Konstailematon kuvakirja tempaa tuulen vietäväksi

Mimi Åkesson & Linda Bondestam: Tule tuuli! Suomentanut Päivi Koivisto. 32 sivua. Teos 2025.
 

Kauko Röyhkän albumilla Kulta-aika (1986) on Röyhkän sanoittama ja säveltämä kappale, jonka nimi on "Tuulee". 

Se alkaa säkeillä: 

Pidä minusta kiinni, tyttö, tämä tuuli 

sinut minulta muuten kauaksi vie.

Avaa takkisi, se on purje. 

Sinä tuulessa mukana kuljet! 

Tuulee – pidä mua kädestä. – – 

Yksinkertainen on kaunista. 

Aina välillä huomaan toistavani samoja fraaseja. 

Kyse on aina kuvakirjoista, joissa on nerokas ja pelkistetty idea, joka tulee toimeen vähillä sanoilla nimenomaan ilmaisuvoimaisen, vahvan kuvituksen ansiosta.   
 
Ruotsalaisen Mimi Åkessonin ja Linda Bondestamin Kom vinden! on ilmestynyt Förlagetin alkuteoksen kanssa samanaikaisesti suomeksi Teoksen kustantamana. Rinnakkaispainos kirjasta ilmestyi myös Ruotsissa Natur & Kulturin julkaisemana. 
 
Åkesson ja Bondestam ovat aiemmin tehneet yhteisen kuvakirjan Här är alla andra (Förlaget 2022, suom. Kaikki toiset, Etana Editions 2022, suom. Katri Tapola). 

 

Tule tuuli -kuvakirjan kuvituksessa esiintyvä ruskeaihoinen tyttö muistuttaa kovasti Frank Furun ja Bondestamin kuvakirjan Men ni är inte min mamma (Förlaget 2021, suom. Mutta te ette ole äiti, Etana Editions 2021, suom. Katri Tapola) Aysha-tyttöä, joka on tullut yksinään uuteen kotimaahan ja sijoitettu lastenkotiin.

Ensimmäisella aukeamalla fiilistellään leppeän kesätuulen
äärellä. Linda Bondestamin kuvitusta Mimi Åkessonin tekstiin
kuvakirjassa Tule tuuli! (Teos 2025). 

 

 

Kirjan aukeamilla kuulostellaan, nähdään ja aistitaan eri tavoin tuulta ja sen erilaisia ilmenemismuotoja. 

Tuuli voi olla lempeästi vilvoittava tai myrskyisän raju. 

Kun lennätetään leijaa tai lähdetään purjeveneellä merelle, myötätuulesta ja sopivasta puhurista on apua. 

Tuulen yltyminen tuo aukeamalle jo enemmän
toimintaa. Linda Bondestamin kuvitusta Mimi Åkessonin
tekstiinkuvakirjassa Tule tuuli! (Teos 2025). 

Tuuli voi tehdä mielen riehakkaaksi, mutta tuuli voi aiheuttaa myös vaaratilanteita, vaikkapa kun ilmapallo lähestyy siiliperhettä, nuotion tulenlieskat tavoittelevat jo metsän puita tai trombi on vaarassa imaista esineitä tai jopa eläimiä sisäänsä.

Linda Bondestamin kuvituksessa tuuli puhaltaa vasemmalta oikealle, mikä tuo kuvakirjaan hyvän rytmin ja kuvakerronnan imun.

Puuskainen syystuuli on arvaamaton ja suoranaisilta
vaaratilanteiltakaan ei aina voi välttyä... Linda Bondestamin
kuvitusta Mimi Åkessononin tekstiin kuvakirjassa 
Tule tuuli! (Teos 2025). 

 

Kuvakirjan näennäinen yksinkertaisuus on silmänlumetta: yksityiskohdista voi poimia vielä lisää keskusteltavaa: millaista tuulta hiustenkuivain puhaltaa tai millaista ääntä tuulivoimala tuottaa?   

Eri vuodenaikoina tuuli tuntuu ja kuulostaa erilaiselta.
 
Samaa nerokasta konseptia on käyttänyt hieman eri keinoin myös Hanna Konola toteutukseltaan niin ikään pelkistetyssä kuvakirjassaan Tuulen vuosi (Etana Editions 2016).

”Joskus käy niin, että sanat alkaa elää ihan omaa elämää”

Eveliina Talvitie & Jani Ikonen: Kukas muu kuin Lii, 64 sivua, Enostone 2025.

 

Puhumattomuus on mulle turvallisempaa kuin puhuminen. Kun kiepauttaa homman toisin päin se aukeaa ehkä paremmin: niistä tyypeistä, jotka puhuu, tuntuisi todennäköisesti yhtä lailla tosi oudolta ja pelottavaltakin yhtäkkiä lopettaa puhuminen.
 
Toisinaan mä kyllä haluaisin sanoa jotaiin, mutta sanoja ei vaan irtoa. Ne juuttuu kurkkuun, tai jatkaa toiseen syyntaan ja jää jumiin otsalohkoon. Sitten ne pyörii siellä kuin jotain ihme hyrräpyörintää. 

 

 

 

Olen ilahtunut uudesta ilmiöstä, jossa lasten- ja nuortenkirjallisuus antaa päähenkilöilleen entistä enemmän liikkumatilaa olla ja elää itselleen mieluisalla tavalla.
 
Näissä kirjoissa ei välttämättä enää lainkaan alleviivata lapsen ”erityisyyttä”, tietyllä kirjolla olemista, saati tuoda esille sitä, että lapsen piirteet asettaisivat hänelle itselleen jotain toimintarajoitteita. 

Niiden sijaan voidaan kuvata esimerkiksi luovia ratkaisuja, jotka auttavat lasta arjessa ja ihmissuhteissa. 
 
Eveliina Talvitien ja Jani Ikosen Ai niin minä olen muuten Lee ja kesän uutuus Kukas muu kuin Lii kertovat kahden alakouluikäisen lapsen ystävyydestä. 
Lee ei viihdy väkijoukoissa ja on herkkä monille äänille, Lii taas valikoi tarkkaan, kenen kanssa haluaa viestiä puhumalla. 

Lii suhtautuu sanoihin ja kieleen kuitenkin hyvin intensiivisesti, hän poimii kiinnostavia ilmauksia kirjoista ja makustelee niitä sitten itsekseen. Lii myös kokee monet sanat väreinä. 

 

Kirjat ovat ihan mahtavia. Ei tarvitse välttämättä plarailla kuin muutama sivu ja siirty saman tien jonnekin muualle missä on sill hetkellä. Aina välillä silmiin osuu sanoja ja kuvia, joihin ei ehkä olis missää muualla törmännyt. 
 
Joskus käy niin, että sanat alkaa elää ihan omaa elämää 

 

 

Kuvailin ensimmäisen Leestä kertoneen kirjan arviossa sitä läpikuvitetuksi miniatyyrilastenromaaniksi, ja samat tuntomerkit pätevät myös uutuuteen.

 

Kirjan sivumäärä on puolet laajempi verrattuna perinteiseen noin 32-sivuiseen kuvakirjaan. 

Juoni ei liioin etene loogisesti tavallisen kuvakirjan tapaan ja jokainen luku on nimetty, esim.  ”Elävät sanat”, ”Salainen paikka”, ”Plääplöötilanteet” ja ”Brysselinkaalikaupunki”. 
 
Eveliina Talvitien teksti rakentaa vähitellen luottamusta Leen ja Liin välille. 

Kolmanneksi keskushenkilöksi työntyy vielä Liin erikoistietämystä jakava isoveli Milo, joka todennäköisesti saanee vielä myöhemmin oman nimikkokirjansa. 
 
Talvitie ja Ikonen tuntuvat kumpikin ruokkivan toistensa luovuutta: se näkyy tarinan ja kuvituksen  tasapainossa siten, että kumpikin antaa  vuorollaan täkyjä lukijalle ja kuvan katsojalle.

Lii näyttää olevan konkreettisesti satimessa kiipeilytelineen
alla, kun lapset ilkkuvat hänelle. Jani Ikosen kuvitusta Eveliina Talvitien
tekstiin lastenkirjassa Kukas muu kuin Lii (Enostone 2025).

 

Jani Ikonen luo yhtäältä samaistuttavia tilanteita ja toisaalta myös uhkeita miljöitä. 
 
Kohtaus, jossa lapset ilkkuvat Liitä leikkipuiston kiipeilytelineellä on tehokas rajatessaan kiusatun kiipeilyverkkojen keskelle.

 

Vaikuttava aukeama, jossa lapset kävelevät syvälle lehti-
metsän siimekseen. Aukeaman oikea puoli laajenee vielä
taittoaukeaman  ansiosta isommaksi. Jani Ikosen kuvitusta
Eveliina Talvitien tekstiin lastenkirjassa Kukas muu kuin Lii 
(Enostone 2025).

Ikonen kuvaa heltymyksellä myös karua kaupunkimiljöötä. 

Erityisen tehokas on aukeama, jossa Lee ja lii siirtyvät metsään palauttamaan löytämäänsä idänlehtikuoriaista takaisin luontoon, metsän vihreys suorastaan räjähtää katsojan silmille!

Hauska yksityiskohta, jossa opetellaan havainnepiirrosten avulla
kengännauhojen sitomista! Jani Ikosen kuvitusta Eveliina Talvitien 
tekstiin lastenkirjassa Kukas muu kuin Lii (Enostone 2025).

 

Kuvakirjoissa on parin viime vuoden aikana yleistynyt tehokeino, jolla ns. taittoaukeaman avulla kaksinkertaistetaan kuva-ala leveäksi panoraamakuvaksi. Tehokeino menettäisi lumouksensa, jos sitä käytettäisiin tuhlailevasti.  

Edelliseen Lee-kirjaan verrattuna kirjan formaatti on nyt pitkulaisempi, joten taittoaukeama puolustaa paikkaansa, kun näytetään metsän päätyvän kirkasvetisen lammen rannalle. 

Sinisen eri sävyt vaikuttavat seuraavalla tupla-aukeamalla katsojaan liki hypnoottisesti.
 
Talvitie ja Ikonen antavat näin konkreettisesti kirjan lukijan ja kuulija  ja katsojan kaikille aisteille paljon virikkeitä. 
 
Liin luonnekuva täydentyy kirjan mittaan. 

Hän ei voi sietää epäoikeudenmukaisuutta. Kun kiusaaminen kohdistuu hänen parhaaseen ystäväänsä, hän yllättää itsensäkin ja huutaa Leen pyörän satulaa toistuvasti löysyttäville ilkivallan tekijöille: ”LOPETTAKAA VÄLITTÖMÄSTI!”
 
Vanhemmat kertovat perheen muuttavan äidin työn perässä Brysseliin. Aukeama, jolla vanhemmat kertovat Liille muuttoaikeista, on harmaa ja staattinen. Mutta etäisyyskään ei lopulta horjuta  Leen ja Liin ystävyyttä, sillä he keksivät kyllä keinonsa pitää yhteyttä. 

Talvitien ja Ikosen silminnähden tiiviin ja intensiivisen yhteistyön tuloksena on hioutunut  uniikki lastenkirjahelmi, joka ei sovi valmiisiin muotteihin tai perinteisiin lajimäärityksiin. 

Kotimaisten lastenkirjauutuuksien äärellä soisin kohtaavani tällaista heittäytymistä  paljon nykyistä useammin.
 

Tampereella Pispalassa avautuu elokuun alussa Tahmelan huvilan (Uramonkatu 9) Galleria Lastenkirja -näyttelytilassa Jani Ikosen kuvitusnäyttely Kuvakirjamuotokuvia, jossa on esillä kuvituksi Lee- ja Lii-kirjoista. 

Näyttely on avoinna syyskuun loppuun. 

 

 

 

Seikkailusta on aina yhtä lystiä palata takaisin kotilieden lämpöön

 

Taru Viinikainen: Saapastalon Aurora ja tihutöiden talvi. Kuvittanut Silja-Maria Wihersaari. 115 sivua. WSOY 2024. 

 

Aurora juoksi kovempaa kuin koskaan, hän kantoi lakanassa nyt kumpaakin, Vilhelmiinaa ja Kaunoa. Sydämen jyske hakkasi korvissa, ja raaka syysilma maistui metallilta suussa. Piiskuhännät oli luotu kiillottamaan lusikoita ja parsimaan sukkia, heidät oli tarkoitettu kasvattamaan kurpitsoja ja purkittamaan hilloja, ei suinkaan pinkomaan pitkin korpimetsiä, ja tässä Aurora pinkoi, henkensä kaupalla. Tihukuonot ravasivat tiiviinä rintamana Auroran perässä – kas kun tihukuonoilla päätön säntäily ja pikku otusten jahtaaminen silkkana hauskanpitona kulki verenperintönä isältä pojalle.

 

 

 

Saapastalon Aurora ja tihutöiden talvi on itsenäinen jatko-osa  kaksi vuotta sitten ilmestyneelle lastenkirjalle Saapastalon Aurora ja pelkojen pelko.

 

Aurora-oravan vanhemmat ovat menehtyneet suuressa metsäpalossa. Edellisessä osassa Auroralle selvisi, että pikkusisko Vilhelmiina pelastui ja on nyt liittynyt osaksi Auroran ja isovanhempien pienperhettä.  

Iäkkäillä isovanhemmilla on tapana vetäytyä jo syksyn tullen koko talveksi horrokseen ja Aurora sinnittelee sillä aikaa siskonsa kanssa miten parhaiten taitaa. 

 

Vilhelmiina on kuriton lapsi, joka ei pelästy edes Auroran varoitustarinoita sydämettömästä ”Nappaajasta”, joka vaanii pikkulapsia erityisesti ensimmäisten syyspakkasten aikaan.

 

Aurora ihmettelee myös omasta ja naapureiden pihoilta hävinneitä tavaroita ja epäilee seudulla kiertävien tihulaisten olevan varkauksien takana.  

 

Polvet notkahtivat Auroran alla, kun hän muisteli tarinota tihulaisista hiippailemassa tynnyritalojen varjoissa ja kähveltämässä kaiken, minkä irti saivat, toisen otuksen oman. Hyi olkoon, jos Tynnyrilässä kulkiessani törmäisin sellaiseen ketkuun, Aurora ajatteli, ja äkkiä hänelle tuli tuskainen tarve päästä takaisin kotiin syömään sosetta.

 

Aurora hoivaa tarmokkaasti löytölasta. Silja-Maria
Wihersaaren kuvitusta Taru Viinikaisen lastenromaaniin
Saapastalon Aurora ja tihutöiden talvi (WSOY 2024).

Aurora ja Vilhelmiina löytävät metsästä surkean otuksen. Sen hoivaaminen on pian sisarusten yhteinen huvi. Mutta tämä Kaunoksi nimetty otus ei olekaan niin kiitollinen heidän hoivastaan, se käyttäytyy riehakkaasti ja  omapäisesti. 

 

Kun pikkusisko sitten häviää yöllä, Aurora ei siekaile lähteä pimeään sisartaan etsimään. Kauno paljastuu tihukuonojen poikaseksi. Tihukuonot ovat halunneet päästä siitä eroon, koska se on erilainen kuin muut. 

Wihersaaren kuvituksessa miljöötkin myötäilevät kulloisiakin
tunnetiloja. Oikealla tihukuonojen leiri. Silja-Maria Wihersaaren
kuvitusta Taru Viinikaisen lastenromaaniin
Saapastalon Aurora ja tihutöiden talvi
(WSOY 2024).

 

Pikkusiskon pelastusoperaatio on vaiherikas ja jännittävä, mutta kuten asiaan kuuluu, Auroran rohkeus ja rakkaus selättävät lopulta tihukuonojen vastuksen. Ja ratkaisevana hetkenä iso musta lintu, se pelätty Nappaaja, ottaa kolmikon kynsiinsä ja vie turvallisesti takaisin kotiin. Kauno ei nimittäin enää halua asua tihulaisten luona lainkaan. 

 

Taru Viinikaisen punoma tarina puhuu kauniisti lähimmäisenrakkauden ja hoivan puolesta. Aurorakin oppii, että ennakkoluulot ja pelot itselle outoja asioita kohtaan voivat suotta rajoittaa elämää.  

Saapastalon sisustus on kodikas ja tunnelma
lämmin, jopa silloin kun löytölapsi on riehunut
muiden nukkuessa ympäri asuntoa. Silja-Maria
Wihersaaren kuvitusta Taru Viinikaisen lastenromaaniin
Saapastalon Aurora ja tihutöiden talvi (WSOY 2024).

 

Silja-Maria Wihersaaren kuvitus on edelleen olennainen osa lastenromaanin viehätystä. Hänen taidokkaassa vesivärikuvituksessaan  eläimet ovat yhtä luonnon kanssa ja sulautuvat maisemaan. Myös sisäinteriööreissä Wihersaari luo lempeää ja kodikasta tunnelmaa. 

 

Auroran kasvu on kirjoissa keskiössä. Ensimmäisessä osassa Aurora oli vielä pahoin traumatisoitunut vanhempien kuolemasta ja säikkyi kaikkea. Tässä kakkososassa Aurora tasapainottelee vahvan hoivavietin, vastuun ja velvollisuuksien ja seikkailunhalun puristuksessa. 

 

Esikoisromaani vetiäisten ja ikiäisten mailta

Selja Kunttu: Ramona ja meren kutsu, 247 sivua, Reuna 2024. Kansikuva Nina Nevalainen.

 

Ramona poikkesi Kuiskevuon lapsista sekä ulkonäkönsä puolesta että suhtautumisessaan mereen. Hän rakasti uimista ja pulahti välillä mereen jopa talvella, aina siihen asti kunnes jääkansi esti sen. Hänen teki mieli ehdottaa, että hän keventäisi kuormaa uimalla hetken veneen vieressä. Hän kuitenkin tiesi, että ukko pöyristyisi ja alkaisi sopottaa vanhan kansan varoituksia ja kamalia tarinoita meren vaaroista. Parempi siis istua aloillaan ja pitää ajatus salaisuutena. – – 

 

Kriitikon työni tärkeitä, joskin yhä harvinaisemmiksi käyneitä ilon hetkiä ovat uudet kiinnostavat esikoistekijät. 

Toisin kuin isot yleiskustantajat, pienet kustantamot eivät juurikaan rummuta löytämiensä uusien kirjailijoiden ja kuvittajien erinomaisuutta, vaan tämä ”löytämisen ilo” jätetään lukijalle. Aikana, jolloin lasten- ja nuortenkirjakritiikkiä julkaistaan entistä vähemmän, tällainen sattumanvaraisuus voi koitua myös esikoisteoksen kohtaloksi, jos kirja jää ansiottaan katveeseen.

 

Selja Kuntun esikoinen, lasten ja varhaisnuorten fantasiaromaani Ramona ja meren kutsu on kerronnaltaan vetävä ja kielellisesti vivahteikas kasvutarina Kuiskevuon rantaan ajautuneesta löytölapsi Ramonasta, joka päätyy parantajantaidoistaan tunnetun Martan ja Kuiskevuon äkeän ruhtinas Moldiakin palveluksessa ratsumestarina työskentelevän Hermanin hoiviin. 

Tyttöä epäillään erilaisen ulkonäkönsä takia jopa vetiäiseksi, jolla on kyky vesielementissä vaadittavaan muodonmuutokseen. Vetiäisiä pidetään merirosvojakin pahempana vitsauksena niiden arvaamattoman käytöksen ja niljaisen olemuksen takia. 

 

Ramona varttuu varhaiseen teini-ikään. Moldiakin poika Mik on Ramonan ikätoveri, mutta Moldiak kieltää ankarasti poikaansa tapaamasta Ramonaa.  Lukija pystyy päättelemään jo ennakolta, että Mikin ja Ramonan sanailun ja keskinäisen kisailun takaa löytyy myös orastavaa ihastumista. 

 

Koska Ramona pelastettiin merestä vain yksivuotiaana, hänellä ei voi olla mitään muistikuvia vanhemmistaan. Ainoa todiste on silkkikangas ja siinä näkyvät ikiäisten sulat, jotka vihjaavat tytön korkea-arvoisesta syntyperästä. 

 

Ramona päättää lähteä yksinään selvittämään sukujuuriaan. Satamassa hän piiloutuu laivaan, joka suuntaa kohti Feenian kuningaskuntaa. Tässä vaiheessa Ramonan havaintoihin keskittyvä kerronta on vaarassa jumiutua, mutta – tietysti – Mik on tahollaan tehnyt yhtä uhkarohkean ratkaisun lähtiessään perheeltään salaa Ramonan perään. Nuoret saavat laivalla yllättävää apua vetiäiseltä, Vitalta. 

 

Vetiäisten ja Feenian valtakunnan väen laivojen välinen taistelu Surmansalmella on ehtaa toimintaseikkailua. Vaikka Mik ja Ramona päätyvätkin ensin jalokivikaivokseen vangeiksi, niin erilaisten sattumien, yllättävien apureiden ja  tahdonvoimansakin ansiosta he sieltä lopulta vapautuvat. 

 

Selja Kunttu on punonut jännittävän kasvutarinan, joka ottaa kiihkottomasti kantaa rauhanomaisen rinnakkainelon puolesta: syntyperästä tai ulkomuodosta johtuva erilaisuus on rikkaus, kunhan  eri tahot uskaltavat päästää irti aiemmista ennakkoluuloistaan.

 

Todenäköisesti Ramonan ja Mikin seikkailut saavat vielä jatkoa. Romaanin lopussa nuoret ovat palaamassa takaisin Kuiskevuohon.

 

 

Selja Kunttu työskentelee Kouvolassa kirjastopalveluiden johtajana. 

Iso loikka ystävyyteen

Kati Närhi: Muukalainen, 36 sivua. Etana Editions 2024.

 

 

 

Viime aikoina lasten- ja nuortenkirjallisuus on yltänyt valitettavan usein uutisotsikoihin erilaisten öyhöttäjien ja nillittäjien toimesta. 
 
Ulkokirjalliset kohut laantuvat onneksi nopeasti, mutta silti olen harmissani siitä, että niin moni oikeasti huomiota ansaitseva uutuus jää samaan aikaan kokonaan katveeseen.
 
Hyvä esimerkki on Kati Närhen kuvakirja Muukalainen. 
Sen avulla voi jo hyvinkin pienen lapsen kanssa lähteä keskustelemaan rauhanomaisen rinnakkainelon merkityksestä.

Kissan hämmennys ja pelokkuus välittyvät sen empivästä olemuksesta.
Kati Närhen kuvitusta kuvakirjaan Muukalainen
(Etana Editions 2024). 

 

Kissa havahtuu oven koputukseen, mutta teeskentelee, ettei ole kotona. Se on tottunut olemaan itsekseen ja kokee muukalaisen lähestymisyritykset tungetteluna. 

Edes herkullinen täytekakku, pihan juhlavalaistus, kukkalähetys ja ilotulituskaan eivät sulata kissan ynseyttä. 

Hissun raivo näytetään suodattamatta ja hyssyttämättä, kun 
kissa muuttuu jopa Fanttia suuremmaksi. Kati Närhen kuvitusta
kuvakirjaan Muukalainen (Etana Editions 2024). 

 

Kissan naapuriin on muuttanut Fantti, joka haluaa tutustua Hissu-kissaan. 
 
Hetken hämmennyksen jälkeen Kissa pyörtää päätöksensä, ja kutsuu Fantin luokseen papukeitolle. 

 

– Voisinko saada isomman kulhon, Hissu? 

Pienet asiat tahtovat hermostuttaa minua. 

– Totta kai, Fantti. Ole hyvä! 

 

Kokoero ei lopulta haittaa, kun Fantti ja Hissu rohkaistuvat
viettämään iltaa yhdessä. Kati Närhen kuvitusta kuvakirjaan 
Muukalainen (Etana Editions 2024). 

Näin pienieleisesti ja juuri siksi tehokkaasti Närhi tiivistää kuvakirjansa teemat samastuttavaan ja lapsen kannalta ymmärrettävään muotoon. 

Jälleen kerran todentuu, kuinka niukka teksti kannustaa vuolasta ja seikkaperäistä kuvailua paremmin keskustelemaan kirjasta yhdessä lapsen kanssa. 
 
 Kati Närhi käyttää harkitusti energisoivia värejä ja väripintoja. Eloisuutta syntyy myös rasteroiduista pinnoista. 
 

 

 

 

Lisää kuvakirjoja näkemyseroista, ennakkoluuloista tai sopeutumiseen liittyvistä haasteista:
 
 Ilja Karsikas: Sateenkaarikiitäjä, S&S 2024
 
Essi Kummu & Liisa Kallio: Rauhan alkuja, Tammi 2024
 
Ilja Karsikas: Myrsky ja Valo, S&S 2023
 
Veera Salmi & Matti Pikkujämsä: Sorsa Aaltonen ja riehuva Rotka, Otava 2023
 
Matt  De la Peña & Christina Robinson: Luca luo maailmoja, suomentanut Raija Rintamäki, Kumma Kustannus 2023
 
Katri Kirkkopelto: Molli ja hirveä herne, Lasten Keskus 2021
 
Aino-Maija Metsola: Oman maan mansikat, Etana Editions 2020
 
Mila Teräs & Ilona Partanen: Aurinkolinnut, Karisto 2016
 
Gunilla Bergström: Mikko Mallikas ja sisukas muurahainen, suomentanut Sanna Uimonen, Tammi 2006
 
Lauren Child: En kyllä ikinä syö tomaattia!, suomentanut Riitta Oittinen, Pieni Karhu 2005 
 
Udo Weigelt & Alexander Reichstein: Sulevi tulee, suomentanut Maisa Savolainen, Lasten Keskus 1999

”Kesä, kesä, kesä, kesä! Vihdoin on kesä!”

Päivi & Panos Balomenos: Omenapuun Oscar, 54 sivua, Enostone 2024. 

 

”Kesä, kesä, kesä, kesä! Vihdoin on kesä!” 9-vuotias Oscar kiljahtelee innoissaan kesäpaikan puutarhassa. Hän nostaa käsiä ja jalkoja vuoron perään ilmaan, heittää usean kuperkeikan ja vielä perään kärrynpyörän. Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta. Puutarha on täynnä erikokoisia ja -värisiä matkalaukkuja. Oscarin isä ja äiti raahaavat niitä parhaillaan sisälle mökkiin. On se päivä vuodesta, kun koko perhe muuttaa Pariisista Helsinkiin siirtolapuutarhamökille viettämään kesälomaa muutamaksi kuukaudeksi. – – 

 
 
Tätä Päivi & Panos Balomenoksen lastenkirjaa Omenapolun Oscar suosittelen kaikille, jotka tykkäsivät Riina Katajavuoren Einarin elokuu -lastenromaanista (kuv. Jani Ikonen, Enostone 2023).
 
Kirja sopii jo sujuvasti lukevalle vähän alle tai yli 10-vuotiaalle lapselle, joka ei 

välitä remeltävistä ja tapahtumantäyteisistä lastenromaaneista, vaan arvostaa enemmän sisäisiä mielenliikkeitä ja tyventä tunnelmaa. 

Tosin kirjasin olisi tosin voinut olla suurempaa. 

Pieni kirjasin ja tiuha rivinvälitys ei liioin palvele lapselle ääneen lukevaa aikuista. 

 

Siirtolapuutarhamökin tunnelmointia, joka vertautuu myös
Oscarin perheen välittömään, sallivaan ja rakkaudentäyteiseen
perheyhteyteen. Panos Balomenoksen kuvitusta Päivi Balomenoksen tekstiin
lastenromaanissa Omenapolun Oscar (Enostone 2023). 

 

Päivi Balomenos työskentelee  Finnish Design Embassy -vientiyrityksessä ja monikulttuurinen elämä on hänelle tuttua jo varhaislapsuudessa, jolloin hän asui perheensä kanssa Libyassa.  Hänen miehensä Panos on syntyjään kreikkalainen kuvataiteilija, joka on opiskelut Milanon taideakatemiassa, Frankfurtin taidekulussa ja Helsingin kuvataideakatemiassa, mistä hän on valmistunut maisteriksi vuonna 2005. 

Panos Balomenoksen kuvituskuvat ovat ensisilmäyksellä jopa tyrmääviä zuumatessaan näkymää usein jopa tunkeilevan lähelle kohdettaan. 

Kuvitusten väriskaala on melko tumma, kesäisen auringon kajo tai helotus ei kuvista välity. 

Ratkaisu voi olla jopa harkittu: näin päästään tavallaan samastumaan paremmin tunteisiin ja kohdataan sananmukaisesti asioita ikään kuin "silmästä silmään". 
 
Omenapolun Oscar edustaa kenties jo vähän vanhanaikaista lastenkirjakonseptia kaikkitietävän kertojansa vuoksi. 

Kirjan lapsikuvassakin on jotain ”hyvällä tavalla” vanhahtavaa klangia: toimittajaisän ja terapeutti-isän ainokainen Oscar tuntuu saavan vanhempiensa jakamattoman huomion. 
 
Oscar tuntuu tarttuvan hetkeen ja nauttivan kaikesta täysin rinnoin, esimerkiksi kun kertoja samastuu pojan innostukseen elää hetkessä: 

–  – Voi miten hän rakastaakaan kesää. Kaikki on niin ihanan jännittävää!

Oscarin ja hänen kesäystävänsä Miljan kerrotaan myös olevan ”täynnä kuplivaa riemua polkiessaan uimarannalle.” 
  
Milja ja Oscar tekevät mielestään uroteon pelastaessaan hylätyn koiran hoitamattoman siirtolapuutarhamökin pihalta. Lapset vievät sen metsään salaiseen piilopaikkaan. Oscarilla on nimittäin kyky tulkita eläinten kieltä. 

Lähikuvan intensiteettiä: vihainen vanha nainen 
ei ymmärrä alkuunkaan, miksi lapset ovat vieneet 
hänen Lulu-koiransa. Panos Balomenoksen kuvitusta 
Päivi Balomenoksen tekstiin lastenromaanissa 
Omenapolun Oscar (Enostone 2023). 

Kun vanha nainen tulee vihaisena vaatimaan koiransa palauttamista, ovat äidin neuvottelijan taidot tarpeen. Vanha rouva on menettänyt itselleen tärkeän ihmisen ja kadottanut siksi elämänilonsa ja osittain myös hoivaviettinsä Lulu-koiraa kohtaan. 
 
Romaanin sivuhenkilön elämänkohtalon kautta Päivi Balomenos tuo kauniisti esille sen, että meistä jokainen kaipaa vuorovaikutusta ja läheisten huomionosoituksia. 

Oscarin vanhemmat järjestävät sovinnon eleenä puutarhajuhlat, jonne kutsutaan vanhan rouvan ja Miljan äitien lisäksi myös naapurin iso-Ville.  

Kesään kuuluvat erilaiset nirhautumat ja haavat. 
Tämänkin tiukkaan rajatun kuvituskuvan voi ajatella myös 
lapsuuden vertauskuvana: kolhuja tulee, mutta rakkaus
 ja huolenpito kannattelevat eri vaiheissa. Panos Balomenoksen 
kuvitusta Päivi Balomenoksen tekstiin lastenromaanissa 
Omenapolun Oscar (Enostone 2023). 

 

Oscarin perheen kaksikielisyys ja kahdessa maassa asumisen tuntoja tuodaan konkreettisesti esille. 

Isän kotimaassa Ranskassa on arkipäiväistä suukotella jopa melkein tuntemattomia poskelle, mutta Suomessa tervehtimiskäytäntö herättää lähinnä hämmennystä. Pariisissa poika ei saa liikkua yksinään yhtä vapaasti kuin Suomessa. 

Kahden kulttuurin lapsiperheen arki näkyy myös toisessa Enostonen uutuudessa,  Riina Haapakallion ja Leena Sainion kuvakirjassa Kiko, joka kertoo leikki-ikäisen Papun suomalais-japanilaisesta perheestä.