torstai 10. lokakuuta 2019

Turhat tunkkaiset luulot pois klassikoista, kieli poskessa, mutta asiantuntevasti















Maria Laakso: Taltuta klassikko! Kuvittanut Johanna Rojola. 216 sivua. Tammi 2019. 










Tamperelainen kirjallisuudentutkija Maria Laakso viittaa juuri ilmestyneellä nuorten tietokirjallaan  Taltuta klassikko! kintaalla aikuisten huolipuheelle liittyen nuorten vähentyneeseen lukemiseen.

Kirja on onnen omiaan yläkoulua päättävälle ja lukioikäiselle nuorelle, joka kamppailee äidinkielen ja kirjallisuuden tunnilla pakkoluettavien kotimaisten klassikkojen äärellä. 

Teos ei silti ole mikään oikotie onneen, vaikka Laakso itsekin puhuu kursailematta klassikkobluffista. 

Mainiosti olennaisen kiteyttävistä juonireferaateista huolimatta sen ydin on mielestäni aivan muualla.

Laakso osoittaa rivien välissä nasevasti sen, kuinka tärkein heräte lukemisen tajuntaa räjäyttävästä voimasta tulee toteen näytetyksi vain ja ainoastaan silloin, kun nuori itse omaehtoisesti oivaltaa lukemansa (klassikko)kirjallisuuden vivahteet ja ylivertaisuuden.  


Johanna Rojolan kuvituksissa hyödynnetään tehokkaasti
vain yhtä lisäväriä, joka on kunkin kohdeteoksen kohdalla
tarkoin valittu. Tehovärin käyttäminen oli yleistä 1950–60-luvuilla,
mutta se vaikuttaa yllättävän freesiltä! Rojolan näkemys  Minna Canthin
Työmiehen vaimon Homsantuusta Maria Laakson tietokirjassa
Taltuta klassikko!
(Tammi 2019). 

Maria Laakso antaa nykynuorille sopivan kokoisen työkalupakin klassikoiden selättämiseen. 

Laakso riisuu klassikkokirjallisuudesta kaiken pönötyksen, pölyn ja pöljän ajatuksen pakon edessä lukemisesta. Hän tuo kotimaisten klassikkojen opettamiseen kipeästi kaivattua anarkiaa. 

Minulla on ollut ilo olla vuosien mittaan useammassakin yhteisessä työprojektissa Maria Laakson kanssa. Hänen puhetyylinsä ja kielen tajunsa näkyy ja kuuluu tekstistä ällistyttävän tunnistettavana. 

Verbaalisesta tykityksestä ja kieli poskessa -tyylisestä huumorista huolimatta teoksen pohjalla näkyy ja kuuluu rautainen asiantuntemus ja vankkkumaton kunnoitus käsiteltyjä teoksia kohtaan. 

Laakson mukaan klassikoiden taltutukseen tarvitaankin ennen muuta reipasta retkimieltä ja hyviä istumalihaksia.


Johanna Rojolan potretti L. Onervasta ja Mirdjan
monista miehistä puhuu puolestaan! 
Rojolan kuvitus
Maria Laakson tietokirjaan

Taltuta klassikko! 
(Tammi 2019). 


Suomalaisen kirjallisuudenhistorian ja klassikkojen juonien nykykielistämisessä Laakso tekee todellisen kulttuuriteon. 

Hän käyttää nykynuorison rentoa ja värittynyttä puhekieltä kautta kirjan, yhtälaisesti teosten juonitiivistelmissä, kirjallisuudentutkimuksen eritystermien selityksessä kuin kirjallisuushistorian nasevissa koonneissakin. 

Arvatenkin Taltuta klassikko! tulee kulumaan myös kirjallisuudenopiskelijoiden käsissä ja siinä voisi eittämättä olla potentiaalia jopa yliopiston pääsykoekirjaksi. 

Saatan nyt syyllistyä liioitteluun, mutta uumoilen, että kirjallisuudenopinnot klassikoiden kirjallisuusanalyyseineen näyttäytyvät Laakson teoksen jälkeen monelle ammattiuraansa vasta suunnittelevalla nuorelle varteenotettavana ja KIINNOSTAVANA vaihtoehtona. 


Laakson luupin alla on kahdeksan keskeistä kotimaista klassikkoa, jotka esitellään kronologisessa järjestyksessä. Taltutus aloitetaan Kalevalasta, josta siirrytään Kiven Seitsemään veljekseen ja Minna Canthin Työmiehen vaimoon.


Johanna Rojolan näkemys Väinö Linnan Tuntemattoman
sotilaan
suhteista. 
Rojolan kuvitusta Maria Laakson
tietokirjaan
 Taltuta klassikko! (Tammi 2019).

1900-luvulta käsittelyyn tulevat Edith Södergranin runous, L. Onervan Mirdja, Aino Kallaksen Suden morsian sekä Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen ja Väinö Linnan Tuntematon sotilas

Teokset käsitellään peräkkäin liki samalla metodilla, mutta silti mukavasti varioiden. 

Tekijöiden elämäkerrallisia tietoja tuodaan harkittuina nostoina, teokset kontekstoidaan aikaansa ja kirjalliseen keskusteluun, mutta samalla klassikoita tulkitaan siekailematta myös nykypäivän termien ja assosiaatioiden kautta. 

Juoni ja henkilöhahmot esitellään ja muutamien osalta tuodaan esille myös klassikoista tehtyjä adaptaatioita (mukana niin lastenkirjoja, elokuva- ja teatterisovituksia kuin maalauksiakin).  Letkeän vaivattomasti Laakso ujuttaa tekstiinsä myös kirjallisuudentutkimuksen avainkäsitteitä. Klassikoista on valittu järkiään hyviä katkelmia analyysin tueksi. 


Maria Laakso ei aliarvoi oletettuja nuoria lukijoitaan ja puhuu siis kursailematta myös kaanonista ja sen muodostumisesta muistuttaen heti perään kerkeästi, että tämäki teos  ”sivuuttaa monet hyvät kirjat ja nostaa framille vain tietyt”. Kyseenalaistaminen on vain hyvästä, ja jokainen voi tehdä myös omia klassikkolistauksia. 

Melkein voisin luulla, että kyseessä on äidinkielenopettajien kirjallisuuden ammattilaiselle antama tilaustyö. Tietokirjan alkuidea juontaa parin vuoden taakse: Laakso lähetti ideansa Tammen lasten ja nuorten Ihan totta! -tietokirjakilpailuun ja sijoittui nuorille suunnattujen tietokirjojen sarjassa toiselle palkinnolle.



Tänään vietetään Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivää. 


maanantai 7. lokakuuta 2019

Joku muu


















Kirsti Kuronen: Merikki, 99 sivua, Karisto 2019. Kansikuva Sanna-Reeta Meilahti. 






Osa tämän syksyn kotimaisesta kaunokirjallisuudesta – aikuisille tai nuorille suunnastusta – näyttää keskittyvän elämän yleisinhimillisiin perustuntoihin yli ikärajojen. Parhaimmillaan niissä häivytetään keinotekoisia raja-aitoja eri kirjallisuudenlajien ja lukijoiden oletetun iän sekä elämänkokemuksen väliltä.

Sivusin tätä havaintoa myös juuri ilmestyneen, nuortenkirjallisuuteen keskittyvän Onnimannin 3/2019 pääkirjoituksessa

Kirsti Kurosen kolmas nuorille suunnattu säeromaani Merikki kuvaa tyttöjen välisen ystävyyden intensiteettiä yhtä voimakkaasti kuin Aino Louhen sarjakuvaromaani Mielikuvitustyttö (Suuri Kurpitsa 2019).

Merikki kertoo ystävyyden rikki menemisestä.  

Kirsti Kuronen on kiteyttänyt tyttöjen ystävyyden, sielunsiskouden ­– tai Merin mielestä surusiskouden – kaikki kipeääkin tekevät juonteet. 

Ruusu ja Meri ovat olleet parhaat ystävät viisivuotiaista asti. Lapsuuden barbileikeistä on siirrytty toisenlaisiin leikkeihin, kun tytöt ovat perustaneet letitys-vlogin. 

Ruusun taipumus pomottamiseen, kontrollointiin ja/ tai spontaaniuteen tulee oivaltavasti esille lapsuuden barbileikkien katkelmissa sekä Ruusun huikentelevaisessa ideassa, jossa tytöt letittävät pitkät hiuksensa yhdeksi koulupäiväksi yhteen. 

Merin ja Ruusun ystävyyteen tulee Merin näkökulmasta lopullinen särö, kun Ruusu haluaa vaihtelua kaveeraamalla  enemmän myös muiden tyttöjen kanssa. 

Lukija huomaa nopeasti, että Meri ja Ruusu ovat sittenkin hyvin erilaisia: Meri pitää rutiineista ja järjestyksestä, Ruusu elää enemmän hetkessä ja tunteella. 

Ruusu väittää myös nähneensä Merin elokuvissa, minkä Meri kiistää. 

Kuronen on kertonut kohtauksen ammentavan itse koetusta: hän näki sanomalehdessä valokuvan rock-konsertista, jossa oli aivan hänen näköisensä nuori nainen. Kokemus oli hämmentävä ja jätti jäljen.

Merikin rivien väliin jää tulkinnanvaraisuutta ja eri aikajanoille ilmaa. 

Lukija joutuu ponnistelemaan hahmottaessaan eri kertojan äänet ja kerronnan käännekohdat. Säeromaanin epäkonventionaalinen muoto haastaa keskittyvään lukemiseen, jossa jo edellä kerrottuun palataan ja kootaan yksityiskohdista lopulta koko tarinan kaikki palaset yhteen. 

14-vuotias Meri ei liioin ole kaikin osin luotettava kertoja. Kuronen on tiivistänyt Meriin murrosikäisen tytön epävarmuuden ja ailahtelevuuden tunnot. 

Lukija voi halutessaan puntaroida sitä, mahtaako Meri ylireagoida muiden kommentteihin ja käytökseen. Kurosen säeromaanin äärellä tavoitin samoja tuntoja kuin lukiessani matkan päästä aikuisena omia teiniaikaisia päiväkirjojani: Kuka on tuo neuroottisesti itseään ja ympäristöään jatkuvasti tarkkaileva nuori? Eikö joku voisi vähän ravistella häntä lempeästi ja vakuuttaa, että kaikki huoli on turhaa?



Ruusulle tärkeintä on kiva hetki tässä ja nyt,

 lyhyt räpäys ilman eilistä tai huomista, 

 minusta on kamalan vaikeaa

 pysähtyä tilanteisiin nauttimaan, 

 kelaan koko ajan mennyttä ja tulevaa:

 mitä Ruusu sanoi viime viikolla

 mitä jos huomenna maa järisee

 olisiko pitänyt valita ilmaisutaito

 mitä jos tämäkin letti epäonnistuu

 mitä äiti sanoo jos menen kännissä kotiin

 mitä naapuri sanoo jos laulan suihkussa

 mitä opettaja sanoo jos kiroilen

  mitähän minä sanon

  ja mitä jos en koskaan löydä ystävää

  olen tyhmä ja hankala

 loppuun saakka 

 yksin 





Kirsti Kurosen lisäksi säeromaanit eivät ole – vielä – innostaneet muita kotimaisia nuortenkirjailijoita.  Tilausta olisi varmasti myös pojille sopivista teoksista! 






tiistai 1. lokakuuta 2019

Ääni saamelaiselle nykynuoruudelle
















Siri Broch Johansen: Minä olen hiihtäjä (alk. Mun lean čuoigi, 2014), suom. Irene Piippola, 95 sivua, Atrain & Nord 2019. Kansikuva Hannele Harald.




Siri Broch Johansenin nuortenromaanin lukeminen oli minulle jossain määrin tajuntaa räjäyttävä elämys.

Viime aikoina on entistä painokkaammin esitetty vaatimuksia siitä, että muualta tulleiden ääni ja kokemukset saataisiin kuulumaan myös suomalaisessa lasten- ja nuortenkirjallisuudessa. 

Broch Johansenin romaani todisti minulle, kuinka tärkeää – ja kiinnostavaa! – on saada tietää myös alkuperäiskansojen tuiki tavallisesta arjesta.

Nuortenromaanin nimi ei ole kovin kaksinen, mutta kerronta alkaa vetävästi ja koukuttaa lukijan oitis. Jotakin dramaattista on tapahtunut ja minäkertoja Jovsset kertaa tapahtumia menneessä aikamuodossa.


Päähenkilö Jovsset on 15-vuotias. Hänellä on neljä vuotta nuoremmat kaksossiskot,  jotka anastavat isoveljen mielestä kotona toisinaan vähän liikaakin huomiota. 

Saamelainen identiteetti tulee hienoin vivahtein esille.

Kotiväki kutsuu poikaa saamelaisella nimellä Jovsset, mutta kaverien keskuudessa hän on Josef, joka on myös viranomaisrekistereissä merkitty hänen nimekseen. 

Poika tiedostaa, että hänessä on aineksia johonkin erityiseen. Hän ei kaverinsa Oskarin tavoin aio jäädä asumaan pieneen kyläpahaseen, jossa voi käydä Shellin huoltoasemalla pelaamassa lottoa kerran viikossa, kalastaa kesät haukia Teno-joesta ja taimenia järvistä ja pyytää talvella riekkoja. 

Jovvsetilla ja parhaalla ystävällä Perillä on isommat suunnitelmat tulevaisuuden varalle. Pojat soittavat samassa bändissä. Netissä surffaava Per haaveilee suuren maailman rock-elämästä. Jovssetin isoin intohimo liittyy kuitenkin hiihtämiseen. 

Olen aina tykännyt hiihtämisestä. Sen rytmi koukuttaa, hiihtää, hiihtää, pitää tahtia. Eikä tarvitse katsoa kaksosten perään. Pääsee rauhaan. Isällä on tapana todeta, että minulla on pitkänmatkankeho. – – 

Eräelämä laavuineen ja riekon pyynteineen on näille pojille osa arkea. Retkeily ja eräelämä, bänditreenit ja kaverisuhteet ovat luontevasti tasapainossa keskenään. 

Rippikoulu herättää Jovssetissa paljon ajatuksia ja konfirmaatiopäivässä on erityistä latausta:

Korfirmaatio oli omanalaisensa tapahtuma, kuin näyttely: Joka ainoalla oli uusi saamenpuku tai kansallispuku tai puku tai mekko. Ne joilla ei ollut saamenpukua tai kansallispukua, pukivat päällensä valkoisen  rippikaavun. Kävelimme jonona sisään ja istuimme etupenkkiin. Äiti, isä, Sunná, Ingir, kummitäti, mummo ja eno ja kaksi tätiä olivat ahtautuneet samalle penkkiriville. Ainoa päivä vuodessa kun kirkko on aivan täynnä, on konfirmaatiopäivä.


Bändin manageri ja toinen basisti, Márjá, on Jovssetille erityinen ihminen. 

Sara Broch Johansen kuvaa kauniisti nuorten rakastumista kaikkine epävarmuuden tuntoineen. Poika rakastaa tyttöä niin paljon, että se tekee kipeää. Kun Jovvset palaa telttaretkeltä Márján kanssa, äiti huomaa heti, että jotain erityistä on tapahtunut. 

Olen oppinut että kun Márjá kysyy, pidänkö hänestä, voin sanoa juuri sen mitä tuntuu. Tämä on mahdollista, vaikka hän juuri on tehnyt minusta miehen.  
Onko Márjá oppinut mitään? En oikein tiedä. Hän tietää kuitenkin että minulla on tunteita ja että saatan olla epävarma ja tuntea kipua koko kehossa. Ja sen hän ainakin tietää että minä olen niin, niin hyvä hänelle. 

Jovvset jatkaa 10-luokalla, jotta hän pystyy keskittymään myös hiihtämiseen. Hänelle tarjoutuu nimittäin mahdollisuus päästä Norjan maajoukkueeseen. 

Pojan on tehtävä vaikea päätös bändin ja hiihtämisen välillä. Márján on vaikea ymmärtää hänen päätöstään. Kohtalo puuttuu kuitenkin peliin.

Romaanin kerrontatekniikka ja dramaattisuus tuovat  mieleen Marja-Leena Tiaisen Rakas Mikael -nuortenromaanin (Tammi 1999; kansikuva uudesta painoksesta). 


Pohjois-Norjassa Finnmarkissa asuva Siri Broch Johansen (s. 1967) on saamelainen monitoimija – kirjailija, kääntäjä, dramaturgi ja laulaja. 

Pohoissaameksi kirjoitettu Mun lean čuoigi on hänen toinen nuorten-romaaninsa, joka ilmestyi alun perin vuonna 2014. Broch Johansenin ensimmäisen nuortenromaanin suomennos, Saran päiväkirja, ilmestyy niin ikään vielä tämän  syksyn aikana Atrain & Nord -kustantamolta. 


Muokattu 6.10. ja 7.10. 2019.