Vetävä ja yhä ajankohtainen oikeussalidraama

 

Walter Dean Myers: Peto, suomentanut Jukka Nyman, 269 sivua, Otava 2000. 

 

 

Mä en enää jaksa ajatella koko elokuvaa, mä vihaan tätä paikkaa niin paljon. Mutta ellen mä ajattelis elokuvaa, mä tulisin hulluks. Koko ajan täällä vaan loukataan ihmisiä. Jos jotakuta vähän vilkaisee, niin se sanoo: ”Mitä sä tuijotat? Nyt tuli turpaan!” Tai jos sanoo jostakin, josta ne ei tykkää, siitäkin saa turpaan. Yhdellä kaverilla on veitsi. Tai oikeastaan se ei ole veitsi, vaan hammasharjan kädensijaan kiinnitetty terä. 

Mä vihaan tätä paikkaa. Mä en pysty kirjoittamaan sitä niin monta kertaa että se ilmaisisi mun tunteitani. Mä vihaan, vihaan, vihaan tätä paikkaa.

 

 

Tämä ei nyt ole mikään kevyt kesäkirja, mutta näillä mennään.

 

Vuosituhannen taitteessa Otava julkaisi Signal-nimistä nuortenkirjasarjaa, jossa ilmestyi ajankohtaisia nuoruuden kuvauksia Yhdysvaltojen lisäksi mm. Saksasta, Englannista, Ruotsista ja Italiasta. 

Sarjan kirjat olivat nelikulmaisia ja muistuttivat näin sen aikaisia CD-levyjen kansia myös graafisessa kansitaiteessaankin.

Sarjan kirjoja yhdisti rosoisuus, rujous ja käsiteltävien ajankohtaisuus. 

Signal-sarjan kirjoista esimerkiksi Christina Nord Wahldénin Liian lyhyt hame (suom. Nora Schuurman, Otava 1999 sopii hyvin metoo- ja Walter Dean Myersin (1937–2014) Peto black lives matter -keskustelun pohjaksi. 

Romaanien ajankuva ei yli 20 vuoden aikana ole juurikaan vanhentunut.

Pedon ajankohtaisuuden on huomannut myös striimauspalvelu Netflix, joka on ottanut levitykseen vuonna 2018 ilmestyneen elokuvan Beast, joka pohjautuu hyvinkin uskollisesti Myersin vuonna 1999 ilmestyneeseen samannimiseen nuortenromaaniin. 

Elokuva sopii hyvin romaanin kupeessa katsottavaksi. 

Päähenkilö Steve, 16,  on mustaihoinen ”kunnollisen perheen” poika Harlemista. Hän haaveilee ryhtyvänsä tekemään elokuvia. 

Steve pidätetään osallisuudesta kioskinpitäjän ryöstömurhaan. Romaanin dekkarimainen rakenne esitetään Steven kirjoittamana elokuvakäsikirjoituksena, jonka vuoropuhelussa äänen saavat Steven lisäksi myös esimerkiksi vanginvartija, asianajaja, syyttäjä ja tuomari.  

Vuoropuhelun seuraaminen voi olla tottumattomammalle lukijalle haastavaa, mutta kerronta on yhtä kaikki vetävää ja Stevestä piirtyy nopeasti lukijalle kuva sympaattisesta ja omaa oikeuttaan penäävästä nuorukaisesta.

Steveä kannattelee tutkintavankeuden aikanakin unelma elokuvan teosta ja luovasta työskentelystä.

Näiltä osin Pedon kirjapariksi sopisi myös Hanna Marjut Marttilan nuortenromaani Filmi poikki! Ensi-ilta tänään torstaina (Otava 2007), joka kertoo 15-vuotiaasta elokuvaohjaajan urasta haaveilevasta Torstista.    

 

Minna inspiroi myös nykytyttöjä

Elina Lappalainen & Ilona Partanen: Ihmeellinen Minna ja suomalaiset supernaiset, 40 sivua, Tammi 2019

Suomalainen lasten tietokirjallisuus on poikkeuksellisen hyvässä vedossa. 

Lapsille ja nuorille julkaistaan entistä enemmän tarinallisia tietokirjoja, joissa nykyhetkeen sijoittuvan juonellisen kehyskertomuksen kupeessa tarjotaan tietoa ja ahaa-elämyksiä helposti omaksuttavassa muodossa.  

Elina Lappalaisen kirjaformaatti on rakenteeltaan ilahduttavan erilainen verrattuna moniin viime syksynä ilmestyneisiin suurnaiskirjoihin, joiden määrämittaisissa esittelyissä pyrittiin kokoamaan naisten elämän ydinkohtia nuorta lukijakuntaa kiinnostavaan muotoon usein hengästyttävällä tahdilla. 

Tietokuvakirjassa ei glorifioida naisten sankarillisuutta liikaa. Nykypäivän sankarinaiset ovat muun ohessa myös äitejä ja isoäitejä.

Näkymä Minnan salongista. Etualalla supattavat Elli ja Hanna.
 Ilona Partasen kuvitusta Elina Lappalaisen kuvatietokirjaan 
Ihmeellinen Minna ja suomalaiset supernaiset (Tammi 2019). 

Sisarukset Elli ja Hanna tutustuvat suomalaisiin suurnaisiin. Ensin he vierailevat Kuopion korttelimuseossa Minnan salongissa. Tytöt eivät ole uskoa korviaan, kun opas kertoo Minna Canthin ajan elämästä. 

[ – – ]  – Tyttökoulussa tytöt opettelivat puhumaan vieraita kieliä, soittamaan pianoa ja tekemään käsitöitä. Matematiikkaa ja biologiaa opetettiin kunnolla vain poikien koulussa, opas jatkaa.  

–     Täh, eikö! Hanna huudahtaa. – Kamalan epäreilua! Muutkin lapset pudistelevat päätään epäuskoisina.  

–     Se oli kamalan epäreilua myös Minnan mielestä, Petra-opas sanoo. 

– Siksi hän kirjoitti paljon näytelmiä ja lehtijuttuja tyttöjen oikeudesta koulutukseen. Hänen mielestään tytöillä ja pojilla piti olla samat oikeudet ja mahdollisuudet. 

Näkymä Minna Canthin perheen arjesta. Ilona Partasen 
kuvitusta Elina Lappalaisen kuvatietokirjaan Ihmeellinen 
Minna ja suomalaiset supernaiset (Tammi 2019). 

Elli ja Hanna kohtaavat  elossa olevia tunnettuja sankarinaisia tai tutustuvat muutoin luontevasti jo edesmenneisiin suomalaisiin suurnaisiin. Heidän oma mummonsa on kehitysfysiologian ja kantasolujen uraauurtava tutkija, professori Irma Thesleff, joka on erikoistunut lasten hampaiden oikomiseen. 

Mummo kertoo fanittavansa tähtieteen professori Liisi Otermaa. Hän vie tytöt myös Kansallisteatteriin katsomaan Minna Canthin näytelmää Papin perhe. Teatterin jonosta he pongaavat presidentti Tarja Halosen. (Ja tarkkasilmäinen kuvan katsoja tunnistaa myös Sofi Oksasen!) 

Tarja Halosen nykyiset pyrkimykset edistää  tyttöjen pääsyä opintielle havainnollistaa aikajanaa oivaltavasti: asiat eivät ratkea hokkus-pokkus -ratkaisulla, vaan vaativat monen sukupolven naisten ponnistelua puuttua havaittuihin epäkohtiin. 

Hanna on laatimassa kouluun esitelmää Tove Janssonista, ja yhdessä mummon kanssa ihmetellään myös hänen monipuolista uraansa. Ellin ja Hannan äidin esikuva on Armi Ratia, jonka Marimekko-yritys on innostanut häntä luomaan oman vaatemalliston.  

Taiton rytmikkyys näkyy hienosti aukeamalla, jossa esitellään 
Armi Ratian Marimekko-yrityksenkankaanpainoa. Ilona Partasen 
kuvitusta Elina Lappalaisen kuvatietokirjaan Ihmeellinen 
Minna ja suomalaiset supernaiset (Tammi 2019). 

Harkituilla nostoilla ja detaljeilla piirretään kinnostavia pikamuotokuvia kuuden suomalaisen naisen elämästä. 

Kuvittaja Ilona Partanen tekee tunnistettavia näköiskuvia silti sopivasti tyylitellen. Kuvituksesta ei tule ähkyn tunnetta, onnistunut taitto rytmittää naisten elämäntarinaa.

Lisää Minna Canthista lapsille ja nuorille:

Anneli Toijala: Myrskylintu, Tammi 1994 / nuortenromaani.

Arvioitu maaliskuussa vuonna 2010 Lastenkirjahyllyssä. 

Vilja-Tuulia Huotarinen: Heistä tuli kirjailijoita, 12 muotokuvaa suomalaisista naistaiteilijoista, kuv. Riikka Sormunen, Tammi 2019.

Arvioitu Lastenkirjahyllyssä tammikuussa 2019. 

Elina Tuomi: Itsenäisiä naisia. 70 suomalaista esikuvaa, S & S 2018.

Ida & Riikka Salminen: Tarinoita suomalaisista tytöistä jotka muuttivat maailmaa, S & S 2018.

Toim. Taru Anttonen & Milla Karppinen: Sankaritarinoita tytöille (ja kaikille muille). Kertomuksia rohkeista naisista Minna Canthista Almaan, Into kustannus 2018. 

Leena Virtanen & Sanna Pelliccioni: Minna! Minna Canthin uskomaton elämä ja vaikuttavat teot, Teos 2018.

Voitto kotiin, Eetu!

Katarina Ekstedt & Thomas Olsson: Eetu pelaa jääkiekkoa, suomentanut Osmo Ryytty, 32 sivua, Karisto 2015.

Tänään taidetaan jännittää monessa lapsiperheessä nuorten kiekkoleijonien MM-finaalin peliä.

Ja kävipä loppupelissä sitten kuinka päin vaan, niin luulen, että päämäärätietoinen jääkiekkoharrastus tai vähemmän totinen höntsäily  tulee lisääntymään myös leikki-ikäisten keskuudessa.

Parahultaisen sopivasti Karisto julkaisi jo viime syksynä ruotsalaisen kuvatietokirjan Eetu pelaa jääkiekkoa. Ruotsissa tekijäpari Ekstedt & Olsson ovat tehneet kokonaisen sarjan, jossa kuvataan lasten erilaisia harrastuksia.

Litteä pallo herättää Eetussa ja hänen kavereissa aluksi ihmetystä.
Thomas Olssonin kuvitusta Katarina Ekstedtin tekstiin kuvakirjassa
Eetu pelaa jääkiekkoa (Karisto 2015). 

Sarjassa on selvästi otettu lähtökohdaksi, että harrastus on lapselle tyyten vieras: Eetu siis ihmettelee kotinsä lähelle jäädytetyn kentän laidalla ystäviensä Mintun ja Jussin kanssa hiukan heitä vanhempaa poikaa, joka ”laukoi, pyörähteli ympäri, luisteli edestakaisin ja humautti kummallista litteää palloa mailallaan. Maali!”

Eetu ja kaverit kiinnostuvat jääkiekosta ja vanhempiensa avulla he pääsevät paikalliseen jäähalliin entisen kiekkokuninkaan valmennettaviksi. Uusi harrastus aloitetaan ensin luistelutekniikan hiomisella.

Jääkiekkoilijan varusteet nimetään tarkkaan. Onneksi lapset saavat varusteet lainaan jääkiekkoseuralta, ettei niihin tarvitse heti alkuun investoida suuria summia.  

Osmo Ryytyn suomennoksessa on mukautettu tekstiä Suomen oloihin, ja kuvituksessakin lapsilla on Suomi-leijonapaidat yllään!

Peliä edeltävänä iltana Eetu makoili sängyllä ja ajatteli asioita. Hän oli tyytyväinen siihen, että oli oppinut paljon lyhyessä ajassa. Pian hän pelaisi vähintään yhtä hyvin kuin Mikael Granlund tai Tuukka Rask. Olisi siistiä, jos hänestä itsestään tulisi ammattilaiskiekkoilija ja hänellä olisi oma tuuletus ­ – ylävitonen ja hyppy korkealle ilmaan.

Thomas Olssonin kuvitus on toteutettu digitekniikalla, ja kuvakirjan tunnelma
on vähän tekopirteä. Karrikointi ilmeissä ja eleissä menee välillä vähän yli,
ja pahimmin tämä näkyy aikuishahmojen piirteissä. Thomas Olssonin kuvitusta
Katarina Ekstedtin tekstiin kuvakirjassa Eetu pelaa jääkiekkoa (Karisto 2015). 

Lopulta koittaa suuri päivä, mutta siihen ei lähdetä veren maku suussa. Ja jos kesken pelaamisen tulee pissahätä, niin siitäkin selvitään.

Ruotsalaiseen tasapuolisuuden mentaliteettiin kuuluu tietysti, että tytöt ja pojat pelaavat tasaveroisina samassa joukkueessa. Vapaa-ajanohjaajarouva opastaa oikeaa pelitekniikkaa valkoiset helmet kaulassaan.

Ja hauskana yksityiskohtana maininnan ansaitsevat myös  jääkiekkoon hurahtaneet "seniorikaverit", jotka auttavat lapsia varusteiden pukemisessa. 

Ja tuleehan se voitto ensimmäisessä pelissä, ja Eetu pääsee tuulettamaan unelmiensa mukaisesti!

Nuortenkirjat suunnannäyttäjinä myös tasa-arvon suhteen

Tänään vietetään tasa-arvon päivää kirjailija Minna Canthin elämäntyön kunniaksi ja kuluva viikko on myös rasisminvastainen viikko. Nuorille suunnattuja toimintaideoita viikon viettoon löytyy mm. Allianssin, Suomen nuorisotyön palvelu- ja vaikuttajajärjestön, globaalikasvatuksen sivuilta.

Suomalaisen nuortenromaanin arvokeskustelu on ollut aina 2000-luvun alkuun asti melko pidättynyttä. Onkin perusteltua sanoa, että erilaiset kulttuurit ovat vasta vähin erin vakiintumassa suomalaisiin nuortenkirjoihin.

Ismo Loivamaa on todennut Kotimaisia lasten- ja nuortenkirjailijoita 8 –kirjailijahakemiston (Avain 2012) saatesanoissa, että aihealuetta käsitellään nykyisin eniten ulkomailta adoptoitujen lasten kautta. Tuorein esimerkki tästä löytyy Kirsti Ellilän lastenromaanista Majavakevät (Karisto 2012), jonka päähenkilönä on Kolumbiasta adoptoitu tyttö.

Varhaisimmat modernin suomalaisen nuortenkirjallisuuden monikultuurisuuden kuvaukset juontuvat 1990-luvulle, yksi ensimmäisistä löytyy Pirkko Talvion jugoslavialaisen pakolaisperheen muuttoa Suomeen kuvaavasta lastenromaanista Minä olen Davor (Tammi 1994) ja Marianne Backlénin jamaikalaispojan Suomen-vierailusta kertovasta nuortenromaanista Donovan (WSOY 1995).

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden voikin katsoa olleen edelläkävijä maahanmuuttajien omien tuntojen kuvauksessa. Aikuisille suunnatuissa romaaneissa aihe on noussut näyttävästi esiin vasta 2000-luvulle tultaessa.

Vuosituhannen taitteessa ilmestyivät ensimmäiset rasismia suomalaisen päähenkilöpojan näkökulmasta kuvaavat teokset, kuten Kari Levolan Dumdum (Tammi 1998) ja Marja-Leena Tiaisen Pikkuskini (Tammi 2002). Tiainen on laajentanut aihepiiriä myös rasismin kohteeseen Alex-trilogiassaan (Tammi 2006–2008), joka antaa Itä-Euroopan katulapsille ja terrorismille sekä suomalaisen pakolaiskeskuksen maahanmuuttajille jo inhimilliset kasvot.

Varhaisnuortenromaanien osalta tärkeää asennemuokkausta on tehnyt Tuula Kallioniemi Pätkämäki-sarjan kirjoissa (Otava 2002–2007), joissa kerrotaan ystäväkaksikosta, Totista ja Tiituksesta. Totti ja hänen siskonsa Tintti on adoptoitu Etiopiasta, mutta heidän identiteettinsä on silti suomalainen. Tiitus ei ystävänsä taustaa mitenkään kyseenalaista, mutta hän joutuu usein työstämään aihetta yhdessä Totin kanssa.

Kallioniemi kiteyttää nasevasti Tottiin kohdistetut ennakkoluulot dialogiin. Hän kohtaa rasismia lähinnä ajattelemattomien aikuisten taholta, mutta myös samanikäisten suomalaisten ikätoveriensa taholta, kuten tässä katkelmassa, kun mittaa toisistaan ottavat Totti, Tiitus ja rasistisia ilmauksia pidäkkeettömästi käyttävä Nyssönen kirjassa Totti ja Tiitus: Pätkämäen tarzanit (2007):

– Teikäläisten aivoihin ei taida mahtua kovin monta asiaa yhtä aikaa, Nyssönen naurahtaa. Toisaalta, teikäläiset ovat kadehdittavan nopeita sprinttereitä. Ei kaikkea voi saada.

– Mitkä ihmeen teikäläiset? Totti kysyy.

– No, teikäläiset…

Ensimmäistä kertaa Tiitus kuulee Totin äänen niin viileänä.

– No…kyllähän sä tiedät, Nyssönen sanoo.

– En tosiaan taida tietää, Totti korottaa hiukan ääntään.

– Tyypit hei, älkää nyt, Tiitus kieltää.

– Sähän olet kotoisin sademetsien viidakosta. Sähän olet…neekeri, Nyssönen huomauttaa.

– Ja sä taidat olla karkuteillä jostain suljetulta osastolta, Totti tiuskaisee.

– Totti hei, lopeta jo, Tiitus sanoo.

Totti mulkaisee Tiitusta epäuskoisesti.

– Toi aloitti, Totti sanoo. Ei sillä ole mitään oikeutta…

– Entäs vahvemman oikeus, Nyssönen virnistää ja pullistelee rintaansa.

– Sellaista ei olekaan! Totti huutaa jo.

– Sehän nähdään! Nyssönen sanoo matalasti. Se ei näytä enää siltä kuin vitsailisi.

– Totti, ihan tosi, Tiitus anelee.

– Rasisti, Totti sähähtää Nyssöselle.

– Pygmi hiljaa! Nyssönen karjaisee.

– Mun ei tartte kuunnella tuollaista! Totti kiljuu.

– Ei tosiaankaan. Voit jäädä tänne ihan vapaasti itseksesi, Nyssönen sanoo ja kävelee veneelle.

– Sun orjalaivaan mä en tulisi, vaikka joutuisin jäämään tänne loppuiäkseni! Totti huutaa.