Kiehtova aikakudelma yhdistää menneen, tulevan ja nykyhetken

 

Suvi Nurmi: Ajankaitsija. 320 sivua. Myllylahti 2023. Kansikuva Karin Niemi.

Suvi Nurmi: Etsijöiden aika. 312 sivua. Myllylahti 2022. Kansikuva Karin Niemi. 

 

 

Jotkut ihmiset ovat aikamatkaajia niin kuin mä ja Oona ja kaikki noi sun tapaamat ihmiset tuolla alhaalla. Aikamatkaajuus kulkee suvussa, ja meille se on tullut äidin puolelta. Se on kuitenkin tosi harvinaista, ja suurin osa ihmisistä on ihan tavallisia, niin kuin sä ja isä, ja niitä aikamatkaajat kutsuvat mundaaneiksi. Useimmat ihmiset eivät tiedä aikamatkaajien olemassaolosta, ja se on ihan hyvä. Nyt sä kuitenkin tiedät mutta on tosi tärkeää, että se sä et kerro kenellekään, sillä vaan harvat suhtautuu meihin hyvin. On olemassa sellaisiakin, jotka haluaisi tappaa meidät. (Etsijöiden aika, s. 158)

 

Suvi Nurmen Routala-sarjan kolmas osa Ajankaitsija on juuri ilmestynyt.  

Sarjan aloitusosa Unissamatkaaja ilmestyi kaksi vuotta sitten ja toinen osa Etsijöiden aika ilmestyi viime vuonna.

 

Kustantamo luonnehtii sarjaa reaalifantasiaksi. 

Sitä se kieltämättä onkin, mutta Suvi Nurmi onnistuu yhdistämään siihen tavattoman luontevasti myös dekkarin, kauhukirjallisuuden, tyttökirjallisuudesta tutun kehitysromaanin sekä realistisen perhekuvauksenkin piirteitä. Sisarukset Essi ja Oona ovat kolmannessa osassa varttuneet jo varhaisteini- ja teini-ikään.   

 

Sarjan ensimmäisessä osassa tuolloin 13-vuotias Essi sai tietää kuuluvansa Aikamatkaajiin. Pahimpana uhkana on Etsijöiden salaseura, jolla on jäseniä eri puolilla maailmaa. Etsijät yrittävät väijyä aikamatkaajia ja estää heidän aikeensa matkailla historian eri aikakerrostumissa ja palata takaisin omaan aikaansa. Kyse on myös kateudesta, sillä aikamatkaaminen on tavallisesti vauraiden mahtisukujen erityisominaisuus. 

 

Essin äiti on jäänyt omalla aikamatkallaan jumiin viidensadan vuoden takaiseen historialliseen aikaan. Essin pikkusiskon Oonan paras kaveri on 1800-luvulla syntynyt Kaarle, joka tekee aikamatkoja nykyaikaan. 

Essillä on kyky liikkua ajassa, mutta se ei ole helppoa. Matkoihin sisältyy aina riskejä.

 

Tyttö  saa selville, että äiti on palautettu aikajumista nykyaikaan: hän asuu hoitokodissa, mutta on vain kalpea varjo entisestään eikä puhu ja kommunikoi juuri lainkaan.

 

Nurmi tasapainottaa onneksi ahdistavaa tilannetta, sillä  Essin ja Oonan tukena on turvallisia  ja aidosti heidän hyvinvoinnistaan välittäviä aikuisia. 

Isällä on täysi työ tasapainoilla ränsistyvän sukukartanon  ylläpidon, yksinhuoltajuuden ja taiteellisten ambitioidensa puristuksessa. Isän kuvanveistäjä-ystävä Vesku ja koulun rehtori auttavat Essiä useasti kiperissä tilanteissa. 

Etsijöiden ajassa perheen luja tunneside häiriytyy, kun isä ryhtyy yllättäen seurustelemaan Essin historianopettajan Katriinan kanssa. Opettajalla on vähemmän mairitteleva lempinimi Konekivääri, ja jostain syystä hän on koulussa ottanut Essin silmätikukseen. 

Melko pitkään Nurmi rakentaa kliseistä asetelmaa ilkeästä äitipuolesta, mutta lopulta opettaja  paljastaa todelliset korttinsa ja huolensa tyttöjen äidin kohtalosta. 

Essin ja Oonan isällä ei ole kykyä aikamatkaamiseen, mutta hän suhtautuu vaimonsa suvun kautta periytyvään erityisominaisuuteen lopulta hyvin rauhallisesti: 

 

– – meidän vain pitää myöntää, että maailmassa on paljon sellaista, mistä kaikki ei tiedä, isä totesi juhlallisesti. – Ihmisten rajallinen käsityskyky ei riitä kaiken ymmärtämiseen, mutta kunhan me hyväksytään se mahdollisuus, että selittämättömiä asioita on olemassa, se on tarpeeksi. (Etsijöiden aika, s. 162)

 

Koululle perustetaan salamyhkäinen yhdistys, SNE, joka ei todellakaan ole mikään harmiton eräyhdistys: se manipuloi jäseniään eri tavoin. Essi yrittää soluttautua yhdistykseen pelastaakseen äitinsä. 

 

Etsijöiden ajan lopussa Essi perheineen kutsutaan mukaan kansainväliseen aikamatkaajien konventioon Tanskaan, missä kerrotaan muun muassa kovia kokeneiden aikamatkaajien kuntoutuksesta. 

Tapaamiseen saapuvat poikkeukselisen älykkäät ja taitavat ihmiset eri puolilta maailmaa, Leonardo da Vinciä myöten!

 

Kolmas osa Ajankaitsijat ei – ennakko-odotusteni vastaisesti – kerrokaan tästä matkasta, vaan siirtyy kuvaamaan matkan jälkeistä aikaa, kun perhe on päättänyt siirtää äidin kotihoitoon ja vastuu tämän päivittäisestä monta tuntia kestävästä kuntoutuksesta sälytetään Essin harteille.

 

Tyttö on jo vaarassa uupua liian suuren vastuun alla ja vähitellen hän kapinoi avoimemmin ja ottaa etäisyyttä isään ja siskoon. Essi lähtee uuden luokkakaverinsa Artun bändin keikalle Helsinkiin ja  matkustaa nuorien aikamatkaajien salaseuran kokoukseen. Nuoret käyttävät aikamatkaamiseen Ajankaitsija-nimistä juomaa, jonka avulla he voivat kontrolloida aikamatkojen kohdetta, syvyyttä ja kestoa. 

Nurmi virittelee vähin erin pääjuoneen myös romanttisia säikeitä: Oonalla on paljon poikia kavereina, ja aikamatkalla omaan tulevaisuuteen hän saa vihiä myös tulevasta puolisostaan. 

Romaanin loppu, Oonan menneisyyuteen tekemä vaistomatka,  jättää juonen sietämättömän jännittävään kliimaksiin! 

 

Nurmi on punonut tarinaan lukuisia kiehtovia sivuhenkilöitä. Yksi heistä  on Huru-Elu, eli arkkitehti Eliel Saarinen, joka elää suunnittelemansa Helsingin rautatieaseman liepeillä. 

Huru-Elun uskotaan nähneen tulevaisuudessa jotain, mikä sai hänet tolaltaan. 

  

– Elu on aika surullinen tapaus, Lilli selitti. – Eläessään se oli arvostettu arkkitehti, joka sai työhönsä paljon vaikutteita aikamatkoiltaan menneisyyteen. Kuoltuaan se jäi kuitenkin pahasti koukkuun sääntöjen vastaiseen aikamatkailuun eikä suostunut lopettamaan sitä. Meillä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin sulkea se tämän meidän yhteisön ulkopuolelle. – – (Ajankaitsija, s. 79).

 

Huru-Elun karismaattinen persoona tekee sekä lukijaan että Essiin vaikutuksen.  

Elun ja Essin keskusteluista rautatieaseman korkeassa tornissa muodostuu nähdäkseni eräänlainen motto koko kirjasarjalle:

 

– Ihmiset luulevat voivansa paeta kohtaloaan esittämällä, että he hallitsevat maailmaa. Kunhan komeat puitteet ovat kunnossa, ei muulla muka ole väliä. Todellisuudessa mikään muu ei tule kestämään kuin hyvät teot ja kauniit sanat. Kaikki aineellinen on täyttä turhuutta.

 

 

Nurmen rakentamat  aikakudelmat on monisyisiä, mutta hän pitää ällistyttävän hyvin juonisäikeet koossa. Uusi tuttavuus, tulevaisuudesta tullut aikamatkaaja, uudesta teknologiasta ja ilmastomuutosta ehkäisevästä innovatiivisesta energian kulutuksesta kiinnostunut Topias, saattaa vielä seikkailun jatkuessa nousta keskeiseen rooliin. 

Suvi Nurmen Routala-sarja on Karin Niemen tarkoin valittua kasviornamentiikkaa ja salaperäisiä miljöitä yhdistäviä kansikuvia myöten viimeistelty ja sellaisenaan erittäin koukuttava kokonaisuus. 

Vaikka tarinan keskiössä onkin kaksi tyttöä, niin jännittävä juoni ja huolellinen tarinan rakennus kiinnostaa nähdäkseni myös poikalukijoita. 

Hätkähdyttävän ajankohtainen nuortenromaani sodasta

Elina Rouhiainen: Tuntematon taivas. Tammi 2022. 375 sivua. Kansikuva Laura Lyytinen.

Ja vaikka he eivät ymmärrä sodasta mitään, se silti vaikuttaa heihin. He ovat tuhansien kilometrien päässä niiltä vuorilta, missä joukot tälläkin hetkellä väijyvät toisiaan, tai niistä kylistä, joissa asukkaat pistetään kuoppiin seisomaan kun heidän kotinsa ryöstetään. He eivät näe kenenkään kärsivän tai kuolevan, mutta jotenkin se kaikki vuotaa reunojensa yli tännekin. Huudot kaikuvat Siperiaan asti. (Tuntematon taivas, s. 177.)

Elina Rouhiaisen äskettäin ilmestynyt YA-romaani on teemoiltaan jopa hätkähdyttävän ajankohtainen.   

Moskovalainen nuorukainen, Dmitri eli Dima, pakenee armeijan kutsuntoja. 

 

Dima tietää, ettei ”ole sellainen kuin pitäisi, ei tarpeeksi miehekäs, tarpeeksi kova, tarpeeksi kiinnostunut oikeista asioista. Ja mikä pahinta, hän ei osaa peittää sitä muilta”. 

 

Dima ei halua kokea veljensä Mišan kohtaloa tämän palattua Tšetšeniasta, ja siksi hän lähtee uhkarohkealle pakomatkalleen.

Dima heitetään junasta keskelle Siperiaa paljon ennen suunniteltua määränpäätä.

 

Poika saa yllättäen apua asemalla seisovalta tytöltä, Aljosalta, ja tämän isovanhemmilta. 

 

Pojan oman arvion mukaan hänellä ei ole ”muuta varastettavaa kuin sisäelimet”, joten tuntemattomien ihmisten avun varaan heittäytyminen ei ole hänelle kummoinenkaan riski.

Tuntematon taivas sijoittuu Vladimir Putinin ensimmäiselle presidenttikaudelle, syksyyn 2002.

Romaanin nimi tulee Aljosan äidin käyttämästä sanonnasta, jonka mukaan ihmisten mielestä tuttu helvetti on parempi kuin tuntematon taivas. Sanonta viittaa siihen, että ihmiset liian usein pelkäävät ja luovuttavat itselleen vaikeiden asioiden äärellä.  

Aljosa ja hänen isovanhempansa Jevgeni ja Tatjana ovat evenkejä eli Siperiassa asuvaa paimentolaiskansaa, jonka yksi keskittymä asuu Evenkian piirikunnassa, hallinnollisen erityisaseman saaneella Krasnojarskin alueella Venäjän itäosassa.  

 

Pienen kansan on ollut pakko luoda keinoja selviytyä ja pysyä hengissä, ja tämä tuo myös Aljosan ja Diman ystävyyteen haasteita.

Aljosa havainnollistaa venäläisten ja evenkien jännitteistä rinnakkaineloa tähän tapaan:

Olen nähnyt lukemattomat kerrat kun evenkit yllyttävät toisiaan tekemään jotain yltiöpäistä. Sen on tarkoitus kohottaa, eikä painaa ketään alas. Luoda jännitystä, johon kaikki osallistuvat. Meille se on rakkautta. Ja se voikin olla kaunista. Mutta se voi myös olla todella rumaa.

 

Aljosa ja Dima lähentyvät vähitellen ja oppivat uusia asioista toisiltaan. 

Aljosan diabeteksen kautta havainnollistetaan myös niitä pieniä arkisia, mutta valtaa pitävien venäläisten tehokkaita tapoja kyykyttää vähemmistöasemassa olevia ja köyhiä ihmisiä.

 

 

Elina Rouhiaisella on ällistyttävä taito kuvata pieneen suljettuun tilaan liittyviä jännitteitä. Romaanin alun ja lopun kohtaukset, joissa nelikko matkustaa henkilöautossa, ovat todella intensiivisiä. Näiden suljettujen tilojen jännitteet taas toimivat mainiona kontrastina luonto- ja miljöökuvauksille, joista löytyy rosoa ja jylhyyttä.

 

Tuntematon taivas on rakkaustarina mutta Rouhiaisen ensisijaisena tavoitteena on ollut kirjoittaa nykyaikainen sotaromaani. 

 

Toivon sydämestäni, että Rouhiaisen romaani löytää nuoret lukijat. 

 

Tuntematon taivas suorastaan vaatii tulla luetuksi Venäjän Ukrainaan kohdistuvaa hyökkäystä käsittelevien uutisten rinnalla. 

 

Kotimainen nuortenromaani etsiikin nyt kiinnostavasti uusia tapoja osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun.

 

Kahden maailman pimeyttä vetävässä esikoisromaanissa

  

Ulpu-Maria Lehtinen: Kalmanperho 1: Kalmanperhon kutsu. 512 sivua.  S&S 2022. Kansikuva Sami Saramäki. 

 

 

– –  ”Tässä olemme me, Kalmansyrjän kylä” hän sanoi osoittaen mitätöntä pistettä suuren metsäalueen keskellä. ”Reilun kahden päivän matkan päässä lännessä ovat Maailmanlopun kalliot ja merenlahti. Siellä oli vielä parisataa vuotta sitten kukoistavia kalastajakyliä ja vauras Kaukaman kaupunki. Kalmavat asuivat metsissä merenlahden ympärillä, mutta jättivät ihmiset enimmäkseen rauhaan, eikä niitä ollut pidetty todellisina uhkina sitten perhossotien. Ihmiset uskoivat yleisesti, että heidän maitaan suojeli kalmavilta ja kaikilta muultakin suuri majakka, jonka valo oli palanut jo satoja vuosia, ehkä tuhansiakin”. 

 

Syksyn esikoiskirjailija, tamperelainen Ulpu-Maria Lehtinen (s. 1984), rakentaa muutamalla virkkeellä Kalmanperho-fantasiatrilogian avausosan Kalmanperhon kutsun miljöötä ja konflikteja. 

 

Tuhti 500-sivuinen YA-romaani yhdistää omintakeisesti realistista ja historiallista nuortenkirjakerrontaa ja fantasiaa. 

 

Päähenkilö, 14-vuotias Lilja, on muuttanut maalle isoäidin hoteisiin vuotta vanhemman veljensä Joonatanin kanssa, sillä vanhemmilla on liikaa säätöä omassa elämässään. 

 

Joonatan tuntuu vajoavan yhä syvempiin tummiin vesiin ja pikkusisko huolestuu asiasta, kun ei enää saa yhteyttä kalvakkaan ja harhaisesti käyttäytyvän veljeensä.

 

Lilja päätyy Kalmansyrjän kylään, fantasiamaailmaa, jossa eletään historiallista aikaa, todennäköisesti 1800-luvun puoliväliä. Kylässä pelätään kaikki voimat imevää ja helposti tarttuvaa rannikkotautia ja kalmavien hyökkäyksiä.

 

Lilja ystävystyy paikallisten nuorten, Aurelian ja Jiron, nuoren tietäjän, kanssa. Kylään ilmestyy myös tummakulmainen muukalainen, Roland, vauraasta naapurivaltakunnasta Karmikantista. 

Romaanissa olisi aineksia romanttiselle kolmiodraamalle, mutta Lehtinen ei korosta tätä liiaksi, vaan jättää Jiron ja Rolandin tunteet Liljaa kohtaan lukijan itse pääteltäviksi.  

 

Kalmansyrjän kylän vaikeudet juontuvat majakanvartijan katoamisesta ja majakan valon sammumisesta.  

 

Tihentyvän seikkailujuonen kupeessa Kalmanperhon kutsusta sukeutuu tarina perheen ja sukusiteiden vahvasta merkityksestä yksilön elämässä. 

 

Omassa todellisuudessaan Lilja haluaisi tulla huomatuksi omana itsenään, ilman seurallisen ja kaikkien kanssa toimeen tulevan monin tavoin erinomaisen veljensä selustatukea. 

 

Liljalla ei ole mitään takuuta siitä, pääseekö hän koskaan pois Kalmansyrjältä takaisin oman perheensä luokse. 

 

Erossaolo havahduttaa Liljan olemaan kiitollinen asioista, joita hän on ennen pitänyt itsestään selvinä: 

 

– – ennen kaikkea kaipasin ihmisiä. Perhettäni.  Olin niin kovasti tahtonut löytää uusia ystäviä, alkaa elää omaa elämääni ja löytää oman polkuni. Mutta en tällä tavalla, eksyneenä pois omasta tutusta maailmastani ja kaikkien läheisteni luota.

 

Lilja kertoo Kalmansyrjän asukkaille tulevaisuuden keksinnöistä ja niiden myötä lisääntyneestä elämänlaadusta. Toisaalta Lilja tiedostaa että monista mullistavista innovaatioista on seurannut  myös paljon pahaa ja peruuttamatonta.

 

Lehtinen punoo tarinaan säikeitä nykyhetken suurista haasteista, ilmastonmuutoksesta ja luonnon tuhoutumisesta. Luonnon ja ilmaston tasapainon häiritsemisen seuraukset ovat peruuttamattomia. 

 

Liljan ystävä Aurelia ihmetteleekin, miksi Lilja haluaa palata takaisin omaan maailmaansa: 

 

”Riehuu täälläkin toki välillä sairauksia, ja saatamme kärsiä nälkää, jos tulee katovuosia. Ja tietysti kelvottomia hallitsijoita nousee toisinaan valtaan, ja rikkaat pompottelevat köyhempiään, mutta nin se varmaan menee teilläkin. Me emme sentään joudu pelkäämään maailmanloppua.” 

 

Lilja huomaa omaavansa myös näkijän taitoja. Hän näkee valvepainajaisia, joihin lukijakin eläytyy vahvasti. 

Sami Saramäen tummasävytteinen kansi vihjaa romaanin tummista juonteista, mutta Kalmanperhon kutsua voi suositella muillekin kuin kauhufantasian ystäville. Tummista teemoista kurkotetaan kuitenkin kohti valoa.

Lilja saa tehtäväkseen selvittää, kuinka pimeys on kulkenut kahden maailman välillä, hänen on etsittävä väylä, jota pitkin pimeys on kulkenut ja suljettava tämä repeämä.  

 

Lilja saa huomata, että murhe ei muuta maailmaa – vain konkreettisilla teoilla on vaikutusta. 

 

Lehtisen media-alan käsikirjoittamisen opinnot näkyvät sujuvana juonen kuljetuksena. 

Lukija ei ennätä pitkästyä 500-sivuisessa seikkailussa.   

Perhonen joka tulee kotelostaan

Dess Terentjeva: Ihana, 128 sivua, WSOY 2021. Kansikuva Riikka Turkulainen. 

 

 

Dess Terentjevan Ihana on yksi kuudesta lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-ehdokkaasta. Sen käsikirjoitus voitti jo viime vuonna WSOY:n Taajuus Z -kirjoituskilpailun, jossa etsittiin uusia ääniä kotimaiseen nuortenkirjallisuuteen. 

Kilpailuun toivottiin uusia näkökulmia tämän päivän nuoruuteen, tarinoita esimerkiksi erilaisista kulttuuritaustoista tulevista ja erilaisia sukupuoli-identiteettejä edustavista nuorista.  

 

Nämä toiveet Ihana täyttääkin jopa kolminkertaisesti: ensinnäkin sen toinen keskushenkilö on venäläisen äidin lapsi ja kulttuuriset, osin varsin kliseisetkin venäläisiin liittyvät ominaispiirteet tulevat tarinassa esille. Toiseksi kirjan fokuksessa on nuoren seksuaalinen identiteetti ja päähenkilön, yhdeksäsluokkalaisen Liljan, ihastuminen muunsukupuoliseen ”Ihanaan”, eli Vaniin. Kolmanneksi Terentjeva on kirjoittanut kirjan nyt niin suositulla kerrontatekniikalla säeromaaniksi. 

 

Lilja on tiedostava teini. Hänellä on yhtä tiedostava ja fiksu isä, joka yllättää tyttärensä esittelemällä uuden naisystävänsä, venäläisen Darjan. 

Darja on Liljan mielestä – – ”aikuinen nainen, / vaikka ei kyllä näytä ikäiseltään, vaan nuoremmalta / – – .

Liljan ajatusmaailma  ja persoona tulee vähitellen lukijalle tutummaksi:

 

– –  Lilja ei ole kuunnellut bilsassa mut

voiks tältä tuntua jos on perhonen joka tulee kotelostaan?

VAPAALTA.

Tosi tosi omituisesti samalla tavalla kuin silloin, 

kun Lilja kertoi iskälle olevansa pan.

VAPAALTA. 

 

Liljan elämä menee jengoiltaan, kun Darja esittelee tyttärensä (tai lapsensa, jota äiti ei oikeasti tunne lainkaan...).

 

Terentjeva kuvaa raikkaasti teini-ikäisen ihastumista, johon liittyy kakofoniaa ja  spontaanisuutta. Hänen kielikuvissaan on tuoreutta: Liljan ”ärtymys hölskyy”, kun asioista puhutaan väärien oletusten perusteella. 

Isän syvä huokaus ”tekee huoneeseen kuopan, / niin suuren että koko Jyväsjärvi voitaisiin valuttaa sinne”. 

 

Ihana on särmikäs lukukokemus, joka vaatii lukijaltaan keskittymistä ja heittäytymistä. 

Sekä Ihanassa että J. S. Meresmaan Khimaira-säeromaanissa (Myllylahti 2021) kuvataan keskushenkilöiden vanhempia, joille lapsen seksuaalinen suuntautuminen tulee yllätyksenä ja on suurelta osin heille tabu-aihe. 

 

Säeromaanin väljempi ilmaisurekisteri kiinnostaa nyt kotimaisia nuortenkirjailijoita. Veera Salmen uusin Olin niinku aurinko paistais (Otava 2021) on niin ikään säeromaani ja myös Salla Simukka on kertonut Parnassossa 5/2021, että hän suunnitteli aluksi Matalapaine / Korkeapaine -kääntökirjansa (Tammi 2021) muodoksi säeromaania.  

On hyvä, että nuorten "perusproosan" rinnalle saadaan myös uusia kerronnan tapoja. 

Joulukuun alussa ilmestyvän Onnimanni-lehden vuoden viimeisessä numerossa yläkoulun äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja Annu Viheriälehto kertoo kiinnostavasti näkemyksiään säeromaanin potentiaalista nykynuorten parissa. 

Toivottavasti pian saadaan myös akateemista tutkimusta siitä, kuinka säeromaani kolahtaa erilaisiin nuoriin! 

Dess Terentjeva (s. 1992) asuu Tampereella. Hän on syntyjään venäläinen ja muutti seitsemänvuotiaana Venäjältä äitinsä kanssa Suomeen. Aiemmin hän on kirjoittanut urbaanifantasiaa yhdessä Susanna Hynysen kanssa. Fantasiatrilogian avaus,  Neonkaupunki (Like 2020), palkittiin äskettäin Suomen Tolkien-seura Kontu ry:n Kuvastaja-palkinnolla viime vuoden parhaana fantasiaromaanina. 

 

Grafia ry:llä on ollut kuluvana syksynä kiinnostava kampanja, jossa 13 uutuuskirjasta  on voinut löytää terveisiä kirjasuunnittelijalta.

Ihanan kansigraafikko Riikka Turkulainen kertoo romaanin väliin piilotetussa kirjeviestissään siitä, kuinka Ihanan  kansikuva  syntyi. Prosessin kuvaus havahduttaa kiinnittämään enemmän ansaittua huomiota kirjankansitaiteeseen! 

Nuoren hätä koskettaa aina koko perhettä

Kati-Annika Ansas: Tuhkataivas, 268 sivua, Oppian 2021.

 

Evelinasta oli viime aikoina tullut totisempi, jollakin tapaa jopa flegmaattinen. Evelinaa selvästi vaivasi jokin. Välillä oli sellaisia pieniä hetkiä, kun Saara sai nähdä häivähdyksen vanhasta Evelinasta. Kun Evelina näytti kuvaamataidossa piirtämäänsä piirustusta tai tuli illalla sohvalle Saaran viereen katselemaan tv:stä kotimaista sketsiohjelmaa. Silloin Saara tiesi, että siellä se Evelina edelleen oli, piilossa jossakin. Ne hetket antoivat kuitenkin toivoa, että jonain päivänä kaikki olisi taas paremmin, kunhan vain jaksaisi sitkeästi odottaa. Mutta kuinka pitkään?

 

Realistiset kotimaiset nuortenromaaniesikoiset ovat nykyisin harvinaista herkkua. 

 

Isot kustantamot ovat vähentäneet genren kotimaista tarjontaa viime vuosina. 

 

Pieni kustantamo Oppian tekee nyt aluevaltauksen julkaisemalla helsinkiläisen esikoiskirjailijan Kati-Annika Ansaksen nuortenromaanin Tuhkataivas.

 

Tuhkataivas ristiinvalottaa kiinnostavasti 16-vuotiaan Evelinan ja hänen yksinhuoltaja-äitinsä näkökulmia Evelinan joutuessa psykiatriselle nuorten osastolle itsetuhoisuuden takia. 

Äidin ja tyttären näkökulmat vuorottelevat kerronnassa. 

Välillä lukijan on hieman vaikea hahmottaa kertojanäkökulman vaihtumista. Pitkät luvut olisikin voinut pilkkoa nykyistä paljon lyhyemmiksi.

 

Evelinan ongelmien taustalla on monta selvittämätöntä asiaa. 

Vanhemmat ovat eronneet viisi vuotta sitten ja isä ei juurikaan enää tapaa tytärtään uuden perheen perustamisen takia. Isä sulkee tyttären sairastumisen ja suljetulle osastolle joutumisen oman kuplansa ulkopuolelle: isä selittää hätäpäissään Evelinan parhaalle ystävälle, että tytär on lähtenyt Uuteen Seelantiin vaihto-oppilaaksi. 

Evelina on adoptoitu vauvana ja hän ei tiedä mitään biologisista vanhemmistaan. Varsinainen juurisyy liittyy kuitenkin verkossa pitkään jatkuneeseen seksuaaliseen ahdisteluun, groomingiin.   

 

Lopulta olin suostunut painostukseen. Vaikka en olisi halunnut. Vaikka tiesin ettei niin pitäisi tehdä. Tiesin kyllä. Yläasteella meillä oli koulussa käynyt kaksi poliisia puhumassa. Olin saanut mediakasvatusta. Olin seurannut uutisia. Olin perillä asioista, tiesin riskit, ja suostuin silti. 

 

Tilannetta raskauttaa Evelinan mielestä se, että hän on tehnyt kaiken ”aivan äidin silmien edessä”. 

 

Äiti on tyttären ahdistuksen äärellä avuton. 

 

Hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä hänen pitäisi tehdä. Tilanteeseen tarvittavia taitoja ei opetettu ensiapukurssilla, äitiysoppaissa eikä vanhemmuusvalmennuksessa.

 

Äitiä myös hämmentää tyttären sosiaalisessa mediassa viettämä aika:

 

Some. Englanniksikin se tarkoitti jonkin verran, ei kahtakymmentä neljää tuntia vuorokaudessa. 
 

Psykiatrisen suljetun osaston arjen kuvaus on hoitohenkilökunnan osalta kliseistä, minkä voi tosin ajatella kuuluvan olennaisena osana tällaiseen sick lit -kirjallisuuden genreen.  

Fiktion nimissäkin tuntuu hieman epäuskottavalta, että kasvisruokavaihtoehto on hoitolaitoksessa kiven alla tai se, että nuoret potilaat saavat  akuutissa kriisivaiheessa käyttää puhelimiaan ilman mitään rajoituksia. 

 

Evelina löytää osastolta sielunsiskon, Bellan, joka verkossa tunnetaan Guzzle Girlinä. Bella sanoo syntyneensä hulluna, kun taas Evelina on tullut hulluksi vasta myöhemmin. Bellan epätoivoinen teko sysää Evelinan lopulta pois omasta ahdistuksesta ja avun piiriin. Paranemisen alku kuvataan kirjan paksuuteen nähden kuitenkin nopeasti ja seksuaalisen ahdistelijan kiinni jääminen jää sekin vähälle käsittelylle.

 

Realistinen nuortenkirjallisuus ottaa nykyisin nopeasti kantaa nuorten todellisuuteen. Seksuaalista ahdistelua  on kuvattu nuortenromaanien pääaiheena viimeksi  Marja-Leena Lempisen Punaisessa lumpeessa (2008), Jukka Behmin Pehmolelutytössä (WSOY 2017) ja  Elina Kilkun Ihanassa tytössä (Bazar 2020). 

Eilen Ylen uutisissa  kerrottiin, että lähes 90 prosenttia suomalaisista lapsista on vastaanottanut seksuaalissävytteisiä viestejä aikuiselta. Silti tapaukset   päätyvät hyvin harvoin vanhempien tai viranomaisen tietoon.

 

Tuhkataivaan erityisenä ansiona kolmeen aiempaan nuortenromaaniin verrattuna on aikuisen, Evelinan äidin,  näkökulman ja ajatusten kuljettaminen tytön oman ahdistuksen rinnalla, vaikka äidin reaktioita seksuaaliseen ahdisteluun ei juurikaan tuoda esiin.

Valosta varjoon ja takaisin

Salla Simukka: Sammuta valot! Pieniä kauheita tarinoita, 66 sivua, / Sytytä valot! Pieniä kauniita tarinoita, 77 sivua, Tammi 2018. Kansikuvat Laura Lyytinen.

Vuorovaikutteisuus, kerronnalliset jipot ja näkökulmatekniikat ovat nykynuortenromaanin täkyjä, joilla halutaan saada vähän lukevat nuoret kirjan ääreen.

Salla Simukka nostaa kierteitä vielä entisestään käyttämällä lyhyen kertomuksen muotoa.  Kääntökirjassa  on kaksi tarinakokoelmaa samoissa kansissa, Sammuta valot/ Sytytä valot, miksaa eri lajityyppejä keskenään. 

Tarinoista löytyy kauhua, scifiä, uuskummaa, mutta myös romantiikkaa ja perinteisen realistisen nuortenkirjan kasvukipuilua. 

Päähenkilöiden ikäjakauma ulottuuu varhaisnuorista nuoriin aikuisiin.

Samannimiset tarinat,  joissa on kuitenkin tyyten eri aiheet sekä toisiinsa kytkeytyvät, erilaisen tulkinnan tai näkökulman tarjoavat tarinat pitävät lukijan valppaana.

Kaikki tarinat eivät kuitenkaan suoraan ”seurustele keskenään”. 

Nimitarinan heleämmässä versiossa toinen haluaa rakastella valot päällä, toinen pimeässä. Mollisointuisemmassa tarinassa 15 vuotta täyttänyt pääsee ensimmäistä kertaa käymään kotitalonsa kellarissa.

– – Se oli iso juttu, sillä kellarista oli ainut käynti viereisin taloihin. Niitä kauemmas en saanut vielä kulkea, sillä lopullisesti maanalainen kulkuverkosto avautuisi minulle vasta sitten, kun täyttäisin kahdeksantoista vuotta. Turvamääräykset, kuulemma. Lapsia ja nuoria pidettiin liian arvaamattomina, että he saisivat ryntäillä vapaasti tunneleita pitkin. Aivan niin kuin aikuiset muka olisivat sen viisaampia. – –
 

Toinen Ariel-tarinoista allusoi vahvasti H. C. Andersenin satuun Pieni merenneito.  Samaa klassisten satujen viittauskudelmaa Simukka on  rakentanut myös aiemmassa Lumikki-trilogiassa ja teosparissa Jäljellä ja Toisaalla.

Tarinoiden avauksissa olisi varmasti ollut potentiaalia myös pidemmiksi romaaneiksi. Joissakin jännite on kouriintuntuvampaa kuin toisissa, yksi omista suosikeistani oli Kutsu/ Viesti –tarinaparit.

Tuntuu siltä, että  Simukka olisi sormiverrytellyt useampaakin aihiota, mutta päätynyt silti lyhyeen muotoon.

Monessa tarinassa päähenkilö työstää seksuaalista identiteettiään. Esimerkiksi Sytytä valot -osion Ariel–tarinassa Arista sukeutuu koulun kykykilpailussa drag queen. Moniarvoisuus ja uteliaisuus myös valtavirran ulkopuolisiin asioihin sävyttää kokoelman kaikkia tarinoita.

Uskon äidinkielen opettajien oitis nappaavan Simukan tarinat yläkoulun äidinkielen ja kirjallisuuden oppitunneille hienosyisen tekstianalyysin aineistoksi. 

Toki niiden keikaukset ja viittausverkostot viihdyttävät myös oivaltavaan ja sopivasti haastavaan kerrontaan koukuttuvaa vapaa-ajan lukijaa. 

Suomalaisesta muinaisuskostakin ammentava erilainen heppakirja

Seita Rönkä: Koutamäen noita, 223 sivua, Haamu 2018. Kansi-kuva Marjo Nygård.

Tässä taas yksi todiste siitä, kuinka kotimaiset tekijät uudistavat fantasian genreä suomalaisen kansanperinteen maustein.

Viitasaarella kirjastonhoitajana työskentelevän Seita Röngän esikoisromaani ammentaa klassisesta hevoskirjallisuudesta, fantasiakirjallisuudesta mutta lomittaa mukaan myös suomalaisen muinaisuskon shamanismia.

Näin juonikkaasti voidaan laajentaa nuorten lukijoiden repertuaaria: heppakirjoista kiinnostunut saa sytykkeen lukea myös fantasiaa tai ja päinvastoin! 

Teini-ikäisen Lone-tytön naapuriin on muuttanut uusi naapuri,

josta liikkuu kylänraitilla paljon huhuja ja oletuksia.

Naapurini oli Katariina Bergström, noin vuosi sitten vanhaan rintamamiestaloon muuttanut muija, jolla juorujen mukaan ei ollut tapana tervehtiä, jos naapuri käveli vastaan kylätiellä. Pikkusisko sanoi neitiä ilkeästi, no, neidiksi, ja välillä noidaksi. Eniten siksi, että pikkusisko oli heppahullu, ekä neiti päästänyt tätä taputtelemaan, hoitamaan eikä varsinkaan ratsastamaan kuvankaunista täydellisen sopusuhtaista hevosta. 

Lone on antanut itselleen uuden nimen, koska pitää nimenantojuhlassa saamaansa nimeä rumana, iljettävänä ja yököttävänä. 

Nuortenromaaninlle tyypilliseen identiteettikipuiluun kuuluu, että romaanin lopussa Lone oivaltaa jo vaiherikkaiden kokemusten karaisemana nimensä enteellisyyden. Todennäköisesti sarjaksi sukeutuvassa avausosassa lukijalle ei kuitenkaan vielä paljasteta Lonen oikeaa nimeä.   

Lone on introvertti, itsekseen viihtyvä pohdiskelija, joka ei aiemmin ole  ollut kiinnostunut hevosista. 

Uuden naapurin hevonen kuitenkin karkailee aitauksestaan, ja Lone ottaa sen kiinni. Hevosen ja tytön välille sukeutuu oitis erityinen lataus ja Lone pystyy ”keskustelemaan” Mustan kanssa.

Kolmiodraamaan kuuluu tietysti myös Oliver, etäisesti tutuntuntuinen poika, joka hämmentää Lonea:

Hänellä oli ruskeat silmät, vain vähän tummemmat kuin hiukset, jotka kehystivät söpösti kasvoja. Silmät olivat selkeästi ruskeat, ei mustat. Oikeastaan aika ihanat silmät. Suklaata. 

Irrotin katseeni pojan suklaasilmistä. – –

Romaanin lopussa kiritetään kierroksia ja tapahtumat huipentuvat juhannusyön tapahtumiin.  

Lone käy jo kuoleman porteilla ja Katarinan maagisten voimien avulla tyttö pelastuu. 

Mustaan liittyykin sitten todellinen jymy-yllätys…

Yhdeksi nuortenromaanin vakiintuneeksi perhekuvioksi  näyttää muodostuneen kahden isän tai äidin perheet. Lone asuu kahden äitinsä ja pikkusiskon kanssa, mutta biologiseen isään on myös hyvät välit.