissa vaivattomasti siirrytään arjesta satuun tai huimaan seikkailuun. 

On aika kummallista, että lastenkirjan muotokielen suhteen ollaan edelleen Suomessa varsin konservatiivisia: kirjan kantikas, neliömäinen perusmuoto on yhä vakio, vaikka jatkuvasti kehittyvä kirjapainotekniikka antaisi kokeilulle periaatteessa jo rajattomat mahdollisuudet. Tove Janssonin reikäkuvakirja Kuinkas sitten kävikään? on vielä 60 vuotta ilmestymisensä jälkeenkin anarkistinen, suomalaisessa kirjapainossa toteutettu uskalias kokeilu.

Toisaalta suurin syy lienee kustantajien ja kirjakauppiaiden varovaisuudessa. FILI:n kuvakirjallisuuden viennistä vastaava Tiina Lehtoranta kertoi minulle, että vaikka Marika Maijalan tyyli voisi hyvinkin kiinnostaa maailmalla, niin Sylvi Keppos -kirjojen kohdalla kirjan "vaikea koko" jarruttaa oitis päätöksen tekoa: kuvakirjaa on vaikea laittaa esille hyllyyn sen omintakeisen koon takia.

 Maijala tekee naivistista kuvitusta siinä mielessä, että antaa huutia perspektiiveille ja mittasuhteille. Marika Maijalan kuvitusta Juha Virran tekstittämään kuvakirjaan Sylvi Kepposen kirjekaveri (Otava 2012). 
Sylvi Keppos -kirjasarja vetoaa kuitenkin lapseen juuri kirjojen poikkeuksellisen kapean ja korkean muotonsa vuoksi, samaan tapaan kuin Hanhiemon satuaarre ja Hanhiemon iloinen lipas aikoinaan!               


Pitkän-huiskea muoto oli erityisen perusteltu sarjan avausosassa Sylvi Kepposen pitkä päivä, jossa Sylvin jalat kasvavat niin pitkiksi,  että hän pystyy loikkaamaan avaruuteen asti. Sylvi Kekkosen hukkaretkessä (2010) ollaan jalat visusti maan kamaralla telttaretkellä ja fiilistellään Enska-papan luona kesäisissä retrotunnelmissa. Sylvi Kepposen kirjekaverissa nautitaan runsaslumisesta talvesta.   Näinkin voi idylli lastenkirjassa jatkua, vaikka paksut nietokset ovat käyneet tosielämässä  jo vähän harvinaisemmiksi! 

Impulsiivinen Sylvi ryhtyy kirjeenvaihtoon vastapäisessä talossa asuvan, entuudestaan hänelle tuntemattoman Luka-pojan kanssa. Lukan jalka on kipsissä ja hän katsoo kaihoten huoneensa ikkunasta muiden lasten leikkejä. Kuvituksessa näkökulmaa vuorotellaan hauskasti sisäinteriööreillä ja talvisilla maisemilla. Näin kuvan katsoja samastuu Lukan pitkäveteiseen tunnelmaan. Kirjeessä Sylvi kirjoittaa Lukalle kesäistä satua, johon poika saa keksiä jatkoa. Näin Luka pääsee ensin mielikuvituksen kautta ja lopulta myös konkreettisesti pitkän toipilaskauden paikallaan olon turtumuksesta eroon.


Sylvi ja Luka siirtyvät luontevasti  fantasiaan  yhteisen kuvitteluleikin kautta. Marika Maijalan kuvitusta Juha Virran kuvakirjaan Sylvi Kepposen kirjekaveri (Otava 2012) 


Puu- ja sakuravärit tekevät Maijalan kuvituksesta lapselle helposti lähestyttävän. Maijala käyttää paperikollaasia hyvin niukasti ja lähes huomaamattomasti. Nykyisin muodissa oleva kuvitustekniikka ei näin muodostu itsetarkoitukselliseksi.

Sarjan kahden aiemman osan aukeamien vinjettikirjaimet ovat  tästä uusimmasta osasta nyt hävinneet ja koristeellisuus ilmenee muissa detaljeissa, (esim. pikkulinnut tai tapetin kuviointi). Ruudutus, vaakasuorat linjat ja muut symmetrisesti jatkuvat ornamentit tuovat kuvitukseen ryhtiä ja dynaamisuutta. Maijalan erityismaneerina on katkoa ihmiskehoa epäsovinnaisilla kuvan rajauksilla. 

Kohtaaminen. Kuvan katsoja pääsee mukaan intiimiin kohtaamiseen Luka-pojan pitkällisen toipilasvaiheen jälkeen. Sylvi on kääntänyt selkänsä pois kuvan katsojasta. Marika Maijalan kuvitusta Juha Virran kuvakirjaan Sylvi Kepposen kirjekaveri (Otava 2012).

Sylvi Kepposen kirjekaveri henkii menneen ajan lapsuus-glamouria. Luka kirjoittaa päiväkirjaa, lukee Grimmin satuja ja soittelee preludeja nokkahuilulla. Paikoilleen pakotettu Luka ja terhakka Sylvi muodostavat näin hauskan vastinparin toisilleen.  

Ja rouva Huun sukupolvelle ja sitä edeltäneille kirjasarjan päähenkilö tuo oitis mieleen erään jo edesmenneen valtion päämiehen pienen kulturellin rouvan...


Arvio on ilmestynyt aiemmin Onnimannissa 3/2012, joka oli kuvakirjakritiikkin keskittynyt teemanumero.