Käärme paratiisissa

Fredrik Sonck & Jenny Lucander: Freja och huggormen, 32 sivua, Förlaget 2023.

 

 

 

 

Viime aikoina olen havainnut kotimaisessa kuvakirjatarjonnassa yksioikoistumista. 

Sekä käsiteltävissä teemoissa että kuvituksen nyansseissa syvälle meneviä kuvakirjoja julkaistaan entistä vähemmän. 

Kotimainen kuvakirja näyttää jäljittelevän entistä tietoisemmin kansainvälisiä vaikutteita, hyviä esimerkkejä ovat Roope Lipastin ja Emiel Inkeri Nikulan Kopterijengi-sarja (WSOY) sekä Anneli Kannon ja Noora Katon Viisi villiä Virtasta -sarja (Karisto), joissa  kuvitus jää pintaan synnyttäen – luultavasti aivan tarkoituksella assosiaation  lasten tv-ohjelmista ja digipeleistäkin tuttuun digitaalikuvituksen valtavirtaan.

 

En ole kuitenkaan vielä tyystin menettänyt toivoani sen suhteen, etteikö tekstin ja kuvan yhteistyöhön panostavalle kuvakirjaosaamiselle olisi Suomessakin sijaa.

Ja sanottakoon tässä nyt varmuuden vuoksi, että myös noille yksiulotteisemman teeman ja kuvituksen kuvakirjoille on toki lasten arjessa myös oma paikkansa, mutta niiden rinnalle lapsi tarvitsee myös sisällöltään ja visuaalisuudeltaan tuhdimpaa pureskeltavaa.

 

Pienemmät kustantamot pitävät onneksi yhä huolta suomalaisen kuvakirjallisuuden moniulokkeisuudesta.

 

Tekijäparilta Fredrik Sonck ja Jenny Lucander ilmestyi viime vuonna ensimmäinen Freja-sarjan kuvakirja Freja och Kråkungen. 

Siinäkin oltiin suurten tunteiden ja luonnon äärellä, kun Frejan vanhemmat ilmaisevat painokkaasti, että tutista olisi jo aika luopua.

 

Freja-kirjat kertovat perheen kesänvietosta saaristoidyllissä.  

 

Auringon säteet osuvat meren rantaveteen ja värjäävät sen hohtavan valkeaksi niin että kuvan katsojan silmiäkin melkein  häikäisee!

Mainio esimerkki aukeamasta, jossa on samaan aikaan läsnä
hellepäivän raukeus (ja pitkästyminen erityisesti isosiskon
haukottelevassa hahmossa) sekä kuvaan oikealta kyykärmeen kautta työntyvä
uhka ja vaaran tunne. Jenny Lucanderin kuvitusta Fredrik Sonckin tekstiin
kuvakirjassa Freja och huggormen (Förlaget 2023). 

 

Kesänvieton harmoniaan tulee kuitenkin jo ensimmäisellä aukeamalla särö: taaperoikäinen pikkuveli Hugo huomaa rantakivikossa lekottelevan kyykäärmeen.

 

Pappa ska fånga Ormis. I en bok finns en bild som visar hur man  försiktigt kan kratta in en orm i en hink. Sen ska man bära iväg den långt bort så den aldrig hittar tillabaka.

 

Pyydystys ei tuota tulosta, käärme luikertelee karkuun ja muulle perheelle isän toimet näyttäytyvät jopa huvittavina. 

Isä ottaa uimarannalla tehtäväkseen vartioida aluetta airon kanssa. 

Miehen perinteistä roolimallia on lähdetty eritoten suomenruotsalaisissa kuvakirjoissa viime aikoina monipuolistamaan. 

Hyvä esimerkki on Oskar Kroonin ja Jenny Lucanderin suomennoksenakin ilmestynyt Fakta om pappor (Förlaget 2021). 

Sonckin ja Lucanderin kuvakirjassa isä on kuitenkin – ehkä vähän tahtomattaankin – ottanut vastuullisen perheenpään roolin, jossa on tehtävä perheen turvallisuuden takaamiseksi myös itselle epämukavia päätöksiä.

Tällä aukeamalla voi halutessaan nähdä myös perheenjäsenten ristivetoa: 
isä on selin muuhun perheeseen ja yrittää täyttää velvollisuutensa perheen suojelemisessa. Muu perhe voi keskittyä nauttimaan kesästä. 
Jenny Lucanderin kuvitusta Fredrik Sonckin tekstiin kuvakirjassa 
Freja och huggormen (Förlaget 2023). 

 

Lopulta isä päätyy  tappamaan käärmeen – suojellakseen perhettään. Freja on silvotun käärmeen edessä lamaantunut:

 

Jag går ut och tittar på den. Huvudet har nästan lossnat. Det har runnit lite blod på klippan. Det är blod på åran också.

 

Näin päästään todella syviin vesiin. 

Frejan on vaikea hyväksyä isänsä tekoa. Hän nimittää isää käärmeentappajaksi, mikä hän eittämättä onkin. 

 

Äiti ja lapset hautaavat käärmeen. Tällä aukeamalla olennaista on kiinnittää huomiota isään, joka pyöräilee pois seremoniasta, aukeaman vasempaan nurkkaan.

 

Seuraavalla aukeamalla Freja osoittaa mieltään muuta perhettä kohtaan jurottamalla sisällä. 

Jenny Lucanderin kuvituskuva, jossa tyttö katsoo muuta perhettään ikkunalasin läpi on todella tehokas sanoittaessaan tytön tunnetta ja hämmennystä: kuinka hänen isänsä on voinut syyllistyä niin raakaan tekoon – ja kuinka muut perheenjäsenet voivat jatkaa elämäänsä kuin mitään ei olisi tapahtunut? 

Perheyhteyteen on tullut railo: Freja ottaa etäisyyttä 
perheseen ja jurottaa sisällä. Jenny Lucanderin kuvitusta
Fredrik Sonckin tekstiin kuvakirjassa 
Freja och huggormen (Förlaget 2023). 

 

Isosisko Juliasta tulee rauhanneuvottelija. Hän kertoo lukeneensa netistä uutisen tytöstä, jota kyykäärme oli purrut käteen kesken marjojen poiminnan ja tyttö  oli ollut vähällä kuolla. Julia näyttää myös puhelimeltaan kuvia ihmisistä, joita käärme on purrut.

 

Kestää vielä aikansa, ennen kuin Frejan mieli lauhtuu. 

Sovinto isän kanssa syntyy myöhään illalla kahdenkeskisen souturetken aikana.  

 

Vi ror längre ut. Bara knarret från 

årklykorna hörs. Och myggen.

Min pappa tycker om mig. 

Jag tycker om honom. 

Jac tycker om en ormmördare.

 

 

Freja-sarjassa on kerronnassa ja kuvituksessa samankaltaista intensiteettiä kuin Tove Appelgrenin ja Salla Savolaisen Vesta-Linnea -kuvakirjasarjassa, mutta Sonckin ja Lucanderin sarjassa elämän perusasioita tarkkaillaan nuoremman keskushenkilön kautta.  

 

Fredrik Sonckin riittävän niukka mutta silti – tai ehkä juuri siksi – dramaturgisesti poikkeuksellisen jäntevä teksti tarjoaa Jenny Lucanderin tarkkavaistoiselle kuvitukselle hulppeat puitteet: koko aukeamille levittyvät kuvitukset ovat todellakin myös mielenmaisemia, jotka antavat kuvakirjan ääneenlukua kuuntelevalle lapselle välineitä työstää tarinaa vielä pitkään lukemisen jälkeenkin kuvia omin päin katsellen.

 

Kirjan ilmestymisen aikaan uutisoitiin uudesta luonnonsuojelulaista, jonka mukaan kyykäärme rauhoitetaan ensimmäistä kertaa Suomessa. Sen tappamiseen on oltava erittäin perusteltu syy ja ensisijaisena ratkaisuna suositaan käärmeen siirtämistä pois omalta tontilta.

 

Lentoon lähtevä poika

Jani Toivola & Saara Obele: Poika ja hame, 39 sivua, Otava 2021. 

 

Koulun pihalla on kahdenlaisia rinkejä, tyttöjen ja poikien. Roni kävelee aina poikien rinkiin, vaikka haluaisi oikeasti leikkiä tyttöjen kanssa. Tytöillä on Ronin mielestä paljon hauskempaa. He nauravat ja hyppäävät ruutua. Pojat ovat Ronista liian rajuja. Ronia kiinnostavat usein asiat, joista muut sanovat, että ne ovat tyttöjen juttuja. Ronin mielestä on ihan hölmöä ajatella, että jotkut asiat ovat poikien ja jotkut tyttöjen. Ei sellaista ole, se on keksittyä. Mummo on sanonut niin. Äiti on eri mieltä eikä tykkää, kun mummo antaa Ronin edelleen leikkiä kotona nukeilla, vaikka Roni on jo iso poika. Äiti pelkää, että Ronia kiusataan siitä. Mummo sanoo, että elämässä ei pitäisi niin paljon pelätä, mitä muut ajattelevat. Jokaisen pitää saada olla sellainen kuin on ja PISTE. 

 

Ronin koulussa välitunnilla tytöt ja pojat ovat
tiukasti omissa ryhmissään. Saara Obelen kuvitusta
Jani Toivolan tekstiin kuvakirjassa Poika ja hame
(Otava 2021).

 

 

Jani Toivolan ja Saara Obelen ensimmäinen lastenkirja tuo mieleen 1970-80-lukujen arkirealistisen lastenkirjallisuuden. 

 

Kuvituksen väriskaalassa on paljon ruskean sävyjä. 

Myös Obelen tapa kuvata ihmisten piirteitä ja eleitä on tuttu menneiltä vuosikymmeneltä. 

Kuvituksen värimaailma ja tapa kuvata
ihmistä assosioivat 1979–80-luvuilta
tuttuun kuvastoon. Saara Obelen kuvitusta
Jani Toivolan tekstiin kuvakirjassa Poika ja hame 
(Otava 2021).

Nykyiseen kuvakirjaformaattiin nähden tekstiä on myös poikkeuksellisen paljon ja se on taitettu aukeamille raskaina palkkeina ilman kappalejakoa. 

 

Retrotyyli voi toki olla myös harkittu elementti, mutta toisaalta Jani Toivolan tekstissäkin on jo aikansa elänyttä asenteellisuutta, jollaista ei lastenkirjallisuudessa ole näkynyt enää pitkään aikaan.  

Mummon ja Ronin välit ovat avoimet ja mutkattomat.
Saara Obelen kuvitusta Jani Toivolan tekstiin
kuvakirjassa Poika ja hame (Otava 2021). 

Roni on – maitohampaiden vaihtumisesta päätellen – ekaluokkalainen iloinen pikkupoika.  

Äidin punainen hame kiinnostaa häntä. Äiti on kuitenkin kieltänyt Ronia ottamasta hametta ilman lupaa.

 

Siksi hameesta on tullut entistä kiehtovampi ja poika kokeilee sitä äidin ollessa yövuorossa, kun lapsenvahdiksi tullut mummo kuorsaa toisessa huoneessa. 

Mummo tosin ei ole Ronin kiinnostuksen kohteista lainkaan niin huolissaan kuin äiti. 

 

Ikkunasta tulevassa katulampun valossa hame kiiltää jännittävästi. Kangas tuntuu pehmeältä. Roni pujottaa hameen varovasti päälleen. Käsissä kihelmöi ja sydän hakkaa niin kovaa, että se tuntuu ohimoilla asti. Ronia hymyilyttää. Vaikka huoneessa on hämärää, häntä ei pelota ollenkaan. Ronista tuntuu kuin hän olisi nousemaisillaan lentoon. 

 

 

Ronin rohkaistuminen kuvataan oivaltavasti astumisena
tyylitellyn oven kautta. Saara Obelen kuvitusta 
Jani Toivolan tekstiin kuvakirjassa Poika ja hame 
(Otava 2021).

 

Roni ottaa hetken mielijohteesta äidin hameen mukaan kouluun ja pukee sen päälleen. 

Rinnakkaisluokan pojat nauravat ja osoittavat häntä sormella. 

Yksi poika kaataa repun tavarat lattialle. Hetken Roni tuntee olonsa uhatuksi, kunnes kaikki häly ja hämminki hiipuvat taustalle: Roni ymmärtää, että hänen ei tarvitse välittää muiden mielipiteistä. 

Rehtori soittaa äidille, joka odottaa poikaansa kyynelsilmin koulun pihalla. 

Äiti pyytää Ronilta anteeksi ja kertoo olevansa ylpeä poikansa rohkeudesta.

Äidin ja mummon lisäksi Ronin tukijoukkoon liittyy myös
luokkatoveri Pinja. Saara Obelen kuvitusta Jani Toivolan
 tekstiin kuvakirjassa Poika ja hame (Otava 2021).

 

 

 

Aiheeltaan Poika ja hame ei siis ole mullistava.

Jo yli kymmenen vuotta sitten ilmestyi kuvakirjoja, joissa lapset – usein juuri pojat – rikkovat sukupuoleen sidottuja normeja. 

Aiemmin ilmestyneissä kuvakirjoissa aihetta käsitellään Toivolan ja Obelen kuvakirjaan verrattuna huomattavasti vapautuneemmin, ilman outouden leimaa ja lapsen läheisten aluksi tuntemaa häpeää ja asian kieltämistä. 

Brittiläisen David Walliamsin Poika ja mekko  tuo aiheeseen myös ronskin huumorin ilman että lastenromanain keskusteema, päähenkilön identiteetin löytyminen ja halu olla rohkeasti oma itsensä, vesittyy. 

Näyttelijä, ohjaaja Jani Toivola on myös antamissaan haastatteluissa kyseenalaistanut miesten ahdasta pukeutumiskoodia.

 

Lisää lastenkirjoja sukupuolisensitiivisyyden huomioimisesta:

 

Jessica Love: Julius on merenneito, suomentanut Ari Jaatinen, S&S 2019 / kuvakirja

Johanna Hulkko & Marjo Nygård: Hurja Maija, Karisto 2019 / kuvakirja

David Walliams: Poika ja mekko, suomentanut Jaana Kapari-Jatta, Tammi 2015 / lastenromaani

Tittamari Marttinen: Ikioma perheeni, kuv. Aiju Salminen, Pieni Karhu 2015 / helppolukuinen lastenkirja

Jessica Waltonin & Doucal MacPherson: Olen ystäväsi aina, suom. Emma Alftan,  Otava 2016 / kuvakirja 

 

Tuula Korolainen & Taru Castrén: Minä olen perhonen, Tammi 2010 / kuvakirja

 

Anneli Kanto & Noora Katto: Paavo Virtanen ja tyttöjen tavarat, Karisto 2011 / kuvakirja

 

Pija Lindenbaum: Kenta ja barbiet, suom. Päivö Taubert, WSOY 2008 / kuvakirja

 

Christian Bruel, Anne Bozellec & Annie Galland: Juttu Juuliasta, jolla oli pojan varjo, suom. Irma Suksi, Nordan 1981 / kuvakirja 

 

 

”Miksi joku tyytyy harrastamisen sijaan olemaan kateellinen?”

Heidi Silvan:Tytti Seckelinin elämä ja esikoisteos, 179 sivua, Myllylahti 2019. Kansikuva Karin Niemi. 

Heidi Silvan on rivakasti lunastanut paikkansa tyttöjen kepeän mutta sisällöltään silti puhuttelevan kotimaisen chick lit -kirjallisuuden uutena tekijänä. 

Viime vuonna ilmestynyt John Lennon minussa  oli omintakeinen esikoinen, jonka päähenkilöllä Aijalla kerrottiin olevan Aspergerin oireyhtymä. 

Kevään uutuuden takakannessa kerrotaan sen jatkavan esikoisteoksen ”erityisten” tyttöpäähenkilöiden tähdittämää linjaa. 

Tällainen päähenkilön erityispiirteiden nostaminen olennaiseksi osaksi kirjan tapahtumia on kulkeutunut viime vuosina suomalaisiinkin nuortenkirjoihin yhdysvaltalaisten suomennosten kautta (mm. Zoe Suggin Girl Online, WSOY 2016; Holly Bournen nuortenromaanit, Gummerus v:sta 2017 ja Mark Haddonin Yöllisen koiran merkillinen tapaus, Otava 2003). 

Seiskaluokkalainen Tytti on luonteeltaan syrjään vetäytyvä, ihmisarka ja varmasti vähän erityisherkkäkin. 

Minulla ja kaltaisillani ihmisillä on outoja tapoja, joita teemme vain ollessamme yksin. Minun outoiluni on itselleni puhuminen ja mantrojen toistelu: ”Sinun nimesi on Tytti Seckelin, ja sinulla on kaikki hyvin”.  

Ihan kuin en tietäisi omaa nimeäni. Minun on pakko sanoa se, jotta kuulisin nuo sanat, jonkun sanomana – vaikka sitten itseni. 

Tytti rakastaa kirjoittamista. Hänen muistitikkunsa ajautuu koulussa vääriin käsiin ja pojat lukevat ilkamoivaan sävyyn hänen käsikirjoitustaan keskusradion kautta. 

Soppa sakenee, kun joku perustaa Tytin nimellä Facebook-fanisivut. 

Vaikka kiusaamisen kaikki tunnusmerkit täyttyvät, Tytin on silti vaikea puhua asiasta kenellekään. Opettajien ja tosiystävien avulla Tytti kuitenkin rohkaisee mielensä ja tekee lopulta sivuista ilmoituksen.

Kiusaaminen lamauttaa Tytin hetkeksi, mutta hän selviää sen haitoista varsin nopeasti  ja ihmettelee sitä, "miksi joku tyytyy harrastamisen sijasta olemaan kateellinen". 

Nettikiusaamista ja verkon vaaroja on työstetty nuortenkirjoissa aiemminkin. 

Kovin juurta jaksaen ei aihetta Silvanin nuortenromaanissa käsitellä, varmasti myös kepeän lajityypinkin verukkeella. 

Kahdesta potentiaalisesta poikaystäväehdokkaasta Tytti näyttäisi jopa lopussa taipuvan valitsemaan entisen kiusaajansa! 

Myös perinteiset sukupuoliroolit pitävät kutinsa. Tytti on  hämmentynyt joutuessaan maksamaan myös lompakkonsa unohtaneen kavaljeerinsa pääsymaksun discoon. 

Kirjan kiinnostavin osuus liittyy Tytin kirjalliseen kunnianhimoon ja haluun ilmaista itseään juuri kirjoittamisen kanssa. 

Käsikirjoitus valmistuu, kun häly hänen ympärillään tasaantuu ja hän saa inspiraationsa takaisin. Äidinkielen opettajan poikaystävä sattuu olemaan kirjailija ja hän kehottaa julkaisemaan sen omakustanteisena sähkökirjana ilmaiseksi ja isän taloudellisen tuen avulla siitä painetaan myös perinteisiä paperikirjoja. Tytti menestyy myös koululaisille tarkoitetussa kirjoituskilpailussa.

Tuittupää on Pepin hengenheimolainen

Leena Härmä (1914–2008): Tuittupäästä Rieväkylän rapsodiaan. Näyttely Leena Härmän tuotannosta Tampereen työväenmuseo Werstaan Komuutti-näyttelytilassa, os. Väinö Linnan aukio 8, Tampere. Avoinna ti-su klo 11–18. Vapaa pääsy. 

Leena Härmä: Pieni Tuittupää, 191 sivua, WSOY 1945. Kansikuva Maija Karma. 

Tyttö on hintelä, kovin pieni ikäisekseen. Selässä heilahtelevat paksut, kullankeltaiset palmikot vain korostivat tätä pienuutta. Laihat kädet ja jalat olivat vartaloon verrattuina suhteettomat pitkät, ja koko tyttö näytti niin heiveröiseltä, että vähänkin kovempi tuulenpuuska olisi saattanut kaataa hänet. Kasvot olivat kapeat, pienen tiukasti suljetun suun ympärillä oli tarmokas piirre ja isoissa vihreänharmaissa silmissä leiskahti usein uhmaa; hintelä ruumis kätki voimakkaan luonteen. (Härmä 1945, 7–8.)

Leena Härmän (1914–2008) esikoinen Pieni Tuittupää on nyttemmin jo unhoon jäänyt lastenromaani. 

Teos ilmestyi heti sodan jälkeen. Siinä ei kuitenkaan ole mitään viittauksia sotaan, ellei lasketa mukaan Virpin inttämistä Villen ja Tapanin kanssa siitä, voiko tytöstä tulla koskaan sotamiestä. Lopulta Virpi mukautuu näennäisesti poikien mielipiteeseen, mutta niittaa keskustelun kiinni toteamalla, että hänestä tuleekin sotanainen! 

Pieni Tuittupää on oikeasti Virpi, joka täyttää viisiosaiseksi karttuneen sarjan avausosassa seitsemän vuotta. Virpi on maanviljelijävanhempien kuopus. 

Heti romaanin alussa on riipaiseva kohtaus, jossa tyttö kuuntelee salaa äidin ja hiukan pahanilkisen ja suorasuisen Mäkiskän tädin keskustelua ja saa kuulla, että hänen kaksosveljensä kuoli heti syntymänsä jälkeen. Virpin äiti haikailee kuollutta lasta ja tilalle jatkajaa. Äidin sanat satuttavat tyttöä, ja hän toivoo kuolevansa ukkosen iskuun. 

Virpi on oikeudentajuinen mutta reaktioissaan äkkinäinen. Vaatteet repeilevät vauhdikkaissa leikeissä ja tämän tästä tyttö tuntuu ajautuvan suoranaiseen hengenvaaraan. 

Tuittupään lisäksi häntä voisi kutsua perustellusti myös huimapääksi ja tuulispääksi.

Käänteentekeväksi ensimmäisessä osassa muotoutuu ystävystyminen köyhän leskiäidin pojan, Resu-Villen, kanssa. Ensin Virpi kiusaa poikaa muiden lasten mukana, mutta myöhemmin lasten välille solmiutuu tiivis ja lojaali ystävyys.

Härmä on luonut eloisan maaseutumiljöön, jossa kyräilystä ja luokkaeroistakin huolimatta pidetään lopulta yhtä. 

Leena Härmän Pieni Tuittupää ilmestyi samana vuonna kuin Astrid Lindgrenin esikoisteos Pippi Långstrumpf. 

Pepin tavoin myös Härmän Virpi kyseenalaistaa vallitsevia normeja ja tytön ahdasta roolimallia. Toiseksi vertailukohdaksi löytyy Anni Polvan Tiina-kirjojen (v:sta 1956) sankaritar, tosin vasta kymmenen vuoden viipeellä Tuittupäähän. 

Virpillä ja Tiinalla on monen muun yhdistävän seikan lisäksi kummallakin ankara äiti ja sallivampi, tyttären mielenliikkeitä paremmin ymmärtävä isä. 

Lastenromaaniensa jälkeen Härmä ryhtyi kirjoittamaan 1950-luvun lopulta lähtien näytelmiä Tampereen Työväen Teatterille ja kuunnelmia radiolle. 

Härmän tekstit ovat päätyneet myös elokuviksi, mm. Jack Witikan ohjaama Virtaset ja Lahtiset ja Edwin Laineen ohjaama Pinsiön parooni vuosina 1959 ja 1962. 

Tampereella on nyt mainio tilaisuus tutustua Leena Härmän tuotantoon. Työväen keskusmuseo Verstaan pienessä Komuutti-näyttelytilassa on maaliskuun loppuun asti avoinna näyttely Leena Härmä (1914–2008): Tuittupäästä Rieväkylän rapsodiaan.

Näyttelyssä on esillä Leena Härmän lasten- ja
nuortenromaanien kansikuvia, joista valtaosan on
tehnyt Maija Karma. Valokuva PHH,

Näyttelyn ovat koonneet IBBY Finlandin työryhmä Maija Karjalainen, Maija Korhonen, Marketta Könönen ja Ismo Loivamaa.  

Eilisissä avajaisissa luodattiin näyttelijöiden Eila Roineen, Liisa Roineen ja Seppo Mäen muistojen avittamana Härmän persoonaa näytelmien käsikirjoittajana. He muistivat Härmän melko särmikkäänä persoonana, joka saattoi äkämystyä helposti. 

Kirjailijana Härmä ei pitänyt suurta meteliä itsestään. Pirkkalaiskirjailijoiden sihteerinä hän toimi vuosina 1950–1951. Hänellä oli vammainen poika, joka varmasti antoi sykäyksen myös näytelmälle Voi sinua, Pietu (1976). Näytelmää esitettiin Tampereen Teatterissa ja Kouvolan Teatterissa. Aiheensa kanssa Härmä oli aikaansa edellä.

Vitriiniin on koottu Härmän teosten ensipainoksia
Lastenkirjainstituutin kokoelmista ja
näytelmäkäsikirjoituksia. Valokuva PHH.

Härmä sai lasten- ja nuortenkirjoistaan useitakin palkintoja ja hän oli myös 1940–50-luvulla verraten hyvin apurahoitettu kirjailija. Kiinnostava anekdootti on, että Suomen Kulttuurirahastolla oli vuonna 1956 jaossa erään nimikkorahaston kautta 100 000 markan palkinto, joka haluttiin myöntää sellaiselle nuortenkirjalle, joka käsittelee työntekoa nuoria kiinnostavasti ja työn tekoon kannustavasti. Nuorten Kirja ry:n arvostelu- ja palkintolautakunta lhetti ehdolle Leena Härmän Hurrikaanin ja palkinto päätettiin myöntää Härmälle. Palkintoa rahoittanut yksityinen liikemies ei kuitenkaan pitänyt teoksessa käsiteltyä polkupyörän korjausta riittäväski työnteoksi ja täyttämään asettamiaan palkintoehtoja. Palkinto evättiin ja Kulttuurirahasto myönsi palkintosumman muista varoista Härmälle. 

Lisensiaatintutkimusta tehdessäni lähetin 1940-50-lukujen vielä elossa oleville lasten- ja nuortenkirjailijoille kyselyn ajankohdan lastenkirjallisesta kentästä.

Härmä vastasi kirjeitse 16. helmikuuta 1997. 

Hän muistelee muun muassa vuonna 1945 esikoisteoksensa ilmestymisen jälkeen saamaansa kutsua Hotelli Kämppiin WSOY:n kirjailijaillallisille. Pukeutumiskoodina oli juhlapuku ja kankaiden saaminen sodan päättymisen jälkeen haastavaa. "Sen mekon saaminen oli vaikeampaa kuin kirjan kirjoittaminen!" 

Heti hotellin ovella hänen käsipuoleensa tarttui vanhempi mies, joka sittemmin paljastui kuvanveistäjä Wäinö Aaltoseksi. Aaltosen vaimo ohjeisti Härmää tyytymään vain kuuntelemaan miehen puhetta, sillä mies oli umpikuuro. 

Tyttöenergiaa maahismaustein

Mervi Heikkilä: Revonpuro. Aijalin saaren tarut 1,  206 sivua, Karisto 2018. Kansikuva ja karttapiirros Kati Vuorento.

Mervi Heikkilä aloittaa uuden lasten ja varhaisnuorten fantasiasarjan, joka ammentaa suomalaisesta muinaishistoriasta ja kansanperinteestä.

Tyttöä sanottiin Pöllöksi. Ehkä se johtui suurista silmistä ja pitkästä, kiharaisesta takkutukasta. Tai siitä, että hän vietti niin paljon aikaa metsässä. Tai ehkä se johtui jopa siitä, että hänen kesyttämättömässä luonteessaan, posken tähdenmuotoisessa syntymämerkissä ja pyöreiden silmien pohjattomassa mustuudessa oli jotain salaperäistä. Kuten yöllä saalistavissa, äänettömissä pöllöissäkin. Oli niin tai näin, kyläläiset olivat keksineet Pöllön tytön haukkumanimeksi niin kauan sitten että hän oli melkein unohtanut oikean nimensäkin.

Ensimmäinen luku esittelee  kiinnostavasti romaanin keskushenkilön, jonka tuittupäiseen ja tempoilevaan luonteeseen lukija oitis ihastuu. Sopivan lyhyet luvut on nimetty houkuttelevasti kertoessaan toiminnallisista juonenkäänteistä. Tyttöpäähenkilöstä huolimatta Revonpuron rivakka juonenkuljetus tyydyttänee myös poikien seikkailunnälkää. 

Pöllö - tai ristimänimeltään Malla Margareta Mustalve -  on pitkälti omin päin kasvanut villilapsi, jonka eristetty elämä Revonpurolla johtunee osittain myös kyläyhteisön ennakkoluuloista tytön sokeaa parantajaäitiä kohtaan. Pöllö viihtyy kesyn korpin, Närhäkän,  ja Tuliturkki-ketun ja sen poikasten puuhia seuraillen.

Lukija saa tuon tuostakin vihjeitä tytön erityisyydestä. Myös kadonneen enon mysteeriin liittyy tarinan kannalta merkittävää. 

Hyvin perustein voisi väittää Heikkilän romaanin energistä päähenkilöä Rudyard Kiplingin viidakkopoika Mowglin, Leena Härmän Pienen Tuittupään ja Astrid Lindgrenin Peppi Pitkätossun sukulaissieluksi.

Ystävyys kahden pojan, Hiiskun ja Matruksen, kanssa ei ala kovin lupaavissa merkeissä, mutta vähin erin lasten kohtalot kietoutuvat toisiinsa, kun Pöllö lähtee poikien kanssa ottamaan selvää Kallovuorten takana rakennettavasta Kultamyllystä, joka tulisi jauhamaan Luurannan kartanolle metsän puista puhdasta kultaa. 

Yritteliäiden, rohkeiden ja hyvään uskovien lasten dynaamisena vastinparina tuodaan tarinaan Luurannan kartanolla hallitseva Varjoton, jolla ei ole omaatuntoa ja joka siksi voi tehdä mitä tahansa. Kartanon alla sijaitsevat laajat luolastot ovat täynnä vankeja,  jotka ovat uskaltaneet tavalla tai toisella uhmata Varjottoman valtaa.

Pöllö ei piittaa ivapuheista tai epäilyistä, etteikö tyttönä voisi vaikuttaa vääjäämättömän tuhon toteutumiseen. Salaperäinen peto, jonka mahtia jo prologissa väläytellään, jää vielä arvoitukseksi. Juoni tihentyy loppuaan kohden, ja vain vaivoin lukija malttaa jäädä odottamaan seuraavan osan juonenkäänteitä.  

Monen muun kotimaisen lasten- ja nuortenkirjailijakollegansa tavoin myös Mervi Heikkilä ujuttaa romaaniinsa lukemisen ja tiedonjanon ylistystä. Pöllö on kasvanut suullisten tarinoiden keskellä eikä ymmärrä kirjojen ja lukemisen merkitystä lainkaan. Mutta uteliaisuus kirjojen tarjoamiin mahdollisuuksiin herätetään jo tässä ensimmäisessä osassa. 

Täsmälukemista tähän päivään

Tänään vietetään kansainvälistä naisten päivää.

Sukupuolineutraalin ja sukupuolisensitiivisen kasvatuksen tuulet näkyvät jo suomalaisissakin lastenkirjoissa monin tavoin.

Ideat ovat rantautuneet Suomeen Ruotsin kautta, mutta onneksi meillä ei olla ehkä ihan yhtä ryppyotsaisia kuin naapurissa... ainakaan vielä.

Kotimaisissakin kuvakirjoissa on toki jo lapsia, joiden sukupuolta ei ole tekstissä lapsen nimeämisen kautta tai kuvituksessa avattu lainkaan. 

Hyviä esimerkkejä ovat Hannamari Ruohosen Minun kadonnut äitini (S & S 2017) sekä Satu Kettusen & Inka Nousiaisen Yökirja (Tammi 2015).

Maija Hurme on kuvittanut Ruotsiin Olika-kustantamolle Åsa Mendel-Hartvigin teksteihin perustuvia taaperoiden katselukirjoja Titta-sarjaan. 

Hurme on kertonut, että kuvituksen luonnosvaiheessa kustantamo oli erityisen kiinnostunut siitä, minkä pituiset lapsihahmojen silmäripset ovat. Lopputuloksena oli, että lapsilla ei ole lainkaan silmäripsiä, jotka voisivat vihjata lapsen sukupuoleen.

Olika-kustantamon kustannuspoliittisena mottona on normikriittinen julistus "Ut med stereotyper –in med möjligheter!"   

Perinteisistä sukupuolirooleista vapaita lapsihahmoja on jo esiintynyt tovin verran sekä käännetyissä että kotimaisissa kuvakirjoissa.

Esimerkiksi Pija Lindenbaumin Kenta ja barbiet (WSOY 2008, suom. Päivö Taubert), Tuula Korolaisen & Taru Castrénin Minä olen perhonen (Tammi 2010) ja Anneli Kannon & Noora Katon Paavo Virtanen ja tyttöjen tavarat (Karisto 2011 ) antavat pojallekin luvan koreilla vaatteilla ja leikkiä ns. tyttöjen leikkejä.

Jo ajat sitten kumoutuneita kliseisiä ammattistereotypioita huojuttaa Antti Nikusen taaperoikäisten katselukirja Onna on poliisi  (WSOY 2017).

Elena Favilin & Francesca Cavallon Iltasatuja kapinallisille tytöille (suom. Maija Kauhanen, S & S 2017) sulkee harmillisesti jo kirjan nimessä ulkopuolelle ison osan potentiaalisesta kohderyhmästä. Historian ja nykyhetken vahvat ja dynaamiset naissankarit kiinnostavat toki nykyisen moniarvoisuuden aikana ihan kaikkia!

Suoranan sukupuoli-identiteettiä työstävät lastenkirjat ovat Suomessa vielä harvinaisia. Yksi alueenvaltaus kuitenkin jo on: Jessica Waltonin & Dougal MacPhersonin kuvakirja Olen ystäväsi aina (Otava 2016, suom. Emma Alftan) kertoo Tuomaksen Erkki-nallesta, joka ilmoittaa arastellen Tuomakselle halunneensa aina olla Elli-niminen tyttö.

Sukupuoleen liittyvät stereotypiat miellyttävät vielä saksalaisia,  mikäli johtopäätöksen uskaltaa vetää Maja von Vogelin & Eva Czerwenkan runsaasti kuvitetun neljän tarinan sikermän nimestä  Kivaa olla tyttö! (suom. Seija Kukkonen, Mäkelä 2016, alkuteos Mädchengeschichten).  

Helppolukuisesssa, versaaliaakkosin ja tavuviivoin höystetyssä  Kirjatiikeri-sarjan kirjassa ei siekailla yhtään tuoda eri tavoilla esille sitä, että tytöillä nyt kerta kaikkiaan on omat kivat juttunsa!

Poleemisesta nimestään huolimatta tytöt toki esimerkiksi ratsastuksen lisäksi  leikkivät myös merirosvoa ja kiipelevät puumajassa. Piia pähkäilee valinnaisaineen kanssa, ja ottaa uhmasta kotitalouden sijasta puutyöt, kun Vili häntä kiusaa perinteisestä valinnasta. Kokeilun jälkeen Pia vaihtaa kotitalouteen, sillä ”tyttöjen hommia ei voita mikään”.

Vaaleanpunaista pikkutyttökulttuuria Marjatta Kurenniemen Onneli ja Anneli -kirjojen hengessä suositaan monissa kotimaisissa lastenromaaneissa. 

Viime vuoden satoa ovat Heidi Viherjuuren Hilja ja vihreän talon kesä (kuv. Nadja Sarell, Mäkelä 2017) ja Taru Viinikaisen Tiltu ja Lettu, Leikkimökin asukas (kuv. Oili Kokkonen, WSOY 2017). 

Anarkismia perinteisiä sukupuolirooleja kohtaan löytyy sitä vastoin jo kirjan nimistä lähtien Hannele Lampelan Prinsessa Pikkiriikki -kirjoista (kuv. Ninka Reittu, Otava 2016 ja 2017) sekä Elina Hirvosen Prinsessa Rämäpään talvitaiasta (kuv. Mervi Lindman, Tammi 2017).